Hermostoomme on kovakoodattuna reaktioita, jotka ovat olleet turvanamme pitkän kehityskaaremme aikana. Samat reaktiot ovat käytössä, kohtasi nykyihminen vihaisen pomonsa tai kantaisämme vaarallisen petoeläimen. Olet varmasti kuullut "taistele tai pakene" -reaktiosta, joka on ihmisen biologian elegantti vastaus uhkaavalle tilanteelle. Kyseinen sanonta on ikävä kyllä virheellinen ja pitää sisällään vain 2/3 totuudesta. "Jähmety, pakene tai taistele" on lähempänä totuutta. Jos sanonta "taistele tai pakene" pitäisi paikkansa, olisivat ensimmäisen penkkirivin ihmiset melko varmasti kerta toisensa perään mukiloinnin kohteita esiintymisjännittäjän pitäessä puhetta, hammaslääkärit kohtaisivat päivittäin väkivaltaa ja suurin osa ihmisistä olisi jatkuvasti ruhjeilla ja mustelmilla.
Jähmettyminen on reaktioista ensimmäinen, johon ihminen turvautuu vaaran uhatessa. Afrikan savannilla kuljeskelleet kantaisämme kohtasivat monesti petoja, jotka olivat nopeampi ja vahvempia kuin ihmiset. Kompensoidakseen fyysistä etua, ihminen kehitti puolustusreaktion eliminoidakseen petojen vahvuuksia. Liike herättää huomiota, ja varsinkin petoeläimet tuntevat suurta vetoa liikkuviin kohteisiin. Monet suuret lihansyöjät käyttävät "jahtaa, kaada, pure" metsästystaktiikkaa, paikalleen jähmettymisessä oli järkeä. Kuolleen näytteleminen on ultimaattinen jähmettymistaktiikka, jota monet eläimetkin harjoittavat. Jopa jotkut Columbinen kouluammuskelusta selvinneet kertoivat selvinneensä näyteltyään kuollutta, vaikka olivat vain parin metrin päässä ampujasta. Jähmettyminen on ollut reaktiona hyvin tärkeä ihmisen selviytymiselle, se on myös reaktiona tarttuva. Ilmiö on helppo havaita (isopraxism), jos joku väkijoukossa jähmettyy äkkiä paikalleen, on hyvin todennäköistä että myös ihmiset hänen ympärillään jähmettyvät paikalleen. Tästä on ollut hyötyä yhteisöjen suojelemisen kannalta. Lievemmässä muodossaan jähmettyminen on havaittavissa myös valheesta tai varastamisesta kiinni jäävällä ihmisellä. Kenties joku on joskus huomannut pientä jähmettymistä myös kesken puheen pitämisen.. :)
Kun jähmettyminen ei enää riitä, ihminen pakenee. Syy tälle on suhteellisen itsestäänselvä. Kuitenkin, nykymaailmassa emme voi välttämättä paeta kesken palaverin pelottavasta tilanteesta. Pakenemisreaktiot eivät ole niin selvästi havaittavissa, mutta ajavat samaa tarkoitusta. Jalat saattavat kääntyä osoittamaan kohti ovea osoittaen alitajuista toivetta pakenemisesta, keho nojaantuu poispäin pelottavasta henkilöstä tai läppäri asetetaan blokkaamaan epämiellyttävä henkilö kauemmaksi.
Kun kaikki muut keinot on käytetty, ihminen turvautuu taisteluun. Ihminen, muiden nisäkkäiden tavoin, on kehittänyt tavan muuntaa pelon raivoksi, jonka avulla uhkaavan kohteen kimppuun käydään. Keskittymiskyky ja ajattelu sumenee, kognitiiviset kykymme katoavat kun limbinen järjestelmä kaappaa kaikki resurssit käyttöönsä. Keho on hälytystilassa, "tarpeettomat" järjestelmät menevät stand by- tilaan, tavoitteena on vain ja ainoastaan selviytyminen. Tunnekuohun vallassa ihminen ei todellakaan ole sosiaalisesti parhaimmillaan ja joskus jälkikin on sen näköistä. Nykymaailmassa taistelu-reaktio ei välttämättä manifestoidu fyysisesti yhtä radikaalisti kuin aikoinaan, mutta rinnan röyhistäminen, toisen henkilökohtaisen tilan valtaaminen ja väkevä argumentointi ovat nykypäivän ilmentymiä taistele-reaktiosta.
Näitä reaktioita viljelemme kehollamme alitajuisesti päivittäin. Puheemme ei välttämättä ole samalla taajuudella kehomme kanssa. "Jäi jotenkin sellainen tunne että kaikki ei ole kunnossa." Alitajuisesti myös osaamme lukea toisen kehon reaktioita, emme välttämättä tietoisesti.
Kenties elämä on stressaavampaa kuin koskaan. Jos mielessämme esimiehen kohtaaminen työpaikalla tuntuu samalta kuin petoeläimen kohtaaminen savannilla, on hermostomme varmasti koetuksella. Jos luomme arkipäivään samanlaisia uhkakuvia mitä esi-isämme aidosti kohtasivat aikojen alussa, kehomme reagoivat vastaavalla intensiteetillä. Mutta jos osaamme hetkeksi astua ulos omasta arjestamme, arvioimme uhkakuvaa ja palaamme takaisin, saatamme huomata että niin, olen menossa henkilöstöpalaveriin, en leijonan luolaan. Osaamme kyllä luonnostamme pelätä korkealta putoamista, emme vertaisarvioinnin tuloksia. Kun mieli ei kohtaa uhkaa, ei kehokaan enää reagoi.
Rentouta mielesi, teet palveluksen myös kehollesi. Mutta jos oikeasti kohtaat leijonan, suosittelen pakenemista :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti