Olen varma siitä että olen epävarma

Kesä on saapunut Suomeen. Lomakausi lähenee, loistokkaat vapaapäivät siintävät jo edessä. Ihmisillä on enemmän aikaa itselleen ja omille ajatuksilleen. Ajattelun tuloksena syntyy usein uskomuksia, monet hyviä, jotkut eivät niin hyödyllisiä. Yksi mielenkiintoinen uskomus mihin monesti törmää on se, että "Minä olen niin epävarma."

Yleisö pauhaa ja musiikki jyrisee valtavista kaiuttimista lavan reunalta. Verhojen takaa näkyy jo tuttu hahmo valmiina aloittamaan veret seisauttavan keikan. Kun jännitys nousee huippuunsa, verhot tempautuvat edestä ja artisti karjaisee mikkiinsä "Are you with me!?" Yleisö räjähtää ja artisti ottaa itsevarmasti lavan haltuunsa. Suunnilleen näin Robbia Williams aloitti keikkansa Helsingissä joskus aikoinaan. Kovin monella ei varmasti illan aikana käynyt mielessä, että tuossapa vasta epävarma kaveri. Hassua on se, että eräässä haastattelussa herra Williams kertoi itse, että juuri silloin kun hän näyttää olevan kaikkein itsevarmimmillaan, hän on sisältä aivan säpäleinä.

Varmuus ja epävarmuus on aina koettua, subjektiivista. Jotta voin kokea olevani epävarma, minulla täytyy olla joku vertailukohde epävarmuuden tasosta, koska muuten ei voi tehdä arvomääritystä hyvän ja huonon suhteen. Silti, kovin monet eivät tätä vertailua tietoisesti tee.

"Minä olen epävarma."
"Verrattuna mihin?"

Yleensä tässä kohtaa seuraa pitkä hiljaisuus. Niin, mihin oikeastaan vertaan epävarmuuteni tasoa? Mutta sitten löytyy vastaus.

"No muihin ihmisiin."
"Keneen erityisesti?"
"No siis yleisesti kaikki muut on itsevarmempia kuin minä."
"Mistä tiedät että maailmassa on 7 miljardia itsevarmempaa ihmistä kuin sinä?"
"No mä oletan näin."
"Ok. Olet siis täysin varma siitä että olet epävarma?"
"Olen."
"Milloin olet varma omasta epävarmuudestasi?"
"Aina."
"Miltä tuntuu olla täysin varma omasta epävarmuudestaan silloin kun olet varma että olet epävarma?"
"No...hihhhih..."

Paradoksaalista on se, että ihminen joka kokee itsensä epävarmaksi, pystyy olemaan täysin varma asiasta :) Hänellä siis on jo kyky ja taito olla varma, hän on vain liittänyt tämän "strategian" uskomukseen joka ei välttämättä pidä paikkaansa tai ole hyödyllinen.

Koska epävarmuus on subjektiivista, epävarmuus terminä nominalisoi asian ja ikäänkuin kätkee kielen pintarakenteella epävarmuuden prosessin alleen; mitkä ovat niitä asioita joita minä teen, jotka tuovat minulle tunteen siitä, että olen epävarma? Tämän lisäksi, uskomuksen voi lähteä muuttamaan vertailukohtaa vaihtamalla. Sen sijaan että vertaisi oman varmuutensa tasoa muiden ihmisten oletettuun varmuuteen, koska emme voi tietää tarkalleen miten toinen ihminen maailman kokee, on hyödyllistä verrata oman varmuutensa tasoa itseensä eri ajanhetkissä. Näin saan selkeän vertailukohdan ja voin muuttaa ajatteluani suuntaan joka tuo nopeammin tuloksia. Nämä kaksi asiaa yhdistämällä saadaan aikaan uskomuksia, jotka kuullostavat tältä:

"Olen todella varma verrattuna siihen mitä olin kuukausi sitten, koska keskustelin kassajonossa tuntemattoman ihmisen kanssa."

Mielestäni tämä kuullostaa jo paremmalta. Nominalisointi on purettu prosessiksi, tiedetään jo aktiviteetit millä päästään kohti haluttua tilaa. Vertailukohta on myös muutettu tasolle jolla edistymistä voidaan tehokkaasti ja kannustavasti seurata.

Tästä kesästä tulee upea. Olen varma siitä.

"Minulla on lukihäiriö."

Keskustelin yksi päivä tuttavan kanssa. Hän kyseli NLP:stä ja siitä mitä se oikein on. Kerroin hänelle mm. kielimalleista ja mielikuvaharjoituksista. Puhe kääntyi enemmän kielenkäytön suuntaan ja hän mainitsi että hän olisi varmaan huono kielimallien käytössä, koska hänellä on lukihäiriö. No, luonnollisesti teki mieleni kysyä että huono verrattuna mihin ja mistä hän tietää millainen hän olisi asiassa josta ei vielä tiedä mitään. Mutta maltoin mieleni ja kuuntelin hieman lisää. Vaikutti siltä, että hänelle oli todetun lukihäiriön kautta syntynyt negatiivinen yleistys kaikkeen kirjalliseen ilmaisuun ja hän eli tuon uskomuksen mukaan, tietäen olevansa jo etukäteen huono asioissa joihin liittyi jossain muodossa kirjallista ilmaisua.

Aloin mallintamaan MITEN tuo lukihäiriö esiintyy. Hän kertoi että lukiessa ja kirjoittaessa kirjaimet alkavat pomppia ja vaihtaa paikkaa. Keskustelu jatkui:

- Mitkä kirjaimet erityisesti alkavat pomppia ja vaihtaa paikkaa?
- No melkein kaikki.
- Vaihtavatko aina samat kirjaimet keskenään paikkaa?
- (pitkä hiljaisuus) Itseasiassa joo. Tai siis ne jotka on kavereita.
- Kavereita?
- Niin siis kirjaimet jotka on keskenään kavereita.
- Mitkä kirjaimet on siis kavereita keskenään?
- No esimerkiksi O ja U, K ja R, M ja N.
- Miten ne ovat kavereita keskenään?
- No ne on samannäköisiä ja pitäähän kirjaimilla olla kaverit, ettei ne jää yksin.
- Okei..
- Siis eikö kaikki ajattele näin?

Hän oli lapsena opetellut kirjaimet ja numerot pareittain. Ajatuksena varsin sympaattinen tapa ajatella kirjaimet kavereittain hankaloitti nyt myöhemmällä iällä lukemista ja kirjoittamista. Mallinsin hänen miellejärjestelmänsä, eli tapansa käsitellä tietoa, joka oli visuaalinen eli hän näki asioita mielikuvina. Kun "normaali" tapa palauttaa kirjaimia muistista on palauttaa yksi kirjain kerrallaan, hän palautti kirjaimet muistista pareittain. Ja heti kun hän ajatteli kirjainta N ajatteli hän automaattisesti myös kirjainta M. Linkitys oli niin automaattinen, että "visuaalisena tiedonkäsittelijänä" hänellä alkoivat kirjaimet konkreettisesti hyppiä ja vaihtaa paikkaa.

Meillä on luonnnollisesti taipumus ajatella, että muutkin ajattelevat niin kuin minä. Hänelle tuli yllätyksenä etteivät kaikki ajattele näin. Hän ei ollut koskaan pysähtynyt pohtimaan miten hän on oppinut lukemaan ja mikä erikoisinta, kukaan ei ollut tätä ajatellut kysyä edes tukiopetuksessa. Hänelle oli kerrottu että "Sinulla on lukihäiriö, siksi sinulla on vaikeuksia oppia kielellisiä asioita."

Kun pysähdyimme hetkeksi miettimään että miten sen sijaan että pohtisimme että miksi, huomasimme että lukihäiriö oli vain erilainen tapa oppia. Jo pelkästään tietoisuus siitä, että kirjaimet kannattaa jatkossa keskittyä palauttamaan "ilman kaveria" muistista on auttanut suunnattomasti kirjoittamisen ja lukemisen sujuvuudessa.

Kenties hän ei olekaan huono kaikessa kirjallisessa ilmaisussa ja kenties hän oppii myös NLP:n kielimallit nopeasti. Ilman kavereita. :)

Unelmasta tavoite: osa 1

Aloitan pienen blogisarjan siitä kuinka unelmasta tehdään tavoite. Lähdetään liikkeelle!

osa 1: Tavoitteen määrittely

Meillä on monenlaisia unelmia. Joidenkin tutkimusten mukaan ihmiset käyttävät suuren osan päivästään vain haaveillen. Haaveillen kenties työpaikasta, autosta, paremmasta kunnosta tai vaikka kielitaidosta. Haaveilu kieltämättä tuo mukavan breikin arkeen, hetken voit jo kuvitella miltä se tuntuu ikäänkuin olisit saavuttanut nuo asiat. Hetkinen, jos voit kuvitella miltä se tuntuu kun olisit jo saavuttanut nuo asiat, voisitko myös kuvitella MITEN saavuttaisit nuo asiat? Itse määrittelen unelman siten, että se on tavoite ilman suunnitelmaa. Sillä hetkellä kun kirjoitat haluamasi asian ylös, teet suunnitelman ja suoritat ensimmäisen aktiviteetin asian saavuttamisen eteen, unelma muuttuu tavoitteeksi.

Ei ole aivan yhdentekevää, miten määrittelet tavoitteen. Heikosti muotoillut tavoitteet saattavat olla enemmän rajoitteita kun eteenpäin vieviä voimavaroja. Sinun tulee tietää tarkasti mitä haluat saavuttaa ja muotoilla se positiivisesti, mitä asiaa kohti haluat mennä. Esimerkki: "En halua olla huonokuntoinen." Kuullostaa hyvältä tavoitteelta ajatuksena, mutta tavoite kannattaa kenties muotoilla toisin. Usein tahdomme muotoilla tavoitteet siten, että haluamme pois nykytilasta. Tavoitteen määrittelyn kannalta pois asioista -mentaliteetti ei ole kovin tehokasta. Aivot eivät osaa käsitellä negaatioita. "En halua olla huonokuntoinen" tulkitaan aivoissa siten, että teet mielikuvan, kenties tunnet ja kuulet millaista on olla huonokuntoinen. Sen jälkeen vedät mielessäsi rastin mielikuvan päälle ja ajattelet että niin, tuota en halua. Eli käytännössä, ainut asiantila mitä vahvistat on se mitä et halua.  Voisi rinnastaa tilanteeseen, että astut taksiin ja sanot kuskille "en tahdo rautatieasemalle, en tahdo Linnanmäelle, en tahdo satamaan..." Sen lisäksi, mistä tiedät että milloin et olisi enää huonokuntoinen? Mitä tarkoittaa huonokuntoinen? Aivot tarvitsevat toiminnalle suunnan. Hyvin muotoiltu tavoite saattaisi kuulua seuraavasti: "Haluan juosta 10 kilometriä 45 minuutissa." Näin muotoiltu tavoite antaa jo viitteen mitattavasta aktiviteetistä ja se on muotoiltu kohti tavoitetta, ei poispäin nykytilasta.

Toinen esimerkki: "Haluan tulla rikkaaksi." Muotoiltu jo kohti positiivisuutta, mutta mitä rikkaus tarkoittaa? Onko rikkaus aineellista omaisuutta vai jotain muuta? Jos rikkaudella tarkoitat rahaa, paljonko rahaa määrittelet rikkauteen vaadittavan?

Tuli mieleen tapahtuma tässä taannoin. Odottelin junaa saapuvan laiturille ja nuorehko päihtynyt herrasmies tuli pyytämään minulta euroa.
- Euroa?
- Joo, heitä yks euro
- Siis yhden euron? Oletko varma että kaikki mitä tarvitset on yksi euro?
- Joo!
- Odotas mä katson..(avasin lompakon ja pläräsin seteleitä)...joo, sori, ei minulla ole tässä kuin vitosia ja kaksikymppisiä.
- (katsoo minua hölmistyneenä) Nii siis..
- Elämä antaa sinulle juuri sen, mitä siltä pyydät.
- (vielä enemmän suu auki)
- (minä katson häntä)
- (kääntyy ympäri ja kävelee pois)

=)

Määrittele tarkasti mitä haluat, älä enempää tai vähempää, ja muotoile se positiivisesti.

Ankkuri

Tunnetilat ovat yllättävän merkityksellinen asia ihmisen elämässä. Tunnetilat vaikuttavat millaisia päätöksiä teemme, kuinka koemme tapahtumat, miten suhtaudumme asioihin ja miten käyttäydymme. Onko joskus tullut tunne että "Mitä mä juuri äsken tein!? Olet ollut kenties hetkellisesti varsin leikkisällä tunnetilalla liikkeellä ja laukaissut sen räikeimmän kaksimielisen vitsin minkä tiedät. Vain huomataksesi muiden kahvipöydässä olijoiden vaivaantuneet katseet :)

Meille on syntynyt lukemattomia assosiaatioita eri asioihin, jotka toimivat linkkinä eri tunnetiloihin. Niitä kutsutaan ankkureiksi. Ankkurit voivat olla tiedostettuja tai tiedostamattomia. Monella meistä esimerkiksi joku tietty musiiki palauttaa mieleen kokemuksen menneisyydestä ja tuo sitä kautta hyvän tunnetilan. Toisaalta voi olla, että jostain syystä inhoat harmaata väriä. Et oikein tiedä miksi, mutta jos ympäristössä on paljon harmaata, tulee epämiellyttävä tunne.

Kuinka ankkurit syntyvät? Aina kun olemme intensiivisessä ja voimakkaassa tunnetilassa, aivomme etsivät vastauksia kysymyksiin: Mikä tässä tilanteessa on ainutlaatuista? Mikä tässä tilanteessa on erityistä? Mitä toistuvasti tapahtuu samalla kuin minulla on tämä tunnetila? Aivot tekevät tilanteesta tulkintoja vaikka emme siitä tietoisia olisikaan. Tulkinnat ovat usein tavallaan loogisia, mutta eivät välttämättä edusta tilanteen tosiasiallista kausaliteettia.

Otetaan esimerkkiskenario. Ajatellaanpa vauvaa joka konttaa pyödän päällä. Vauva tulee pöydän reunaan ja kops, lipeää pyödältä alas, lattialla olevan uuden harmaan karvamaton päälle. Koskee ja kovasti. Putoamisen aiheuttama säikähdys yhdistettynä kipuun. Aivot miettii: "Mikä tässä tilanteessa on erityistä? Olen karvamatolla. Mikä tässä tilanteessa on ainutlaatuista? En ole ennen nähnyt harmaata karvamattoa, äsken ei ollut harmaata karvamattoa. Nyt olen karvamatolla ja koskee." Seuraavana päivänä vauva tepastelee taas pyödällä. Reuna lähestyy ja kops. Taas koskee. Aivot miettii: "Olen karvamatolla, äsken ei ollut karvamattoa, nyt olen ja koskee. En ole muualla nähnyt harmaata karvamattoa, nyt olen harmaalla karvamatolla ja koskee. Eilen oli ihan sama juttu, AINA KUN OLEN HARMAALLA KARVAMATOLLA, KOSKEE!" Seuraavana päivänä  mummi tulee kylään. Iloinen veijari tepastelee reippaasti mummia vastaan. Mummi ottaa laukustaan esiin harmaan villapaidan jonka on tuonut lahjaksi. Iloinen veijari alkaa samantien itkeä eikä suostu laittamaan paitaa päälle. Vanhemmalla iällä hän jossain vaiheessa huomaa, että harmaa ei ole oikein koskaan ollut hänen suosikkivärinsä eikä karvamatotkaan kuulu sisustukseen, eikä oikein tiedä miksi.

Esimerkki oli jokseenkin karrikoitu tarina ankkureiden synnystä. Vastaavasti olen kuullut tarinan siitä, kuinka kouluaikana opettajalta saatu palauta lentopallotaidoista oli luonut pysyvän negatiivisen ankkurin lajia kohtaan. Kuitenkin, pienen keskustelun jälkeen selvisi, että itse pelaaminen oli aina tuntunut mukavalta. Hän oli vain yhdistänyt palautteesta tulleen mielipahan lentopallon pelaamiseen. Ankkurointi oli sinällään looginen, mutta harhaanjohtava.

Sanat, äänet, tuoksut, maut, kuvat, kaikki voivat toimia ankkureina. Voi olla joskus hyödyllistä pysähtyä miettimään ja tiedostamaan omia ankkureitaan. Voi olla, että olemme alitajuisesti yhdistäneet negatiivisia ankkureita tilanteisiin tai asioihin, joista voisikin olla meille hyötyä tai iloa. Kenties se ei aina olekaan se harmaa karvamatto, joka sitä kipua tuottaa.

Taistele tai pakene

Nykyihminen elää varsin erilaisessa maailmassa kuin kantaisänsä 200 000 vuotta sitten. Teknologisen, kulttuurisen ja yhteiskunnallisen kehityksen myötä  elämän pitäisi olla helpompaa ja turvallisempaa kuin aikoinaan. Silti kuulee usein sanottavan, että elämämme on stressaavampaa kuin koskaan. Voisi kuitenkin olettaa, että nykyihmisen kokemat uhkat, kuten esitelmän pitäminen, junasta myöhästyminen ja työttömäksi joutuminen eivät johda välittömään väkivaltaiseen kuolemaan suuren petoeläimen käsittelyssä. Silti usein reagoimme kuten näin kävisi, varsinkin kehollamme.

Hermostoomme on kovakoodattuna reaktioita, jotka ovat olleet turvanamme pitkän kehityskaaremme aikana. Samat reaktiot ovat käytössä, kohtasi nykyihminen vihaisen pomonsa tai kantaisämme vaarallisen petoeläimen. Olet varmasti kuullut "taistele tai pakene" -reaktiosta, joka on ihmisen biologian elegantti vastaus uhkaavalle tilanteelle. Kyseinen sanonta on ikävä kyllä virheellinen ja pitää sisällään vain 2/3 totuudesta. "Jähmety, pakene tai taistele" on lähempänä totuutta. Jos sanonta "taistele tai pakene" pitäisi paikkansa, olisivat ensimmäisen penkkirivin ihmiset melko varmasti kerta toisensa perään mukiloinnin kohteita esiintymisjännittäjän pitäessä puhetta, hammaslääkärit kohtaisivat päivittäin väkivaltaa ja suurin osa ihmisistä olisi jatkuvasti ruhjeilla ja mustelmilla.

Jähmettyminen on reaktioista ensimmäinen, johon ihminen turvautuu vaaran uhatessa. Afrikan savannilla kuljeskelleet kantaisämme kohtasivat monesti petoja, jotka olivat nopeampi ja vahvempia kuin ihmiset. Kompensoidakseen fyysistä etua, ihminen kehitti puolustusreaktion eliminoidakseen petojen vahvuuksia. Liike herättää huomiota, ja varsinkin petoeläimet tuntevat suurta vetoa liikkuviin kohteisiin. Monet suuret lihansyöjät käyttävät "jahtaa, kaada, pure" metsästystaktiikkaa, paikalleen jähmettymisessä oli järkeä. Kuolleen näytteleminen on ultimaattinen jähmettymistaktiikka, jota monet eläimetkin harjoittavat. Jopa jotkut Columbinen kouluammuskelusta selvinneet kertoivat selvinneensä näyteltyään kuollutta, vaikka olivat vain parin metrin päässä ampujasta. Jähmettyminen on ollut reaktiona hyvin tärkeä ihmisen selviytymiselle, se on myös reaktiona tarttuva. Ilmiö on helppo havaita (isopraxism), jos joku väkijoukossa jähmettyy äkkiä paikalleen, on hyvin todennäköistä että myös ihmiset hänen ympärillään jähmettyvät paikalleen. Tästä on ollut hyötyä yhteisöjen suojelemisen kannalta. Lievemmässä muodossaan jähmettyminen on havaittavissa myös valheesta tai varastamisesta kiinni jäävällä ihmisellä. Kenties joku on joskus huomannut pientä jähmettymistä myös kesken puheen pitämisen.. :)

Kun jähmettyminen ei enää riitä, ihminen pakenee. Syy tälle on suhteellisen itsestäänselvä. Kuitenkin, nykymaailmassa emme voi välttämättä paeta kesken palaverin pelottavasta tilanteesta. Pakenemisreaktiot eivät ole niin selvästi havaittavissa, mutta ajavat samaa tarkoitusta. Jalat saattavat kääntyä osoittamaan kohti ovea osoittaen alitajuista toivetta pakenemisesta, keho nojaantuu poispäin pelottavasta henkilöstä tai läppäri asetetaan blokkaamaan epämiellyttävä henkilö kauemmaksi.

Kun kaikki muut keinot on käytetty, ihminen turvautuu taisteluun. Ihminen, muiden nisäkkäiden tavoin, on kehittänyt tavan muuntaa pelon raivoksi, jonka avulla uhkaavan kohteen kimppuun käydään. Keskittymiskyky ja ajattelu sumenee, kognitiiviset kykymme katoavat kun limbinen järjestelmä kaappaa kaikki resurssit käyttöönsä. Keho on hälytystilassa, "tarpeettomat" järjestelmät menevät stand by- tilaan, tavoitteena on vain ja ainoastaan selviytyminen. Tunnekuohun vallassa ihminen ei todellakaan ole sosiaalisesti parhaimmillaan ja joskus jälkikin on sen näköistä. Nykymaailmassa taistelu-reaktio ei välttämättä manifestoidu fyysisesti yhtä radikaalisti kuin aikoinaan, mutta rinnan röyhistäminen, toisen henkilökohtaisen tilan valtaaminen ja väkevä argumentointi ovat nykypäivän ilmentymiä taistele-reaktiosta.

Näitä reaktioita viljelemme kehollamme alitajuisesti päivittäin. Puheemme ei välttämättä ole samalla taajuudella kehomme kanssa. "Jäi jotenkin sellainen tunne että kaikki ei ole kunnossa." Alitajuisesti myös osaamme lukea toisen kehon reaktioita, emme välttämättä tietoisesti.

Kenties elämä on stressaavampaa kuin koskaan. Jos mielessämme esimiehen kohtaaminen työpaikalla tuntuu samalta kuin petoeläimen kohtaaminen savannilla, on hermostomme varmasti koetuksella. Jos luomme arkipäivään samanlaisia uhkakuvia mitä esi-isämme aidosti kohtasivat aikojen alussa, kehomme reagoivat vastaavalla intensiteetillä. Mutta jos osaamme hetkeksi astua ulos omasta arjestamme, arvioimme uhkakuvaa ja palaamme takaisin, saatamme huomata että niin, olen menossa henkilöstöpalaveriin, en leijonan luolaan. Osaamme kyllä luonnostamme pelätä korkealta putoamista, emme vertaisarvioinnin tuloksia. Kun mieli ei kohtaa uhkaa, ei kehokaan enää reagoi.

Rentouta mielesi, teet palveluksen myös kehollesi. Mutta jos oikeasti kohtaat leijonan, suosittelen pakenemista :)

Valjaissa

Kieli ja sen käyttö on kiehtova asia. Tarkoitan puhekieltä. :) Toiset puhuvat enemmän, toiset vähemmän. Moni on varmasti kuullut stereotypioita naisten ja miesten välisistä eroista kielenkäytössä. Viimeisimmät testit kuitenkin osoittavat, että naiset sekä miehet puhelevat noin 16 000 sanan päivävauhtia. Yksilöllisiä vaihteluita toki on, mutta silti lukema kuullostaa varsin suurelta. Mietin, että koska sanoja käytetään päivän aikana varsin paljon, kärsiikö sanomamme laatu ja puhummeko itseasiassa sitä mitä tarkoitamme? Sen lisäksi, että puhumme toistemme kanssa, puhumme myös itsemme kanssa, jatkuvasti.

Joe Marshalla on tutkimuksissaan huomannut, että käymme jopa 50 000 keskustelua itsemme kanssa päivittäin. Sisäisestä dialogista jää kemiallinen jälki aivoihin, tätä kautta on voitu arvioida käytyjen keskustelujen määrä. Vain pieni osa näistä keskusteluista käydään tietoisella tasolla. Mutta hälyttävintä on se, että keskimäärin 80% kaikesta tästä sisäisestä keskustelusta, self talk, kuten Marshalla ilmaisee, on jollain tavalla rajoittavaa, kieltävää tai kielteistä. Meillä on siis sisäinen dialogi, joka ampuu 4 negatiivista ajatusta yhtä positiivista kohti! Voisiko olla, että siksi meidän on helpompi keksiä miksi joku asia ei voisi toimia, siksi meidän on helpompi etsiä uusista asioista ennemmin epäkohtia kuin mahdollisuuksia? Sisäänrakennettu dialogimme yrittää pitää meidät tekemässä niitä samoja asioita mitä olemme ennenkin tehneet, sehän on pitänyt meidät elossa tähänkin asti, miksi siis kokeilisit mitään uutta? Ihmisen evoluution saatossa luonnonvalinta on varmasti suosinut yksilöitä, jotka ovat kulkeneet tuttua ja turvallista polkua. Uuden polun kulkeminen on saattanut johtaa eksyksiin omasta heimosta, petojen armoille. Tarvitsemmeko kuitenkaan tuota turvamekanismia tässä mittakaavassa, nykyelämässä?

Voisiko olla myös niin, että lähtökohtaisesti negatiivinen sisäinen dialogi auttaa myös negatiivisten asioiden yleistyksessä puhekielen tasolla? "Minulla on stressi." "Minulla on uniongelma." "Minä en ikinä onnistu missään." Olet kenties saattanut kuulla näitä sanoja tuttaviltasi, tai omasta puheestasi. Pureudutaanpa tarkemmin sanontaan "Minulla on stressi." (Voi kuullostaa aluksi hiusten halkomiselta, mutta pysy kyydissä. :) ) Stressi ilmaistaan tässä tapauksessa substantiivina, joka siis ilmaisee asiaa tai esinettä. Tarkemmin, kyseessä on ei-laskettavissa oleva abstraktiosana. Stressi siis käytännössä tarkoittaa ihmisestä itsestään riippumatonta, passiivista ja ikuista kokemusta. Stressi ilmaistaan ihmisen ominaisuutena. Verrataan eroa sanontaan "Minä olen onnellinen." Jo sana "olen" on verbi, joka viittaa tekemiseen jonka kohde on "onnellinen". Käytännössä lause tarkoittaa, että onnellisuus on jollain tasolla aktiivista tekemistä, siten tilapäistä ja kenties olosuhteista riippuvaa. Harvoin kuulee sanottavan "Minulla on onni." Huomaatko eron?

Mitä tällä on sitten merkitystä? Eikö ole ihan sama miten asian ilmaisee? Ei, välttämättä. Usein rajoittavat uskomuksemme ja ajatusmallimme pysyvät kasassa ainoastaan omien kielellisten rakenteidemme avulla. Jos yleistämme verbin "stressata" muotoon "minulla on stressi" ajatusrakenteemme estävät havaitsemasta, että myös "stressi" on aktiivista tekemistä, prosessin tulos.

Kuvitteellinen dialogi (pohjautuen löyhästi juuri käytyyn keskusteluun :) )
- Minulla on stressi.
- Ahaa, siistiä! Kuinka teet sen?
- En minä sitä tee.
- Milloin sinulla on stressi?
- Aina.
- Nukkuessasikin?
- No ei nyt nukkuessa.
- Laitatko sen yöpöydälle yöksi ja otat aamulla taas mukaasi?
- No ei se nyt tollei..
- Mistä tiedät että sinulla on stressi?
- No heti kun herään niin alan ajattelemaan duunia ja näen jo miten asiakkaat on vihaisia...

Bingo! Purkamalla kielelliset rakenteet lyhyen keskustelun avulla, päästään jo käsitykseen siitä kuinka stressi luodaan. Miten stressaaminen alkaa, mitä sen aikana tapahtuu ja miten se loppuu. Joskus jo tämä oivallus riittää siihen, että muutos kohti stressittömämpää elämää alkaa.

Käytämme kieltämme paljon ja vapaasti. Vapauden turvin saatamme luoda itsellemme myös näkymättömiä valjaita. Sillä hetkellä kun näet nuo valjaat, huomaat ettei valjaita ole olemassakaan. Jäljelle jää vain muisto illuusiosta.  Ja muistojen paras asia on se, että ne ovat vain ajatuksia.

Herra Autopilotti

Me ihmiset touhuilemme päivät pitkät kaikenlaista, välillä tuntuu että suurimman osan päivästä kuljemme ikäänkuin autopilotilla tekemässä niitä samoja asioita, joita olemme aina ennenkin tehneet. Ja monesti se on hyvä asia. Sinun ei tarvitse kuluttaa aikaa ja energiaa siihen että pitäisi joka kerta erikseen miettiä miten avaat oven. Ei tarvitse miettiä kuinka liikennevaloissa toimitaan eikä tarvitse opetella kävelemään joka päivä uudestaan. Toisaalta, joskus pinnan alle kurkistaminen saa huomaamaan sen, kuinka kaavamaisesti tahdomme asioita tehdä vain täyttääksemme toiminnan takana olevan positiivisen aikeen.

Mikä yhdistää kaikkea käyttäytymistäsi ja tekemistäsi? Tuskin kukaan tekee asioita siksi, että niiden tekemisestä tulisi itselle huono olo tai lopputulos olisi jotenkin muuten epätoivottava. Kaiken käyttäytymisen ja toiminnan taustalla on positiivinen aie. Työn tekemisen taustalla on ajatus kenties perheen ja oman hyvinvoinnin turvaamisesta taloudellisesti, harrastuksien taustalla voi olla aie rentoutumisesta, hauskanpidosta tai kunnon kohottamisesta. Joskus tuo aie voi olla meiltä itseltämmekin piilossa, ennenkuin lähdemme tarkemmin pohtimaan miksi teen niitä asioita joita teen. Käyttäytymisemme ja tekemisemme on vain väline saavuttaa tuo taustalla piilevä positiivinen aie. Olisi vaikea uskoa, että tupakointia harjoittava henkilö tupakoi vain siksi, että toivoo saavansa keuhkosyövän ja kuolevansa kivuliaan ja hitaan kuoleman. Tupakointi toimii välineenä jonkun positiivisen aikeen saavuttamiselle, kuten kenties rentoutuminen tai hetki aikaa itselle ja omille ajatuksille. Tupakoinnin lopettamiseen eivät tahdo tepsiä muistutukset tupakoinnin haitoista, koska niiden välttäminen ei ole ollut toiminnan motivaationa alunperinkään. Mitä jos löytyisi keino täyttää tuo sama positiivinen aie välineellä joka on terveellisempi, edullisempi ja vähemmän aikaa vievä? Olisiko muutoksen tekeminen helpompaa? Mitä kaikkea voisit halutessasi itsessäsi muuttaa, jos pysähdyt hetkeksi pohtimaan positiivisia aikeita toimintasi taustalla? Voisitko saavuttaa nuo samat asiat jollain muulla, kenties nopeammalla, hauskemmalla ja mielenkiintoisemmalla välineellä?

Sama pätee myös ympärilläsi oleviin ihmisiin. On aina vaikeampi mielessään tuomita muiden ihmisten tekoja, kun miettii ensiksi minkä positiivisen aikeen henkilö on pyrkinyt toiminnallaan täyttämään. Toisten valitsemat välineet eivät välttämättä ole omasta mielestämme tilanteeseen nähden parhaita mahdollisia, mutta ymmärrys taustalla olevasta aikeesta auttaa meitä näkemään maailmaa myös muiden ihmisten silmin. Huomaat, kuinka pystyt kommunikoimaan paremmin ja ehdottamaan ratkaisuvaihtoehtoja nopeammin, kun tunnistat millaisesta aikeesta käsin tuttavasi “operoi”.

Kaikkea ei tarvitse kyseenalaistaa. Liikaa asioita ei kannata miettiä. Joskus voi olla kuitenkin hyödyllistä tuumia, miksi minä teen sitä mitä teen, mikä on minun positiivinen aikeeni?