Kirjoitin tämän tekstin ensin itselleni matkamuistoksi, mutta ajattelinmpa että jaan sen kuitenkin.
Sitä on kerennyt niin monta kertaa humpsahtaa siihen ansaan , että alkaa etsiä jotain parempaa jostain.
Onnea, täyttymystä, rauhaa, tasapainoa, turvaa, what ever. Sitä voi koittaa etsiä työstä, ihmissuhteista, saavutuksista, harrastuksista, kehonkoostumuksesta, rahasta. tavarasta. And still nothing :) Viimeisin etsintä oli " henkistä laatua". Tuntisin enemmän rauhaa jos vain..Asiat olisivat paremmin jos vain...
Minun pitää välttää asiaa x... Bullshit. Oli huikeaa olla keskellä mielen ja pelkojen ilotulitusta, tietäen että siinä ei ole mitään todellista. Se oli hämmentävää, hurjaa ja välillä kaikkea muuta kuin kivaa. Legandaarisesti vapaus tuli taas kun lakkasi etsimästä mitään. Ja puff vaan, ratkaisut saivat löytyä kuin itsestään, kun tuli tilaa kuulla ja tuntea rakkaus kaikessa.
Halusin kirjoittaa kokemuksen aamusta, jolloin mieli oli täysin rauhassa, leikkisä, utelias ja avoin.
Viikko sitten ei ollut näin. Mieli harhaili, ajatuksissa oli paljon vertailua, järkeilyä, analysointia. Tiesin että se on turhaa. Tiesin että ajatusten sisältö on vain tarinaa. Kysyin mielessä monta kertaa ” Onko tämä varmasti totta?” ja ” Mitä jos en uskoisi tähän ajatukseen?”. Tunsin sisäisen ristiriidan. Olisin niin halunnut tarttua johonkin. Olisin niin halunnut löytää jonkun vastauksen, pysäkin, totuuden. En löytänyt. Luovutin, ja annoin ajatusten luvan tulla. Annoin tunteiden luvan tulla. Pelkoja, syyllistämistä, epävarmuutta. Mieli osaa olla aika hurja välillä :) Yksikään ajatus ei kuitenkaan ollut vaarallinen. Kuuntelin niiden tarinoita jostain etäältä. Ei olisi ollut mitään syytä poistaa tuota turhautumista, se palveli tarkoitustaan. En vain tiennyt silloin vielä että mitä.Antautuminen ja hyväksyntä pelottaa mieltä, mutta onneksi mitään joka ei ole todellista ei tarvitse pelätä. Turhautuminen oli enemmänkin muutosta edeltävä impulssi. Mielen aseet tulivat tutuiksi.Sydän kuitenkin tietää ettei tarvitse taistella. Kun ei taistele sitä vastaan mikä on, kaikkialla on rauha.
Aamun autuus
Tietoisuus joka on ollut yöllä mitä
ihmeellisimmissä paikoissa alkaa siirtyä ja kohdistua kehoon, ja
makuuhuoneeseen jossa nukun. Olen täällä, en ole täällä.
Yhtäkkiä huomaan olevani hereillä.
Näen rakkaan mieheni ( ei hän
tietenkään minun ole) selän vieressä. Valoa tulvii sälekaihtimien
välistä sisään. Suljen vielä silmäni, käyn kiinni miehen
pehmeään ja lämpimään selkään. Nuuhin, tunnustelen hengitystä,
kuulostelen tuhinaa. Kohta nousen ylös ja vettä keittäessä
havahdun ajattelemaan että voipa olla kiitollinen siitä, että saa
herätä. Miten olinkaan pitänyt sitäkin itsestään selvyytenä?
Kohta huomaan kehon lähteneen
aamukävelylle. Katselen värejä, muotoja, nautin valosta joka on
lisääntynyt. Olen harvinaisen läsnä. Välillä mieleen leijailee
ajatuksia kiitollisuudesta, välillä ihmettelen ja kysyn kysymyksiä,
joihin en löydä vastausta. Jokainen puu näyttää olevan täysin
erilainen. Jossain on pilkkuja, ihan kuin gepardilla. Toinen taas on
selkeästi toista vanhempi. Kolmas on jännän punasävytteinen. Puu
ei ole enää puu, kun sitä todella katsoo, kun siihen tutustuu.
Tuntuu iloa katsoa kaikkialla olevaa kauneutta. Miten joskus pidinkin
puita vain puina?
Mietin onko kotiani olemassa silloin,
kun en ole siellä. Voin toki ajatella kotiani, voin jopa mielessä
nähdä muistoja siitä, ja voi olettaa sen olevan siellä vielä.
Mutta juuri nyt olen koditon. Nauran ajatukselle, se tuntuu jopa niin
luonnolliselta.
Kaksi iloista labradorin noutajaa
ohittaa minut omistajansa kanssa. Seuraan koiria uteliaana. Ne
keräävät jatkuvasti informaatiota ympäriltä, eivät ne muistele
mennyttä, eivät vertaa mihinkään. Ei niitä huoleta tuleva. Koska
minullakin on vain tämä hetki, tunnen olevani yhtä paljon tuo
koira, ja tuokin koira kun tämä keho. Nauran tällekkin
tuntemukselle. En ole keho, se näyttää liikkuvan itsestään ilman
että tietoisesti ohjaan sen liikettä. Sydän lyö itsestään,
ajatukset tulevat ja menevät itsestään. Ei mitään ”
hallitsijaa” missään. Kaikki tapahtuu. Olemisen tuntemus yhdistyy
kehoon, ja välillä huomaan samaistuvani ” minuun” taas. Se on
ok. Tuossa hetkessä (jota tätä kirjoittaessani en voi kuin
muistella) , olemista ei ole muualla kuin tässä. Missä havainto
olemisesta tapahtuu? Silmistä tietenkin, vastaa mieli. Mutta olenko
siitäkään aivan varma. Voiko silmä nähdä silmän? Tietoisuus on
kaikkialla. Se on ottanut omia, ihmeellisiä, uniikkeja muotojaan
tästä kehosta jota Eeviksi kutsutaan. Se on ottanut muotojaan
noista puista, noista tuulen vireistä, koirista, roskiksesta, tuon
naisen hanskasta, kaikesta. Kaikkialla olen minä, enkä ole missään
erityisesti. Tuntuu hyvältä ottaa laukka askelia. Pyörittelen
käsiäni.
Mieleen tulee sävel vanhasta laulusta
” se on vain rakkaus”. En muista sanoja enempää, mutta hyräilen
sitä mielessä.
Voi kumpa aina voisi kokea tälläista
keveyttä! STOP. Mieli puuttui peliin. Se olisi halunnut ripustautua
tähän kokemukseen, saada sen jatkumaan. Kiitos mieli, pärjään
hyvin. Tämäkin hetki on vain lainassa, ja kiitää ohi. Tilalle
tulee jotain uutta, omalla tavallaan uniikkia ja ihmeellistä.
Näen kodin lähellä kiireisen naisen,
joka vaikuttaa olevan ajatuksissaan. Siinäkin olen minä, hetken
sohjossa ja myöhemmin taas jossain muussa tunnetilassa. Näen
kouluun matkalla olevia lapsia, yhdellä on selkeästi johtajan rooli
käynnissä. Siinäkin olen minä! Toinen lapsi on selvästi halukas
miellyttämään johtajaansa, ja taas näen itseni. Minussa on kaikki
puolet, enkä toiseelta ole mitään.
Eevissä ei ole mitään staattista,
pysyvää. Se on välillä jotain, välillä jotain muuta. Ja sekin
tuntuu olevan kovin ookoo, kun ei tarvitse koittaa kieltää, hävetä,
tavoitella tai vakuutella. Kuinka hulvatonta, kuinka hassua!
Kiitos kauniista kirjoituksesta!
VastaaPoista