Intuitiivista hoitoa

Kävin eilen ihanan Sannan luona intuitiivisessa energiahoidossa. Sannan kanssa ollaan joskus ensimmäistä kertaa kohdattu Nlp kurssilla, myöhemmin sattumalta theta healing kurssilla ja nyt myöhemmin taas aina uudelleen :) Meillä on jännästi hyvin samanlaisia kokemuksia, reittejä ja pikku eksymisiäkin ollut polullamme. Näitä on jotenkin arvokasta voida jakaa rehellisesti, avoimesti ja kaunistelematta. Se jos joku vasta kaunista on. Toivotaan että saadaan Sanna myös jossain kohdin vierailemaan avoimiin meditaatio iltoihin. Puhuttiin myös siitä miten se lisääntynyt vapaus ja "henkinen kasvu" ei ole aina sitä iloisinta huvipuiston laitetta. Mieli osaa olla melkoisen vahva ja pinttinyt, vaikka se ei todellinen olekkaan. On jotenkin inhimillistä että sydämessä on joku jota voisi kai tiedoksi ja varmuudeksi kutsua siitä että mitkään pelot ja mielen yritykset pamputtaa eivät ole todellisia. On vapauttavaa , että voi aina valita kuuleeko sen pelon vai rakkauden. Mitään päätepysäkkiä tuskin kuitenkaan tulee sen suhteen että olisi jotenkin valmis ja eheä aina vaan. Tuskinpa se mieli siitä mihinkään katoaa. Sen ei vaan enää tarvitse kuvitella ohjaavansa tätä ihmeellistä elämä nimistä " peliä". ( Joka kuitenkin välillä niin kovin todelliselta tuntuu).

Itse olen esimerkiksi ollut kovin kovin samaistunut kehoon. Keho on ollut vähän kuin mittari minuudelle. Kehon kautta olen koittanut hakea tunnetta siitä että olen vahva, että olen riittävä ja jaada jaada :) Nyt voin kuitenkin sanoa kokevani yhä enemmän että vaikka tämä keho on tässä, se ei ole mitenkään " minun". Kehokin näyttäisi olevan mielessä. Jostain syystä tämä keho on nyt kuitenkin ottanut pienen puolustus moodin päälle. Pelot koittavat iskeä sinne, mihin joskus voimakkaasti samaistui. Ja sitten sitäkin näytelmää vain seuraa vierestä. Hyväksyen, rakkaudella. Välillä se mielen tarina vie hetkeksi mukanaan, kunnes taas muistaa että kaikki on just niin kuin just nyt kuuluukin. Se ei tarkoita luovuttamista, se on enemmänkin elämälle antautumista. Siitä ruorista irti päästämistä, jolla joskus luuli ohjaavansa jotain alusta nimeltä " Eevin elämä". Vieläkin tuntuu jopa hurjalta kirjoittaa noin. Mieli tulee tuohon korvan juureen selostamaan että eikö sua nyt yhtään hävetä tai pelota laittaa tollasta, joku voi ajatella että olet hullu ja seonnut. Kyllä mieli, pelkäisin jos vielä uskoisin sinua. Lisäksi tiedän että yksikään ajatus ei voi tappaa ;) Samaan aikaan olen niin kovin kiitollinen tuolle mielelle ( joka ei siis ole mitenkään " minun") , että se on vuosia jaksanut piilottaa minulta sitä mitä en ole aiemmin ollut valmis kohtaamaan ja elämään. Se mitä tietoisesti tiedostamme, on melkoinen jäävuoren huippu. Varmasti on vieläkin paljon sellaista mitä nyt juuri kätken enkä tiedosta, mutta mitä siellä ikinä onkaan se on vaan lisää kauhuleffoiksi naamioituneita iltasatuja mielelle. Nyt on selkeästi jonkun puhdistautumisen aika. Mieleen on noussut paljon anteeksi annettavaa, uudelleen määriteltävää ja irti päästettävää. Vaikka menneisyys on vain illuusiota, uni hahmolle se on ollut totta. On tuntunut tärkeältä " katkaista" tiettyjä energeettisiä siteitä joihinkin vanhoihin tapahtumiin.

Intuitiivisessa energiahoidossa mm.energioita tasapainotetaan, ja " kanavoidaan" sellaista universaalia tietoa/rakkautta/viisautta, joka meissä kaikissa kyllä on mutta joka jää helposti sen mielen taakse piiloon.
Omalla maallaan voi olla hankala leikkiä profeettaa. Hoidossa pääsee myös nousemaan tietoisuuteen erilaisia tunteita ja asioita joista ei ehkä aiemmin ollut tietoinen , tai joita ei uskaltanut kokea. Ei siis välttämättä pelkästään mikään ihana ihana hipsuti hei kokemus, ellei osaa nähdä juuri rikkautena sitä että saa nyt kohdattavakseen asioita joita ehkä aiemmin kielsi. Minulla oli alkanut vatsa turpoilemaan ja keräilemään nestettä ( eikä mitenkään ihan vähän vaan siinä määrin että näytin lähinnä siltä että norsun poikanen olisi eksynyt kohtuuni). Vatsaan oli varastoitunut erilaista pelkoa ja kiinnikettä. Tunsin todella voimallisesti miten keho välillä otti vastaan , välillä päästi irti, ja välillä jopa koitti pitää kiinni. Mieli oli välillä myös mukana selostamassa omiaan :) Yhdessä kohtaa en rehellisesti sanottuna tuntenut raajojani, selkää enkä vatsaa. Niitä ei vain ollut. Pään ja otsan kohdalta tuntui myös vapautuvan jotakin. Kokemus oli todellakin tasapainottava, vapauttava, uudistava ja lämmin. Kiitos.
Sydäntä on jo hetken vetänyt puoleensa että alkaisin taas tekemään hoitoja itsekkin. Täältä löytyy niistä lisätietoa jos kiinnostut kokeilemaan. Erikseen tarttee vielä mainita, että hoidot eivät korjaa ketään, kukaan ei todellisuudessa ole mitenkään rikki :) Eikä ketään varsinaisesti ole edes olemassa muualla kuin mielessä. Jos samaistuminen kehoon ja mieleen on vielä voimakasta , energiahoidot voivat olla hyvä keino aloittaa, jos se tuntuu oikealta.

Sannan kotisivut löytyy täältä:http://mindbar.fi

Matkamuistoja

Kirjoitin tämän tekstin ensin itselleni matkamuistoksi, mutta ajattelinmpa että jaan sen kuitenkin.

Sitä on kerennyt niin monta kertaa humpsahtaa siihen ansaan , että alkaa etsiä jotain parempaa jostain.

Onnea, täyttymystä, rauhaa, tasapainoa, turvaa, what ever. Sitä voi koittaa etsiä työstä, ihmissuhteista, saavutuksista, harrastuksista, kehonkoostumuksesta, rahasta. tavarasta. And still nothing :) Viimeisin etsintä oli " henkistä laatua". Tuntisin enemmän rauhaa jos vain..Asiat olisivat paremmin jos vain...

Minun pitää välttää asiaa x... Bullshit. Oli huikeaa olla keskellä mielen ja pelkojen ilotulitusta, tietäen että siinä ei ole mitään todellista. Se oli hämmentävää, hurjaa ja välillä kaikkea muuta kuin kivaa. Legandaarisesti vapaus tuli taas kun lakkasi etsimästä mitään. Ja puff vaan, ratkaisut saivat löytyä kuin itsestään, kun tuli tilaa kuulla ja tuntea rakkaus kaikessa. 

Halusin kirjoittaa kokemuksen aamusta, jolloin mieli oli täysin rauhassa, leikkisä, utelias ja avoin.

Viikko sitten ei ollut näin. Mieli harhaili, ajatuksissa oli paljon vertailua, järkeilyä, analysointia. Tiesin että se on turhaa. Tiesin että ajatusten sisältö on vain tarinaa. Kysyin mielessä monta kertaa ” Onko tämä varmasti totta?” ja ” Mitä jos en uskoisi tähän ajatukseen?”. Tunsin sisäisen ristiriidan. Olisin niin halunnut tarttua johonkin. Olisin niin halunnut löytää jonkun vastauksen, pysäkin, totuuden. En löytänyt. Luovutin, ja annoin ajatusten luvan tulla. Annoin tunteiden luvan tulla. Pelkoja, syyllistämistä, epävarmuutta. Mieli osaa olla aika hurja välillä :) Yksikään ajatus ei kuitenkaan ollut vaarallinen. Kuuntelin niiden tarinoita jostain etäältä. Ei olisi ollut mitään syytä poistaa tuota turhautumista, se palveli tarkoitustaan. En vain tiennyt silloin vielä että mitä.Antautuminen ja hyväksyntä pelottaa mieltä, mutta onneksi mitään joka ei ole todellista ei tarvitse pelätä. Turhautuminen oli enemmänkin muutosta edeltävä impulssi. Mielen aseet tulivat tutuiksi.Sydän kuitenkin tietää ettei tarvitse taistella. Kun ei taistele sitä vastaan mikä on, kaikkialla on rauha. 

Aamun autuus

Tietoisuus joka on ollut yöllä mitä ihmeellisimmissä paikoissa alkaa siirtyä ja kohdistua kehoon, ja makuuhuoneeseen jossa nukun. Olen täällä, en ole täällä. Yhtäkkiä huomaan olevani hereillä.

Näen rakkaan mieheni ( ei hän tietenkään minun ole) selän vieressä. Valoa tulvii sälekaihtimien välistä sisään. Suljen vielä silmäni, käyn kiinni miehen pehmeään ja lämpimään selkään. Nuuhin, tunnustelen hengitystä, kuulostelen tuhinaa. Kohta nousen ylös ja vettä keittäessä havahdun ajattelemaan että voipa olla kiitollinen siitä, että saa herätä. Miten olinkaan pitänyt sitäkin itsestään selvyytenä?

Kohta huomaan kehon lähteneen aamukävelylle. Katselen värejä, muotoja, nautin valosta joka on lisääntynyt. Olen harvinaisen läsnä. Välillä mieleen leijailee ajatuksia kiitollisuudesta, välillä ihmettelen ja kysyn kysymyksiä, joihin en löydä vastausta. Jokainen puu näyttää olevan täysin erilainen. Jossain on pilkkuja, ihan kuin gepardilla. Toinen taas on selkeästi toista vanhempi. Kolmas on jännän punasävytteinen. Puu ei ole enää puu, kun sitä todella katsoo, kun siihen tutustuu. Tuntuu iloa katsoa kaikkialla olevaa kauneutta. Miten joskus pidinkin puita vain puina?

Mietin onko kotiani olemassa silloin, kun en ole siellä. Voin toki ajatella kotiani, voin jopa mielessä nähdä muistoja siitä, ja voi olettaa sen olevan siellä vielä. Mutta juuri nyt olen koditon. Nauran ajatukselle, se tuntuu jopa niin luonnolliselta.

Kaksi iloista labradorin noutajaa ohittaa minut omistajansa kanssa. Seuraan koiria uteliaana. Ne keräävät jatkuvasti informaatiota ympäriltä, eivät ne muistele mennyttä, eivät vertaa mihinkään. Ei niitä huoleta tuleva. Koska minullakin on vain tämä hetki, tunnen olevani yhtä paljon tuo koira, ja tuokin koira kun tämä keho. Nauran tällekkin tuntemukselle. En ole keho, se näyttää liikkuvan itsestään ilman että tietoisesti ohjaan sen liikettä. Sydän lyö itsestään, ajatukset tulevat ja menevät itsestään. Ei mitään ” hallitsijaa” missään. Kaikki tapahtuu. Olemisen tuntemus yhdistyy kehoon, ja välillä huomaan samaistuvani ” minuun” taas. Se on ok. Tuossa hetkessä (jota tätä kirjoittaessani en voi kuin muistella) , olemista ei ole muualla kuin tässä. Missä havainto olemisesta tapahtuu? Silmistä tietenkin, vastaa mieli. Mutta olenko siitäkään aivan varma. Voiko silmä nähdä silmän? Tietoisuus on kaikkialla. Se on ottanut omia, ihmeellisiä, uniikkeja muotojaan tästä kehosta jota Eeviksi kutsutaan. Se on ottanut muotojaan noista puista, noista tuulen vireistä, koirista, roskiksesta, tuon naisen hanskasta, kaikesta. Kaikkialla olen minä, enkä ole missään erityisesti. Tuntuu hyvältä ottaa laukka askelia. Pyörittelen käsiäni.

Mieleen tulee sävel vanhasta laulusta ” se on vain rakkaus”. En muista sanoja enempää, mutta hyräilen sitä mielessä.

Voi kumpa aina voisi kokea tälläista keveyttä! STOP. Mieli puuttui peliin. Se olisi halunnut ripustautua tähän kokemukseen, saada sen jatkumaan. Kiitos mieli, pärjään hyvin. Tämäkin hetki on vain lainassa, ja kiitää ohi. Tilalle tulee jotain uutta, omalla tavallaan uniikkia ja ihmeellistä.

Näen kodin lähellä kiireisen naisen, joka vaikuttaa olevan ajatuksissaan. Siinäkin olen minä, hetken sohjossa ja myöhemmin taas jossain muussa tunnetilassa. Näen kouluun matkalla olevia lapsia, yhdellä on selkeästi johtajan rooli käynnissä. Siinäkin olen minä! Toinen lapsi on selvästi halukas miellyttämään johtajaansa, ja taas näen itseni. Minussa on kaikki puolet, enkä toiseelta ole mitään.

Eevissä ei ole mitään staattista, pysyvää. Se on välillä jotain, välillä jotain muuta. Ja sekin tuntuu olevan kovin ookoo, kun ei tarvitse koittaa kieltää, hävetä, tavoitella tai vakuutella. Kuinka hulvatonta, kuinka hassua!