sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Pettymykset on suunniteltuja

Otsikko on lainattu NLP:n kehittäjältä Richard Bandlerilta.  Muistan kun kuulin ensimmäisen kerran lauseen " Kaikki pettymykset vaativat suunnittelua". Närkästyin.
Hyvänen aika, jollen suunnittele mitään- eihän mitään voi tapahtua!
Minäkö tätä koko palloa pyöritän? Öö , en :)
Vastustelu kolkahti sinne omaan ihanaan nilkkaan, sillä olen ollut melkoisen huono kohtaamaan pettymyksiä. Vastaavasti taas olen halunnut kontrolloida kovasti tiettyjä asioita. Ihan kuin ne toisivat jotain turvaa tai selkeyttä tähän maailmaan, joka tarkemman tutkiskelun alla näyttää pyörivän ihan itsestäänkin.

Mieli etsii tekemistä, jotain johon tarttua. Tässä yhteiskunnassa ( ja aika monessa muussakin...) on jostain syystä opittu malli, jossa tutneiden näyttäminen on suunnilleen häpeällistä. Kel onni on se onnen kätketköön, pahan päivän varalle ja niin edelleen. Entäs sitten ne ns. raskaammalta tuntuvat tunteet?
Suru, pettymys, viha, turhautuminen, hämmennys, epätietoisuus. Moni meistä patoaa näitä sisälleen mutta joku sisimmässä tuntee että " kaikki ei ole ihan hyvin". Tunteen energia jää elämättä, kiellettään, siirretään ja hävetään. Mitä tekee tällöin mieli? Usein etsii jonkun asian johon tarttua. Jonkun asian joka helpottaa. Etsii jonkun asian, johon ripustautua. Suojamekanismit ja turvajärjestelmät alkavat syntymään. "Sisällä on sisällis sota niimpä näytän ulospäin yltiöpositiiviselta , ettei kukaan ainakaan huomaa". Kukaan ei koskaan haavoita minua! - Eikä taas uskalleta olla sellaisia kuin ollaan, koska kuvitellaan että silloin hylätään, tms. Mitä käy jos tunteita kerryttää sisälleen? siitä kirjoittelin aiemmin täällä.
Ajatukset eivät ole totta. Mikään uskomus ei ole totta. Vapauttavaa.



Minulle pettymykset ovat siis olleet vaikeita. Mistä syntyy pettymys?
Siitä- että mielessä on mielikuva/ ajatus siitä miten asioiden pitäisi tapahtua. Mieli on kuvitelmissaan kiinnittynyt ja kuvitellut jotain tulevaa. Pettymys iskee vasten kasvoja, kun " kaikki ei mennytkään niin kuin leffoissa", niinkuin olin kuvitellut. Ilman turhia odotuksia, ei ole petyttävääkään. Voi ottaa elämän vastaan sellaisenaan, voi vaan voittaa ja kokea! Helposti sanottu eikö?
Mehän olemme oppineet haluamaan enemmän ja enemmän, parempaa, kovempaa ja kirkkaampaa!
Ei siinä ole mitään pahaa, sen voi tiedostaa.That's it. Mieli joka tulkitsee todellisuutta, käytännössä aina joko suurentelee tai pienentelee asioita. Todellisuus on.
Siinä että pettyy ei ole mitään pahaa. Se on inhimillinen tunne! Siinä missä kaikki muutkin.
Voisiko kuitenkin nähdä, miten turhaa oli pettyä siitä että kuvitelmat eivät käyneetkään toteen?
Mielikuva ei ole mitään todellista. Tämähetki on.
Aivot taas yleistävät, ja toimimme helposti vanhojen ehdollistumien mukaan.
Itselle esimerkiksi liikkuminen on ollut pakokeino ja turvasatama. Se on ollut keino uskoa että olisin jotenkin vahva. Kun sitten ei pääsekkään liikkumaan, mistä saan huumeeni? Haluaako sitä todella olla vain uskomustensa ohjailemana. No shit sherlock :)
Vapaus ei vertaa eiliseen, ei huomiseen. Se on nyt. Eilinen on jo kuollut. Kuinka monta ajatusta, jotka olet tänään ajatellut olet ajatellut eilenkin? ja toissa päivänä? Usein samat kaavat ja ajatukset toistuvat vain siksi, että ne ovat opittuja. Mutta todellisia? Koe vapaasti, niin ei tarvitse ajatellakkaan niin paljoa.
Voi sattua ja koskea, turhauttaa kun vanhat tavat alkavat rapistumaan ja haihtumaan. Jos se olisi helppoa , jokainen niin tekisi. Se kysyy rohkeutta, raakaa totuudellisuutta ja rehellisyyttä. Ja se on ihanaa!
Kun uskaltaa todella irroittaa jotain vanhasta, avautuu uudelle. Ja sen uuden ei tarvitse olla uusi uni.



Esimerkki tilanne:

Neiti neljä vee, joka on kovin ehdollistunut siihen että koko ajan on oltava tekemistä ja viihdykettä pyytää Ipadia.
Ei heru, nyt voi vaan olla ja leikkiä.
Alkaa kiukuttelu ja itkeminen. Pettymys. Kova pettymys.
Mitä nyt teen? Itku jatkuu.
Ai tuliko pettymys? Ja isä halaa pientä pettynyttä.
Nyökkäys.
Hyvä, kohta se menee ohi.
Toinen nyökkäys. Itkee vielä 30 sekunttia ja unohtaa.

Tunteen sai kokea. Ja se meni ohi.
Niinkuin kaikki muutkin tunteet. This too, will pass- Eckhart Tolle.

Toivon , että jokainen erityisesti jolla on lapsia, tukee heitä kokemaan vapaasti, ilman sitä että mitään tunnetta määritellään hyväksi taikka huonoksi.
Toivon että jokainen kykenisi olemaan hereillä sen suhteen, millaisia turvajärjestelmiä ja kuvitelmia on luonut.
You don't need them. Anymore.

En tarkoita, että mitään ei pitäisi suunnitella. On hyvä että tietää mitä AIDOSTI haluaa, mikä aidosti inspiroi, on hyvä että on suunta.
Mutta niissä riippuminen ei tuota kuin addiktion.
Elämä ei ole sitten kun, se on nytten kun.

Huomioi miten ajatus harhailee lähes jatkuvasti johonkin meneeseen, tai tulevaan.
Mutta onko menneisyys tai tuleva mitään tässä hetkessä todellista? Muuten kuin ajatuksena tai mielikuvana.
Nope.
Eikö ne parhaimmat jutut usein synnykkin kun on sopivasti sponttaniutta, ja vapautta antaa asioiden mennä omalla painollaan?

Ihanasta turhautumisesta teksti täällä.

Mitä voisi tästä hetkestä puuttua, lue täältä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti