Nostan kädet ylös. Olen loukussa! En tietenkään ole. Olen korkeintaan loukussa vain käsityksistäni siitä miten asioiden pitäisi mennä. Olen loukussa vain niissä ajatuksissa, jotka pyörivät repeatilla- vain tottumuksesta. Tiedän etteivät ajatukset ole totta, tiedän niiden silti tapahtuvan. OK. You are welcome.
Paras resepti seota, on ottaa tavoitteeksi se ettei ajattelisi. Joskus kuvittelin tosiaan että vaikkapa meditaation tavoitteena on se että ei ajattele ollenkaan. ÄLÄ ajattele! Huh. Voisiko päästä helpommalla hyväksymällä sen mikä on varmasti totta täsä hetkessä? Ja silläkin uhalla, ettei se aina ole kivaa.
No miksi se ei sitten aina ole kivaa? Johtuen juurikin niist käsityksistä joita minulla/ sinulla/ naapurin Tapanilla on siitä miten asioiden sen sijaan pitäisi olla. Pitäisi olla paremmassa kunnossa, pitäisi siivota varasto, pitäisi olla henkisempi ja parempi ihminen, pitäisi soittaa mummolle ja niin edelleen.
Kuinka paljon kuluukaan aikaa sen vatvomiseen mitä pitäisi, sen sijaan että joko
a) todella tekisi märisemättä
tai b. tekee ja märisee
tai c. Päättää ei tee eikä uhraa asialle enää ajatuksia, ennen kuin on todella aika tehdä
tai d. kyseenalaistaa koko helvetin käsityksen siitä mitä pitää tehdä, kenen mielestä, ja minkäkin verran ja antaa olla.
Minulla on esimerkiksi ollut paljon käsityksiä siitä minkä verran minun tulee liikkua jotta voin hyväksyä itseni.Käsitykisä siitä millaisia elämäntapoja pitäisi noudattaa, ollakseni jotenkin hyväksytympi. Lisäksi minulla on ollut käsityksiä siitä minkä verran minun on tehtävä töitä, saatava aikaan, yms.
Minulla on läjäpäin käsityksiä siitä millainen kuva minun pitää antaa ulos päin, yms.
Tiedätkö mitä? Kaikki tuo on valetta.
Olin jopa keksinyt sellaisenkin käsityksen hiljattain, että jos näytän ulospäin liian hyvinvoivalta minut tuomitaan feikiksi. What the piiiip ? :)
Ei ole mitään univeraaleja, kaikkiin päteviä ja ikuisia totuuksia, oikeaa tai väärää.
Asiat joko toimivat tai sitten ne eivät toimi. Asiat ovat niin kuin ne ovat, eivät huonommin tai paremmin.
Käsitykset ja IIIIISOT uskomukset siitä mikä on hyvää, miten tulee toimia , miten saan hyvän olon pitävät monet meistä kiinni toiminnassa. Eikä siinä ole tietysti mitään väärää.
Huomasin itse kokevani turhaa " kärsimystä" koska samaistuin todella tiedostamattomiin ajatuksiin ja käsityksiin mm. siitä minkä verran minun on tehtävä töitä voidakseni kokea olevani jotenkin " hyvä".
En tarkoita nyt minkään krediitin saamista ulkopuolelta, se on turhaa muutenkin.
Hiljattain minun oli tarkoitus tehdä eräs video. No tein, mutta jostain syystä tuntemattomasta se ei mennyt niinkuin elokuvissa. Kuvasin siis muutaman tunnin kaikkea muuta kuin sitä mitä piti, joten videota ei varsinaisesti voi valmennus materiaalina käyttää. Ensin otti päähän, " Tein turhaan työtä". Tuossa kohdin kuitenkin havahduin siihen että maailman kaikkeus ei tee virheitä, asiasta tuli epämieluisa vasta kun uskoin tuota käsitystä ja määritelmää. Kaikki tieto ja kokemus jonka koemme, on jo vanhentunutta. Aivot prosessoivat tietoa viiveellä. So long mother fuck*rs, you are late! Meni jo :)
Tajusin tässä kohdin sanoa sen sijaan KIITOS. Mikä ikinä olikaan tälle syy tai tarkoitus, tai ehkä niitä ei edes ole, niin kiitos. Hyväksyn tämän.
Pettymys oli jälleen kerran suunniteltu.Täällä kirjoittelin siitä aiemmin.
Olin alkanut uskomaan syy-seuraus suhteeseen siitä että kun toimin tavalla x- tapahtuu y.
Tässä kohdin siis uskoin että kun saan valmennusmateriaalin tehtyä - voin kokea hyvää oloa. POKS! Mikä kimppu uskomuksia ja ennakko-oletuksia.
Kokemus tarjosi minulle hyvän mahdollisuuden tutkia käsityksiäni, irroittaa niistä ilman surullisia jäähyväisiä.
Aina asiat eivät mene niinkuin suunnittelee. Aina asiat ei mene niinkuin toivoo. Tämä hetki on kuitenkin täydellinen.Kyllä , vaikka ottaisi päähän. Kyllä, vaikka olisi mielettömät blissit ja ihanat fiilikset päällä. Se on sitä mitä se on.
Meidät on lapsesta asti ehdollistettu siihen, että jotkut asiat tuottavat hyvää oloa, jotkut eivät. Mene kohti niitä asioita joista tulee hyvä olo, ja vältä niitä joista ei tule hyvä olo.
Loogista eikö? Entä jos nuo molemmat ovat vain määritelmiä, eikä mitään todellista?
Minulla mm. hyvä olo tuli " kunhan ensin ansaitsin sen" ja huono olo jota vältin tuli siitä kun " en saanutkaan kokea tuota ah- niin ihanaa tunnetta hallinnasta ja kontrollista, jota minulla ei by the way ole koskaan ollutkaan :) Jälleen kerran kysymys mikä on varmasti totta oli hyvänä ystävänä vierellä.
Onko todella totta että minun on tehtävä x jotta voin y?
Onko todella totta että hallitsen tätä tekemistä? Vai taphtuuko kaikki itsessään, niin kuin luonnossakin, ilman erillistä tekijää? Lunta sataa- kukaan ei " sadata lunta".
Onko varmasti totta että minä on jotain muuta kuin tarinaa, uskomuksia ja käsityksiä?
Olenko niin varma että laittaisin pääni pantiksi?
Ihan sama millaisen aivopesun olen omaksunut yhteiskunnalta, mediasta, ympäriltä.
Ihan sama " mitä olen oppinut ja mitä tiedän". Mitä jos heräisi joka aamu, ilman käsityksiä siitä miten asioiden tulee mennä, ja antaa niiden vain mennä :) ? Hui miten pelottava ajatus. Tervetuloa elämään, niin se menee joka tapauksessa.
Vapaus on uskaltaa ottaa tämä hetki vastaan sellaisenaan. En ole loukussa, en ole koskaan ollutkaan.
Kaikki on nyt niin kuin on aina ollutkin, ja tulee aina olemaan - vapaata riistaa, joka virtaa itsestään.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rehellisyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rehellisyys. Näytä kaikki tekstit
tiistai 12. helmikuuta 2013
Vapaa loukku
Tunnisteet:
ajatukset,
eevi,
ego,
pelko,
rakkaus,
rehellisyys,
tarkoitus,
tietoisuus,
tunteet,
uskomus,
valittaminen,
vapaus,
yleistäminen
tiistai 5. helmikuuta 2013
Unisia ajatuksia
Jossain kohdin saattaa törmätä kysymykseen ” kuka olen” ja ” mistä tässä kaikessa on oikeastaan kysymys”. Itse olin elänyt täysin unessa 16- vuotta, kun aloin kokemaan voimakasta tunnetta siitä että tässä miten tämä maailma ja elämä pyörii ei ole mitään järkeä! Minne kaikki menevät niin kiireissään? Voiko tätä kutsua edes elämäksi? Miksi kaikki ovat niin tosissaan?
Se jäi vain ihmettelyksi tuolloin. Virta ja massa vei minut mukaan kun tuuli höyhenen, ja menin itsekkin mukaan tuohon ihmeelliseen suorittamisen maailmaan, jota kai voisi vielä tänäänkin kutsua “tavalliseksi elämäksi”.
Menet johonkin kouluun, valmistut sieltä, sitten johonkin töihin , löydät jonkun ihan kivan miehen ja ehkä tosiaan saatte lapsiakin sen 2-3. Sitten taas käydään lisää töissä, suoritetaan velvollisuuksia, maksetaan laskuja ja katellaan telkkarista uusimmat ohjelmat. Mennään illalla nukkumaan ja aamulla kun herätään väsyneenä voikin sitten miettiä onko tämänkin päivän elänyt jo moneen kertaan aiemminkin.Ajatuksia ja pinttyneitä tapojaan myöten. Sitä minä joskus kuvittelin elämäksi.
Sillä tavalla myös koitin sitä elää. Sisällä kuitenkin kokoajan oli pienenä hentona kuiskauskena tunne siitä, että tässä ei ole päätä eikä häntää, eikä edes parhaimpia keskipaloja!
Elin usean vuoden turtana, tosin elämä sanana kuvaa heikosti tätä aikaa. Tekohengitys paremminkin.
Oli äärimmäisen tärkeää kokea totaali turtuminen ja syvä toivottomuus. Jokin voima kuitenkin sisällä ajoi ja puski eteenpäin. Masennus ja turhautuminen kääntyi jossain kohdin niin paljon jo itseään vastaan että kaiken sen voiman saikin käytettyä toiseen suuntaan, ja silloin minusta tuli etsijä. Ainoita kysymyksiä mitä mielessä pyöri oli “ Miten helvetistä tästä pääsee eroon, tämä en ole minä”. Kuka olen? Ja aloin ottamaan siitä selvää. Tuli tutkittua ja opiskeltua, kokeiltua jos jonkinmoista. Välillä tuli hurahdettua ja puoli kiihkoiltuakin jonkun uuden asian nimeen, mutta ainakin masennus oli poissa. Minulla oli elämä, uskoin. Elämällä oli koko ajan minut. Mutta kovapäisenä halusin tietysti uskoa että minä pystyn kontrolloimaan elämää, sen tapahtumia ja niin edelleen. Niin kauan kun elää uskomusten varassa, on unessa.
Kirjan jota mieheni kanssa kirjoitamme piti alunperin käsitellä unen optimoimista. Jotain sen tyylistä että “ How to be happy” ja Hypnoosilla hyvinvointia. Se olisi loppu peleissä jotain, jolla voisi tehdä unesta kivempaa, hauskempaa ja seksikkäämpää. Mutta todellisempaa? Dream on. Jokainen joka on unessa voi elää varmasti onnellista ja ihanaa , hauskaakin elämää, mutta niin kauan kun koet olevasi erillinen kaikesta muusta, etsit jotain ulkopuolelta, tai pelkäät menettäväsi sen mitä olet saavuttanut.
Ja voit olla tästäkin pelosta täysin tietämätön.
Tarkoitus ei ole kertoa että pitäisi pelätä tai mitään muutakaan, vaan puhua asioista rehellisesti.
Minä olen joskus pudonnut positiivisten uskomusten kuoppaan, joka oli ihanaa ja ihmeellistä - mutta ei kestävää ja todellista.
Kerron tämän siksi, että olin itse lopulta niin pää pussissa etten nähnyt kertakaikkiaan sitä yksinkertaista asiaa, että pelkäsin.
Elin unelmaani , tai myöhemmin sanottuna unelma eli minua.
Olin ja olen edelleenkin naimisissa maailman upeimman miehen kanssa, asuimme ihanemmassa paikassa kuin olisin edes osannut haaveilla, sain tehdä työtä jota rakastin, minulla oli aikaa harrastaa, ja 90% ajasta koin olevani todella onnellinen, niin onnellinen että ihan ajatuskin itkettää.
Olo oli kuin tuhkimolla, joka pääsee luutun ääreltä linnan juhliin. Kaikki tuntui mahdolliselta, ja kaikki olikin mahdollista.
Yksi asia ainoastaan hämäsi. Kuvittelin että MINÄ olin tehnyt ja saavuttanut tuon onnen.Olin siis erillinen. Ja koska jos MINÄ olisin voinut tuon saavuttaa, olisi myös MINUN vastuullani ettei sitä mikään ikinä vie pois. Pelko puhuu.Menneisyys puhuu.
Onnelle tarvittiin siis syy. Jos onnelle on syy, se voi kadota yhtä nopeasti kuin on tullutkin.
Olin erillinen. Tai en tietenkään ollut, mutta kuvittelin näin olevan.
Tätä uskomusta melkein 90% ympärillä olevista ihmisistä tukee. Mutta kuinka moni heistä jo tiedostaa pienen kuiskauksen siitä “ että tässä ei ole mitään järkeä näin?”
Tätä ajatusta on helppo vastustaa. Se on ihan ookoo. Itsekkin vastustin ja kovaa. Melkoista vastuuta sitä kuvitteli omille pienille harteilleen :)
Mikä ja kuka on se joka etsii sitä täyttymystä? Voiko tähän koskaan löytää vastausta joka tyydyttäisi mieltä? Mielen päätepysäkki taitaa olla tässä. Se ei löydä enempää totuuksia vaikka käsillään seisoisi. Kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan...Irti peräsin varresta, josta ei kyllä koskaan kiinni pitänytkään.
Yksi ihmisaivojen ominaisuus on myöskin adaptoitua eli sopeutua, mitä erikoisimpiinkin tilanteisiin. Tämä on sekä hyvä että huono asia siinä mielessä, että joku saattaa esimerkiksi liiaksi sopeutua vaikkapa masennukseen tai negatiivisuuteen ja alkaa pitämään sitä normaalina, menemättä eteenpäin.” Tälläistä tämä nyt vain on”, ” Minähän olen aina pelännyt” ja niin edelleen.
Mitä hyvää sopeutumisessa sitten on? Sopeutumiskyky mahdollistaa elämän koko maapallolla. Ihmiset ovat jopa sopeutuneet kehitysleireille, ja selvinneet hengissä!
Sopeutuminen ja adaptoituminen on meihin sisäänrakennettu, aivot luonnostaan pyrkivät toimimaan näin, jotta pystyvät toimimaan energia tehokkaasti ja taloudellisesti. On muistettava että ihmisfysiologia on sama joka se oli luola mies aikoinakin, jolloin tuli sopeutua mm. ajottaiseen ruuan puuteeseen, kylmyyteen sekä muihin vaihteleviin olosuhteisiin.
Enää en tahdo sopeutua. Mihinkään. Huomaan miten äkkiä mieli rupeaa luomaan "systeemejä" ja " totuuksia" jos toistaa tarpeeksi samaan. Tällöin tallon käsitteiden vankina taas hetken, kunnes sytytän käsitteet tuleen ja tanssin niille pienen nuotio tanssin. Kiitollisena , että sain kokea. Helpottuneempana, että saan päästää irti.
En tiedä juuri nyt muuta, kuin että vähämpä tiedän.
Se jäi vain ihmettelyksi tuolloin. Virta ja massa vei minut mukaan kun tuuli höyhenen, ja menin itsekkin mukaan tuohon ihmeelliseen suorittamisen maailmaan, jota kai voisi vielä tänäänkin kutsua “tavalliseksi elämäksi”.
Menet johonkin kouluun, valmistut sieltä, sitten johonkin töihin , löydät jonkun ihan kivan miehen ja ehkä tosiaan saatte lapsiakin sen 2-3. Sitten taas käydään lisää töissä, suoritetaan velvollisuuksia, maksetaan laskuja ja katellaan telkkarista uusimmat ohjelmat. Mennään illalla nukkumaan ja aamulla kun herätään väsyneenä voikin sitten miettiä onko tämänkin päivän elänyt jo moneen kertaan aiemminkin.Ajatuksia ja pinttyneitä tapojaan myöten. Sitä minä joskus kuvittelin elämäksi.
Sillä tavalla myös koitin sitä elää. Sisällä kuitenkin kokoajan oli pienenä hentona kuiskauskena tunne siitä, että tässä ei ole päätä eikä häntää, eikä edes parhaimpia keskipaloja!
Elin usean vuoden turtana, tosin elämä sanana kuvaa heikosti tätä aikaa. Tekohengitys paremminkin.
Oli äärimmäisen tärkeää kokea totaali turtuminen ja syvä toivottomuus. Jokin voima kuitenkin sisällä ajoi ja puski eteenpäin. Masennus ja turhautuminen kääntyi jossain kohdin niin paljon jo itseään vastaan että kaiken sen voiman saikin käytettyä toiseen suuntaan, ja silloin minusta tuli etsijä. Ainoita kysymyksiä mitä mielessä pyöri oli “ Miten helvetistä tästä pääsee eroon, tämä en ole minä”. Kuka olen? Ja aloin ottamaan siitä selvää. Tuli tutkittua ja opiskeltua, kokeiltua jos jonkinmoista. Välillä tuli hurahdettua ja puoli kiihkoiltuakin jonkun uuden asian nimeen, mutta ainakin masennus oli poissa. Minulla oli elämä, uskoin. Elämällä oli koko ajan minut. Mutta kovapäisenä halusin tietysti uskoa että minä pystyn kontrolloimaan elämää, sen tapahtumia ja niin edelleen. Niin kauan kun elää uskomusten varassa, on unessa.
Kirjan jota mieheni kanssa kirjoitamme piti alunperin käsitellä unen optimoimista. Jotain sen tyylistä että “ How to be happy” ja Hypnoosilla hyvinvointia. Se olisi loppu peleissä jotain, jolla voisi tehdä unesta kivempaa, hauskempaa ja seksikkäämpää. Mutta todellisempaa? Dream on. Jokainen joka on unessa voi elää varmasti onnellista ja ihanaa , hauskaakin elämää, mutta niin kauan kun koet olevasi erillinen kaikesta muusta, etsit jotain ulkopuolelta, tai pelkäät menettäväsi sen mitä olet saavuttanut.
Ja voit olla tästäkin pelosta täysin tietämätön.
Tarkoitus ei ole kertoa että pitäisi pelätä tai mitään muutakaan, vaan puhua asioista rehellisesti.
Minä olen joskus pudonnut positiivisten uskomusten kuoppaan, joka oli ihanaa ja ihmeellistä - mutta ei kestävää ja todellista.
Kerron tämän siksi, että olin itse lopulta niin pää pussissa etten nähnyt kertakaikkiaan sitä yksinkertaista asiaa, että pelkäsin.
Elin unelmaani , tai myöhemmin sanottuna unelma eli minua.
Olin ja olen edelleenkin naimisissa maailman upeimman miehen kanssa, asuimme ihanemmassa paikassa kuin olisin edes osannut haaveilla, sain tehdä työtä jota rakastin, minulla oli aikaa harrastaa, ja 90% ajasta koin olevani todella onnellinen, niin onnellinen että ihan ajatuskin itkettää.
Olo oli kuin tuhkimolla, joka pääsee luutun ääreltä linnan juhliin. Kaikki tuntui mahdolliselta, ja kaikki olikin mahdollista.
Yksi asia ainoastaan hämäsi. Kuvittelin että MINÄ olin tehnyt ja saavuttanut tuon onnen.Olin siis erillinen. Ja koska jos MINÄ olisin voinut tuon saavuttaa, olisi myös MINUN vastuullani ettei sitä mikään ikinä vie pois. Pelko puhuu.Menneisyys puhuu.
Onnelle tarvittiin siis syy. Jos onnelle on syy, se voi kadota yhtä nopeasti kuin on tullutkin.
Olin erillinen. Tai en tietenkään ollut, mutta kuvittelin näin olevan.
Tätä uskomusta melkein 90% ympärillä olevista ihmisistä tukee. Mutta kuinka moni heistä jo tiedostaa pienen kuiskauksen siitä “ että tässä ei ole mitään järkeä näin?”
Tätä ajatusta on helppo vastustaa. Se on ihan ookoo. Itsekkin vastustin ja kovaa. Melkoista vastuuta sitä kuvitteli omille pienille harteilleen :)
Mikä ja kuka on se joka etsii sitä täyttymystä? Voiko tähän koskaan löytää vastausta joka tyydyttäisi mieltä? Mielen päätepysäkki taitaa olla tässä. Se ei löydä enempää totuuksia vaikka käsillään seisoisi. Kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan...Irti peräsin varresta, josta ei kyllä koskaan kiinni pitänytkään.
Yksi ihmisaivojen ominaisuus on myöskin adaptoitua eli sopeutua, mitä erikoisimpiinkin tilanteisiin. Tämä on sekä hyvä että huono asia siinä mielessä, että joku saattaa esimerkiksi liiaksi sopeutua vaikkapa masennukseen tai negatiivisuuteen ja alkaa pitämään sitä normaalina, menemättä eteenpäin.” Tälläistä tämä nyt vain on”, ” Minähän olen aina pelännyt” ja niin edelleen.
Mitä hyvää sopeutumisessa sitten on? Sopeutumiskyky mahdollistaa elämän koko maapallolla. Ihmiset ovat jopa sopeutuneet kehitysleireille, ja selvinneet hengissä!
Sopeutuminen ja adaptoituminen on meihin sisäänrakennettu, aivot luonnostaan pyrkivät toimimaan näin, jotta pystyvät toimimaan energia tehokkaasti ja taloudellisesti. On muistettava että ihmisfysiologia on sama joka se oli luola mies aikoinakin, jolloin tuli sopeutua mm. ajottaiseen ruuan puuteeseen, kylmyyteen sekä muihin vaihteleviin olosuhteisiin.
Enää en tahdo sopeutua. Mihinkään. Huomaan miten äkkiä mieli rupeaa luomaan "systeemejä" ja " totuuksia" jos toistaa tarpeeksi samaan. Tällöin tallon käsitteiden vankina taas hetken, kunnes sytytän käsitteet tuleen ja tanssin niille pienen nuotio tanssin. Kiitollisena , että sain kokea. Helpottuneempana, että saan päästää irti.
En tiedä juuri nyt muuta, kuin että vähämpä tiedän.
Tunnisteet:
ajatukset,
autopilotti,
eevi,
ego,
elämä,
läsnäolo,
masennus,
oravanpyörä,
rakkaus,
rehellisyys,
tunteet,
turhautuminen,
uskomus,
vapaus,
yleistäminen
lauantai 2. helmikuuta 2013
Kimppu uskomuksia
Millaisia malleja olet elämässä oppinut ihan arkisissakin asioissa? Millaisia käsityksiä sinulle on muodostunut?
Jos haluat ja tuntuu hyvältä kokeilla laajentaa omaa perspektiiviä, voit kokeilla vaikka yhden päivän elää niinkuin olisit kokenut muistinmenetyksen.
Et tietäisi mitään “ miten pitäisi syödä, nukkua, toimia, käyttäytyä. Ei olisi mitään käsitystä mitä ympäristö tai kulttuuuri pitää oikeana. Sinulla ei olisi historiaa. Olisit saman ikäinen, samassa " elämäntilanteessa" , samassa ympäristössä. Mutta sinulla ei olisi ennakkokäsityksiä tai uskomuksia ja mielikuvia siitä millainen sinun tulisi olla.
Miten söisit? Mitä tekisit? Mitä et tekisi?
Et voi tietenkään tietää sitä nyt.
Jos vaikka itse nyt ajattelen pihviä, en pystyisi sitä syömään, kuvottaa. Parin tunnin kuluttua tilanne voi olla toinen.
Ihminen on eläin, jolla voi toimia intuitio kuten eläimelläkin. Moderni yhteiskunta on vain vienyt meidät hyvin- hyvin -hyvin kauas siitä mikä on luontaista. Ja se on ihan ookoo. Ei ole tarkoitus laittaa bambuliinaa vyötäisille ja muuttaa puuhun asumaan. Moderni yhteiskunta on myös lahja. Ehkä seuraavaksi onkin aika yhdistää moderni teknologia ja mahdollisuudet intuitiiviseen ja sponttaaniin kehittämiseen. Tai sitten ei.
Tulevaisuuden mahdollisuuksien spekuloiminenkin olisi mielenkiintoista, mutta tämän hetken kannalta turhaa.
Mikään ei vai kerta kaikkiaan voi olla väärin. Vain ajattelulla jostain asiasta voi tehdä tulkinnan väärästä ja oikeasta. Mielipiteet ovat asia erikseen. Mielipiteet tuskin katoavat minnekkään, mutta kuten vanha viisaskin sanoo " makuasioista ei kannata kiistellä" :)
Yhtälailla kuin dinosaurukset yhtäkkiä pyyhkäistiin pallolta pois, näin voi käydä ihmisellekkin.
Todellisuudessa kenelläkään ei ole mitään hajua mitä täällä oikein tapahtuu. Spekuloida voi aina.
Jos kaikki yhdessä uskomme tiettyihin asioihin, tekeekö se siitä totta? Ei. Se tekee uskonnon.
Näistä asioita ei vain puhuta. Ja ei, ei ole mitään väärää haluta elää kuten aina ennenkin.
Ei ole asiaa, joka olisi väärä. On muitakin vaihtoehtoja, kuin se malli jonka olet oppinut.
Ihmiset usein kuvailevat itseään tietynlaisiksi, kuten “ minä nyt olen aina vihannut aamuja, olen ilta ihminen”.
Entä jos tuokin on vain malli jonka olet oppinut? Ystäväni lapsi oli yhtäkkiä alkanut kiukuttelemaan aamuisin, ilman mitään syytä. Aamulla hän mutristeli suutaan, kiukutteli eikä hänelle saanut puhua.
Syntyykö tälläinen tyhjästä? Eivät aamut yhtäkkiä vain muuttunueet vastenmielisiksi. Lapsi oli oppinut aamu kiukuttelun mallin isosiskoltaan jota hän ihaili kovasti.
Ja ei isosiskokaan aina kiukutellut, mutta aivot yleistävät asioita.
Mene hetkeksi pienen lapsen perspektiiviin, joka on hyvin hyvin herkkä tekemään tulkintoja.
Isosiskosi jota ihailet kiukuttelee aamulla mutristellen ja irvistellen. Huomaat miten hän saa huomiota kiukuttelulla. Haluat olla kuten hänkin. Mieli vetää asioita yhteen “ kiukuttelulla saa huomiota aamuisin”.
Näin yksinkertaisesta , pienestä ja lyhyestä ohikiitävästä hetkestä voi syntyä vuosi kausien tapa aamu känkkäränkkäilyyn. Jossain kohti joku aikuinen sanoo sinulle “ et ole kyllä yhtään aamuihminen”. Ja koska et vielä ymmärrä - otat tuon kirjaimellisesti. Ja PIM! Vahva uskomus on taas luotu. Minä olen tälläinen.
Leima. Määritelmä. Joka vain vahvistaa tuota toiminnan oravanpyörää. " Koska olen aamu uninen minun on vaikeaa herätä". Entä jos et ajattelisikaan niin?
Pitäisikö meidän sitten aikuisina voida välttää ylläolevan kaltaiset esimerkit?
Ei. Se on mahdotonta. Lapsi tekee tulkintoja joka tapauksessa. Et voi estää niitä syntymästä, mutta voit huomata kuinka ne syntyvät ja alkaa kyseenalaistamaan niitä. Voit olla vahvistamatta niitä. Voit opettaa lapsellesi että mitkään yleistykset eivät päde.
Spekulointia ja arvailua on toki myös se että nuoremman lapsen aamu kiukuttelu johtuisi opitusta mallista. Voi olla- voi olla olematta. Voimmeko tietää tätä koskaan varmuudella?
Syiden etsiminen on yleensäkkin vain aikaa vievää. Tutkimiselle on toki ajoittain paikkansa.
Miksi pukeudun kuten pukeudun? Miksi harrastan sitä mitä harrastan? Miksi toimin kuten toimin? Miksi reagoin niinkuin reagoin?
Tämän tyyliset kysymykset voivat olla hyviä siinä vaiheessa kun on havahtunut kysymykselle
"kuka oikein olen" ja haluaa tutkia uskomuksiaan ja käsityksiään maailmasta tarkemmin.
Pahimmillaan miksi kysymys jättää jumiin vuosiksi kelaamaan sitä mikä kaikki ei mennyt niinkuin olisi halunnut, sen sijaan että olisi todella keskittynyt siihen mitä voi tehdä.
Parhaimmillaan miksi kysymys näyttää mitä asioita pidät tärkeänä, mitä kuvittelet niistä saavasi?
Miksi sinulle on vaikkapa tärkeää olla vapaa? Miksi on vaikkapa tärkeää olla onnellinen?
Parhaimmillaan miksi kysymystä hyödyntämällä näet vanhojen uskomusten läpi.
Miksi minä esimerkiksi treenasin ylikuntoon? Tämäkin on vain spekulointia mutta koska uskomukset olivat sellaisessa solmussa, että kuvittelin vain ylläpitämällä järjestelmääni olevani vahva, elossa, arvostettava. Pelkäsin sitä etten kestäisi olla tässä kehossa, pelkäsin että minut hylätään, pelkäsin mitä ihmeellisimpiä asioita.
Vuosia olin pinonnut ja rakentanut näitä uskomuksia kuin tiilitaloa. Ne olivat niitä kaikista rakkaimpia uskomuksia. Ahdistuksen hiki nousi otsalle heti jos joku kehtasikin vihjata että lepo voisi tehdä hyvää. Entä jos et ihan noin fanaattisesti? Entä jos tämän aamun treenit jätät välistä. Sähisin sisällä kuin karhu emo joka puolustaa poikastaan. Treenaus oli vuosia palvellut keino paeta, kuviteltu turvasatama. Keino kokea olevansa elossa ja arvostaa itseään. Kun uskomus erillisestä itsestä katoaa, katoaa henkilökohtaisuus. Uskomukset tulevat uudelleen katsottavaksi. Vuosia rakennetun talon pohja vedettiin alta, ja seinät murtuivat. Tässä kohdin kysymys miksi oli hyvä työkalu.
Miksi uskoin näin? Miksi toimin näin? Miksi kuvittelin näin?
Tässä kohdin näin jo ajatukset vain virtana joka saa liikkua itsestään.Ajatuksien sisällöllä ei ole sen kummempaa pätevyyttä tai totuudellisuutta. Ne ovat vain ajatuksia. Ne saivat palaa ja roihuta pois kehosta, jokaiselta solulta. Mieli taisteli vastaan, koitti sammuttaa liekkejä epätoivoisesti. Ei onnistunut.
Miksi kysymys auttoi näkemään läpi- ja polttamaan sen mihin ei enää voi uskoa.
Ehkä jo arvaat mitä noiden kaikkien punoutuneiden uskomus nyörien takaa löytyi. Ei kertakaikkiaan mitään.
Erillinen itse on vain summa tarinoita. Osa tarinoista tuntuu todemmalta kuin toiset. Jokainen tunne on ookoo. Tämä on kuitenkin katsottava itse. Jos todella haluaa.
Uskomuksia riittää täällä varmasti vieläkin. Niitä uinuu piilossa ehkä vielä kymmeniä, ehkä satojakin.
On paljon mitä en tiedosta, ja hyvä niin :) Olisi aika jäätävää tajuta oma pienuus ja naurettavat uskomukset kaikki kerralla.
Luotan kuitenkin, että saan niitä tarkasteluun kun aika on oikea. Ehkä se kirpaisee kun rupia revitään, mutta so not.
Entä jos kukaan ei ole minkäänlainen ihminen ?
Ei ole tunnesyöjiä, ei ole epäonnistujia, ei ole aamuvirkkuja, ei ole määritelmiä joita ottaa kirjaimellisesti. Hetkinen! Sehän tarkoittaisi että olemme vapaita. Kokoajan.
Erityisestä erillisyydestä teksti täällä.
Jos haluat ja tuntuu hyvältä kokeilla laajentaa omaa perspektiiviä, voit kokeilla vaikka yhden päivän elää niinkuin olisit kokenut muistinmenetyksen.
Et tietäisi mitään “ miten pitäisi syödä, nukkua, toimia, käyttäytyä. Ei olisi mitään käsitystä mitä ympäristö tai kulttuuuri pitää oikeana. Sinulla ei olisi historiaa. Olisit saman ikäinen, samassa " elämäntilanteessa" , samassa ympäristössä. Mutta sinulla ei olisi ennakkokäsityksiä tai uskomuksia ja mielikuvia siitä millainen sinun tulisi olla.
Miten söisit? Mitä tekisit? Mitä et tekisi?
Et voi tietenkään tietää sitä nyt.
Jos vaikka itse nyt ajattelen pihviä, en pystyisi sitä syömään, kuvottaa. Parin tunnin kuluttua tilanne voi olla toinen.
Ihminen on eläin, jolla voi toimia intuitio kuten eläimelläkin. Moderni yhteiskunta on vain vienyt meidät hyvin- hyvin -hyvin kauas siitä mikä on luontaista. Ja se on ihan ookoo. Ei ole tarkoitus laittaa bambuliinaa vyötäisille ja muuttaa puuhun asumaan. Moderni yhteiskunta on myös lahja. Ehkä seuraavaksi onkin aika yhdistää moderni teknologia ja mahdollisuudet intuitiiviseen ja sponttaaniin kehittämiseen. Tai sitten ei.
Tulevaisuuden mahdollisuuksien spekuloiminenkin olisi mielenkiintoista, mutta tämän hetken kannalta turhaa.
Mikään ei vai kerta kaikkiaan voi olla väärin. Vain ajattelulla jostain asiasta voi tehdä tulkinnan väärästä ja oikeasta. Mielipiteet ovat asia erikseen. Mielipiteet tuskin katoavat minnekkään, mutta kuten vanha viisaskin sanoo " makuasioista ei kannata kiistellä" :)
Yhtälailla kuin dinosaurukset yhtäkkiä pyyhkäistiin pallolta pois, näin voi käydä ihmisellekkin.
Todellisuudessa kenelläkään ei ole mitään hajua mitä täällä oikein tapahtuu. Spekuloida voi aina.
Jos kaikki yhdessä uskomme tiettyihin asioihin, tekeekö se siitä totta? Ei. Se tekee uskonnon.
Näistä asioita ei vain puhuta. Ja ei, ei ole mitään väärää haluta elää kuten aina ennenkin.
Ei ole asiaa, joka olisi väärä. On muitakin vaihtoehtoja, kuin se malli jonka olet oppinut.
Ihmiset usein kuvailevat itseään tietynlaisiksi, kuten “ minä nyt olen aina vihannut aamuja, olen ilta ihminen”.
Entä jos tuokin on vain malli jonka olet oppinut? Ystäväni lapsi oli yhtäkkiä alkanut kiukuttelemaan aamuisin, ilman mitään syytä. Aamulla hän mutristeli suutaan, kiukutteli eikä hänelle saanut puhua.
Syntyykö tälläinen tyhjästä? Eivät aamut yhtäkkiä vain muuttunueet vastenmielisiksi. Lapsi oli oppinut aamu kiukuttelun mallin isosiskoltaan jota hän ihaili kovasti.
Ja ei isosiskokaan aina kiukutellut, mutta aivot yleistävät asioita.
Mene hetkeksi pienen lapsen perspektiiviin, joka on hyvin hyvin herkkä tekemään tulkintoja.
Isosiskosi jota ihailet kiukuttelee aamulla mutristellen ja irvistellen. Huomaat miten hän saa huomiota kiukuttelulla. Haluat olla kuten hänkin. Mieli vetää asioita yhteen “ kiukuttelulla saa huomiota aamuisin”.
Näin yksinkertaisesta , pienestä ja lyhyestä ohikiitävästä hetkestä voi syntyä vuosi kausien tapa aamu känkkäränkkäilyyn. Jossain kohti joku aikuinen sanoo sinulle “ et ole kyllä yhtään aamuihminen”. Ja koska et vielä ymmärrä - otat tuon kirjaimellisesti. Ja PIM! Vahva uskomus on taas luotu. Minä olen tälläinen.
Leima. Määritelmä. Joka vain vahvistaa tuota toiminnan oravanpyörää. " Koska olen aamu uninen minun on vaikeaa herätä". Entä jos et ajattelisikaan niin?
Pitäisikö meidän sitten aikuisina voida välttää ylläolevan kaltaiset esimerkit?
Ei. Se on mahdotonta. Lapsi tekee tulkintoja joka tapauksessa. Et voi estää niitä syntymästä, mutta voit huomata kuinka ne syntyvät ja alkaa kyseenalaistamaan niitä. Voit olla vahvistamatta niitä. Voit opettaa lapsellesi että mitkään yleistykset eivät päde.
Spekulointia ja arvailua on toki myös se että nuoremman lapsen aamu kiukuttelu johtuisi opitusta mallista. Voi olla- voi olla olematta. Voimmeko tietää tätä koskaan varmuudella?
Syiden etsiminen on yleensäkkin vain aikaa vievää. Tutkimiselle on toki ajoittain paikkansa.
Miksi pukeudun kuten pukeudun? Miksi harrastan sitä mitä harrastan? Miksi toimin kuten toimin? Miksi reagoin niinkuin reagoin?
Tämän tyyliset kysymykset voivat olla hyviä siinä vaiheessa kun on havahtunut kysymykselle
"kuka oikein olen" ja haluaa tutkia uskomuksiaan ja käsityksiään maailmasta tarkemmin.
Pahimmillaan miksi kysymys jättää jumiin vuosiksi kelaamaan sitä mikä kaikki ei mennyt niinkuin olisi halunnut, sen sijaan että olisi todella keskittynyt siihen mitä voi tehdä.
Parhaimmillaan miksi kysymys näyttää mitä asioita pidät tärkeänä, mitä kuvittelet niistä saavasi?
Miksi sinulle on vaikkapa tärkeää olla vapaa? Miksi on vaikkapa tärkeää olla onnellinen?
Parhaimmillaan miksi kysymystä hyödyntämällä näet vanhojen uskomusten läpi.
Miksi minä esimerkiksi treenasin ylikuntoon? Tämäkin on vain spekulointia mutta koska uskomukset olivat sellaisessa solmussa, että kuvittelin vain ylläpitämällä järjestelmääni olevani vahva, elossa, arvostettava. Pelkäsin sitä etten kestäisi olla tässä kehossa, pelkäsin että minut hylätään, pelkäsin mitä ihmeellisimpiä asioita.
Vuosia olin pinonnut ja rakentanut näitä uskomuksia kuin tiilitaloa. Ne olivat niitä kaikista rakkaimpia uskomuksia. Ahdistuksen hiki nousi otsalle heti jos joku kehtasikin vihjata että lepo voisi tehdä hyvää. Entä jos et ihan noin fanaattisesti? Entä jos tämän aamun treenit jätät välistä. Sähisin sisällä kuin karhu emo joka puolustaa poikastaan. Treenaus oli vuosia palvellut keino paeta, kuviteltu turvasatama. Keino kokea olevansa elossa ja arvostaa itseään. Kun uskomus erillisestä itsestä katoaa, katoaa henkilökohtaisuus. Uskomukset tulevat uudelleen katsottavaksi. Vuosia rakennetun talon pohja vedettiin alta, ja seinät murtuivat. Tässä kohdin kysymys miksi oli hyvä työkalu.
Miksi uskoin näin? Miksi toimin näin? Miksi kuvittelin näin?
Tässä kohdin näin jo ajatukset vain virtana joka saa liikkua itsestään.Ajatuksien sisällöllä ei ole sen kummempaa pätevyyttä tai totuudellisuutta. Ne ovat vain ajatuksia. Ne saivat palaa ja roihuta pois kehosta, jokaiselta solulta. Mieli taisteli vastaan, koitti sammuttaa liekkejä epätoivoisesti. Ei onnistunut.
Miksi kysymys auttoi näkemään läpi- ja polttamaan sen mihin ei enää voi uskoa.
Ehkä jo arvaat mitä noiden kaikkien punoutuneiden uskomus nyörien takaa löytyi. Ei kertakaikkiaan mitään.
Erillinen itse on vain summa tarinoita. Osa tarinoista tuntuu todemmalta kuin toiset. Jokainen tunne on ookoo. Tämä on kuitenkin katsottava itse. Jos todella haluaa.
Uskomuksia riittää täällä varmasti vieläkin. Niitä uinuu piilossa ehkä vielä kymmeniä, ehkä satojakin.
On paljon mitä en tiedosta, ja hyvä niin :) Olisi aika jäätävää tajuta oma pienuus ja naurettavat uskomukset kaikki kerralla.
Luotan kuitenkin, että saan niitä tarkasteluun kun aika on oikea. Ehkä se kirpaisee kun rupia revitään, mutta so not.
Entä jos kukaan ei ole minkäänlainen ihminen ?
Ei ole tunnesyöjiä, ei ole epäonnistujia, ei ole aamuvirkkuja, ei ole määritelmiä joita ottaa kirjaimellisesti. Hetkinen! Sehän tarkoittaisi että olemme vapaita. Kokoajan.
Erityisestä erillisyydestä teksti täällä.
Tunnisteet:
asenne,
eevi,
ego,
liikunta,
läsnäolo,
positiivinen aie,
rehellisyys,
stressi,
tietoisuus,
turhautuminen,
uskomus,
vapaus
sunnuntai 27. tammikuuta 2013
Pettymykset on suunniteltuja
Otsikko on lainattu NLP:n kehittäjältä Richard Bandlerilta. Muistan kun kuulin ensimmäisen kerran lauseen " Kaikki pettymykset vaativat suunnittelua". Närkästyin.
Hyvänen aika, jollen suunnittele mitään- eihän mitään voi tapahtua!
Minäkö tätä koko palloa pyöritän? Öö , en :)
Vastustelu kolkahti sinne omaan ihanaan nilkkaan, sillä olen ollut melkoisen huono kohtaamaan pettymyksiä. Vastaavasti taas olen halunnut kontrolloida kovasti tiettyjä asioita. Ihan kuin ne toisivat jotain turvaa tai selkeyttä tähän maailmaan, joka tarkemman tutkiskelun alla näyttää pyörivän ihan itsestäänkin.
Mieli etsii tekemistä, jotain johon tarttua. Tässä yhteiskunnassa ( ja aika monessa muussakin...) on jostain syystä opittu malli, jossa tutneiden näyttäminen on suunnilleen häpeällistä. Kel onni on se onnen kätketköön, pahan päivän varalle ja niin edelleen. Entäs sitten ne ns. raskaammalta tuntuvat tunteet?
Suru, pettymys, viha, turhautuminen, hämmennys, epätietoisuus. Moni meistä patoaa näitä sisälleen mutta joku sisimmässä tuntee että " kaikki ei ole ihan hyvin". Tunteen energia jää elämättä, kiellettään, siirretään ja hävetään. Mitä tekee tällöin mieli? Usein etsii jonkun asian johon tarttua. Jonkun asian joka helpottaa. Etsii jonkun asian, johon ripustautua. Suojamekanismit ja turvajärjestelmät alkavat syntymään. "Sisällä on sisällis sota niimpä näytän ulospäin yltiöpositiiviselta , ettei kukaan ainakaan huomaa". Kukaan ei koskaan haavoita minua! - Eikä taas uskalleta olla sellaisia kuin ollaan, koska kuvitellaan että silloin hylätään, tms. Mitä käy jos tunteita kerryttää sisälleen? siitä kirjoittelin aiemmin täällä.
Ajatukset eivät ole totta. Mikään uskomus ei ole totta. Vapauttavaa.
Minulle pettymykset ovat siis olleet vaikeita. Mistä syntyy pettymys?
Siitä- että mielessä on mielikuva/ ajatus siitä miten asioiden pitäisi tapahtua. Mieli on kuvitelmissaan kiinnittynyt ja kuvitellut jotain tulevaa. Pettymys iskee vasten kasvoja, kun " kaikki ei mennytkään niin kuin leffoissa", niinkuin olin kuvitellut. Ilman turhia odotuksia, ei ole petyttävääkään. Voi ottaa elämän vastaan sellaisenaan, voi vaan voittaa ja kokea! Helposti sanottu eikö?
Mehän olemme oppineet haluamaan enemmän ja enemmän, parempaa, kovempaa ja kirkkaampaa!
Ei siinä ole mitään pahaa, sen voi tiedostaa.That's it. Mieli joka tulkitsee todellisuutta, käytännössä aina joko suurentelee tai pienentelee asioita. Todellisuus on.
Siinä että pettyy ei ole mitään pahaa. Se on inhimillinen tunne! Siinä missä kaikki muutkin.
Voisiko kuitenkin nähdä, miten turhaa oli pettyä siitä että kuvitelmat eivät käyneetkään toteen?
Mielikuva ei ole mitään todellista. Tämähetki on.
Aivot taas yleistävät, ja toimimme helposti vanhojen ehdollistumien mukaan.
Itselle esimerkiksi liikkuminen on ollut pakokeino ja turvasatama. Se on ollut keino uskoa että olisin jotenkin vahva. Kun sitten ei pääsekkään liikkumaan, mistä saan huumeeni? Haluaako sitä todella olla vain uskomustensa ohjailemana. No shit sherlock :)
Vapaus ei vertaa eiliseen, ei huomiseen. Se on nyt. Eilinen on jo kuollut. Kuinka monta ajatusta, jotka olet tänään ajatellut olet ajatellut eilenkin? ja toissa päivänä? Usein samat kaavat ja ajatukset toistuvat vain siksi, että ne ovat opittuja. Mutta todellisia? Koe vapaasti, niin ei tarvitse ajatellakkaan niin paljoa.
Voi sattua ja koskea, turhauttaa kun vanhat tavat alkavat rapistumaan ja haihtumaan. Jos se olisi helppoa , jokainen niin tekisi. Se kysyy rohkeutta, raakaa totuudellisuutta ja rehellisyyttä. Ja se on ihanaa!
Kun uskaltaa todella irroittaa jotain vanhasta, avautuu uudelle. Ja sen uuden ei tarvitse olla uusi uni.
Esimerkki tilanne:
Neiti neljä vee, joka on kovin ehdollistunut siihen että koko ajan on oltava tekemistä ja viihdykettä pyytää Ipadia.
Ei heru, nyt voi vaan olla ja leikkiä.
Alkaa kiukuttelu ja itkeminen. Pettymys. Kova pettymys.
Mitä nyt teen? Itku jatkuu.
Ai tuliko pettymys? Ja isä halaa pientä pettynyttä.
Nyökkäys.
Hyvä, kohta se menee ohi.
Toinen nyökkäys. Itkee vielä 30 sekunttia ja unohtaa.
Tunteen sai kokea. Ja se meni ohi.
Niinkuin kaikki muutkin tunteet. This too, will pass- Eckhart Tolle.
Toivon , että jokainen erityisesti jolla on lapsia, tukee heitä kokemaan vapaasti, ilman sitä että mitään tunnetta määritellään hyväksi taikka huonoksi.
Toivon että jokainen kykenisi olemaan hereillä sen suhteen, millaisia turvajärjestelmiä ja kuvitelmia on luonut.
You don't need them. Anymore.
En tarkoita, että mitään ei pitäisi suunnitella. On hyvä että tietää mitä AIDOSTI haluaa, mikä aidosti inspiroi, on hyvä että on suunta.
Mutta niissä riippuminen ei tuota kuin addiktion.
Elämä ei ole sitten kun, se on nytten kun.
Huomioi miten ajatus harhailee lähes jatkuvasti johonkin meneeseen, tai tulevaan.
Mutta onko menneisyys tai tuleva mitään tässä hetkessä todellista? Muuten kuin ajatuksena tai mielikuvana.
Nope.
Eikö ne parhaimmat jutut usein synnykkin kun on sopivasti sponttaniutta, ja vapautta antaa asioiden mennä omalla painollaan?
Ihanasta turhautumisesta teksti täällä.
Mitä voisi tästä hetkestä puuttua, lue täältä.
Hyvänen aika, jollen suunnittele mitään- eihän mitään voi tapahtua!
Minäkö tätä koko palloa pyöritän? Öö , en :)
Vastustelu kolkahti sinne omaan ihanaan nilkkaan, sillä olen ollut melkoisen huono kohtaamaan pettymyksiä. Vastaavasti taas olen halunnut kontrolloida kovasti tiettyjä asioita. Ihan kuin ne toisivat jotain turvaa tai selkeyttä tähän maailmaan, joka tarkemman tutkiskelun alla näyttää pyörivän ihan itsestäänkin.
Mieli etsii tekemistä, jotain johon tarttua. Tässä yhteiskunnassa ( ja aika monessa muussakin...) on jostain syystä opittu malli, jossa tutneiden näyttäminen on suunnilleen häpeällistä. Kel onni on se onnen kätketköön, pahan päivän varalle ja niin edelleen. Entäs sitten ne ns. raskaammalta tuntuvat tunteet?
Suru, pettymys, viha, turhautuminen, hämmennys, epätietoisuus. Moni meistä patoaa näitä sisälleen mutta joku sisimmässä tuntee että " kaikki ei ole ihan hyvin". Tunteen energia jää elämättä, kiellettään, siirretään ja hävetään. Mitä tekee tällöin mieli? Usein etsii jonkun asian johon tarttua. Jonkun asian joka helpottaa. Etsii jonkun asian, johon ripustautua. Suojamekanismit ja turvajärjestelmät alkavat syntymään. "Sisällä on sisällis sota niimpä näytän ulospäin yltiöpositiiviselta , ettei kukaan ainakaan huomaa". Kukaan ei koskaan haavoita minua! - Eikä taas uskalleta olla sellaisia kuin ollaan, koska kuvitellaan että silloin hylätään, tms. Mitä käy jos tunteita kerryttää sisälleen? siitä kirjoittelin aiemmin täällä.
Ajatukset eivät ole totta. Mikään uskomus ei ole totta. Vapauttavaa.
Minulle pettymykset ovat siis olleet vaikeita. Mistä syntyy pettymys?
Siitä- että mielessä on mielikuva/ ajatus siitä miten asioiden pitäisi tapahtua. Mieli on kuvitelmissaan kiinnittynyt ja kuvitellut jotain tulevaa. Pettymys iskee vasten kasvoja, kun " kaikki ei mennytkään niin kuin leffoissa", niinkuin olin kuvitellut. Ilman turhia odotuksia, ei ole petyttävääkään. Voi ottaa elämän vastaan sellaisenaan, voi vaan voittaa ja kokea! Helposti sanottu eikö?
Mehän olemme oppineet haluamaan enemmän ja enemmän, parempaa, kovempaa ja kirkkaampaa!
Ei siinä ole mitään pahaa, sen voi tiedostaa.That's it. Mieli joka tulkitsee todellisuutta, käytännössä aina joko suurentelee tai pienentelee asioita. Todellisuus on.
Siinä että pettyy ei ole mitään pahaa. Se on inhimillinen tunne! Siinä missä kaikki muutkin.
Voisiko kuitenkin nähdä, miten turhaa oli pettyä siitä että kuvitelmat eivät käyneetkään toteen?
Mielikuva ei ole mitään todellista. Tämähetki on.
Aivot taas yleistävät, ja toimimme helposti vanhojen ehdollistumien mukaan.
Itselle esimerkiksi liikkuminen on ollut pakokeino ja turvasatama. Se on ollut keino uskoa että olisin jotenkin vahva. Kun sitten ei pääsekkään liikkumaan, mistä saan huumeeni? Haluaako sitä todella olla vain uskomustensa ohjailemana. No shit sherlock :)
Vapaus ei vertaa eiliseen, ei huomiseen. Se on nyt. Eilinen on jo kuollut. Kuinka monta ajatusta, jotka olet tänään ajatellut olet ajatellut eilenkin? ja toissa päivänä? Usein samat kaavat ja ajatukset toistuvat vain siksi, että ne ovat opittuja. Mutta todellisia? Koe vapaasti, niin ei tarvitse ajatellakkaan niin paljoa.
Voi sattua ja koskea, turhauttaa kun vanhat tavat alkavat rapistumaan ja haihtumaan. Jos se olisi helppoa , jokainen niin tekisi. Se kysyy rohkeutta, raakaa totuudellisuutta ja rehellisyyttä. Ja se on ihanaa!
Kun uskaltaa todella irroittaa jotain vanhasta, avautuu uudelle. Ja sen uuden ei tarvitse olla uusi uni.
Esimerkki tilanne:
Neiti neljä vee, joka on kovin ehdollistunut siihen että koko ajan on oltava tekemistä ja viihdykettä pyytää Ipadia.
Ei heru, nyt voi vaan olla ja leikkiä.
Alkaa kiukuttelu ja itkeminen. Pettymys. Kova pettymys.
Mitä nyt teen? Itku jatkuu.
Ai tuliko pettymys? Ja isä halaa pientä pettynyttä.
Nyökkäys.
Hyvä, kohta se menee ohi.
Toinen nyökkäys. Itkee vielä 30 sekunttia ja unohtaa.
Tunteen sai kokea. Ja se meni ohi.
Niinkuin kaikki muutkin tunteet. This too, will pass- Eckhart Tolle.
Toivon , että jokainen erityisesti jolla on lapsia, tukee heitä kokemaan vapaasti, ilman sitä että mitään tunnetta määritellään hyväksi taikka huonoksi.
Toivon että jokainen kykenisi olemaan hereillä sen suhteen, millaisia turvajärjestelmiä ja kuvitelmia on luonut.
You don't need them. Anymore.
En tarkoita, että mitään ei pitäisi suunnitella. On hyvä että tietää mitä AIDOSTI haluaa, mikä aidosti inspiroi, on hyvä että on suunta.
Mutta niissä riippuminen ei tuota kuin addiktion.
Elämä ei ole sitten kun, se on nytten kun.
Huomioi miten ajatus harhailee lähes jatkuvasti johonkin meneeseen, tai tulevaan.
Mutta onko menneisyys tai tuleva mitään tässä hetkessä todellista? Muuten kuin ajatuksena tai mielikuvana.
Nope.
Eikö ne parhaimmat jutut usein synnykkin kun on sopivasti sponttaniutta, ja vapautta antaa asioiden mennä omalla painollaan?
Ihanasta turhautumisesta teksti täällä.
Mitä voisi tästä hetkestä puuttua, lue täältä.
Tunnisteet:
ajatukset,
eevi,
ego,
elämä,
pelko,
rehellisyys,
vapaus,
yleistäminen
tiistai 15. tammikuuta 2013
Hokkus pokkus,vaiko todellisuus?
Kirjoittelin aiemmin hylkäämisen pelosta ja peloista yleensäkkin täällä.
Rakas ystäväni kenet tuolloin mainistin kävi jokunen aika sitten kanssani juttelemassa ja oli suuri ilo saada tänään tälläinen viesti:
Rakas ystäväni kenet tuolloin mainistin kävi jokunen aika sitten kanssani juttelemassa ja oli suuri ilo saada tänään tälläinen viesti:
"Hei Eevi
Mun hylkäämisen pelko ei oo oireillu sun session jälkee ollenkaan mua ei ahista ja tuntuu kun oisin löytänyt jonkun sisäisen rauhan itsen kanssa.. En tiiä ymmärrätkö mitä tarkotan mut anyway kiiitos Mä kävin kaks vuotta terapiassa missä sivuttiin myös tätä ongelmaa muutaman muun problematiikan lisäksi ja siis muihin vaivoihin sain apuja sieltä mutten koskaan tähän. En voi uskoa tätä todeksi!"
Tämä on onneksi jotain, mihin ihan jokainen pystyy ja kykenee! Ei se vaadi terapiaa, ei se vaadi vuosien itsetutkiskelua. Tässä tapauksessa se vaati lähinnä muutaman vanhan ehdollistuman " purkamista" , ajattelun ja tunteisiin samaistumisen " läpi näkemistä".
Ei hokkus pokkusta. Tunteen hyväksymistä, tunnekuonan vapauttamisen ja aidon kohtaamisen. Ei työnnetä mitään pois, ei takerruta.
Mun hylkäämisen pelko ei oo oireillu sun session jälkee ollenkaan mua ei ahista ja tuntuu kun oisin löytänyt jonkun sisäisen rauhan itsen kanssa.. En tiiä ymmärrätkö mitä tarkotan mut anyway kiiitos Mä kävin kaks vuotta terapiassa missä sivuttiin myös tätä ongelmaa muutaman muun problematiikan lisäksi ja siis muihin vaivoihin sain apuja sieltä mutten koskaan tähän. En voi uskoa tätä todeksi!"
Tämä on onneksi jotain, mihin ihan jokainen pystyy ja kykenee! Ei se vaadi terapiaa, ei se vaadi vuosien itsetutkiskelua. Tässä tapauksessa se vaati lähinnä muutaman vanhan ehdollistuman " purkamista" , ajattelun ja tunteisiin samaistumisen " läpi näkemistä".
Ei hokkus pokkusta. Tunteen hyväksymistä, tunnekuonan vapauttamisen ja aidon kohtaamisen. Ei työnnetä mitään pois, ei takerruta.
Mikä on sinulle tärkeää? En tarkoita nyt sitä mikä olisi ihan kiva juttu, vaan mikä on niin jäätävän polttavan tärkeää, että et kykene tukahduttamaan tuota tarvetta?Pelko vai vapaus? Kysy tämä kysymys tarpeen mukaan itseltäsi vaikka satoja kertoja. Erityisesti niissä " haastavimmissa" hetkissä. Muutos tapahtuu helpoiten silloin, kun se ei enää voi olla tapahtumatta.
Unohda tulevaisuuden unelmat tai saavuttaminen, vaan keskity tähän kyseiseen hetkeen, joka sinulla on nyt käsilläsi? Mikä on nyt tärkeintä? Pelko vai vapaus?
Kuvittele esimerkiksi ristiriita tilanne toisen henkilön kanssa. Onko juuri sillä hetkellä tärkeämpää että todistat olevasi oikeassa/ varot puhumasta suoraan jottet joutuisi häpeämään/ joku muu pelosta kumpuva toiminta vai se että hyväksyt sen hetken, sekä toisen henkilön täydellisesti? Mitä vapaus tekee tässä tilanteessa? Vapaus ei tarkoita ettei koskaan kohtaisi ristiriita tilateita tai haasteita, vaan päin vastoin. Jossain kohdin usein jopa muuttuu mahdottomaksi toimia vapautta vastaan. On mahdotonta enää olla epärehellinen elämälle.Se voi olla hämmentävääkin, sillä vielä iso osa ympärillä olevistamme ihmisistä ovat tottuneet mm. siihen että vältämme viimeiseen asti olemasta erimieltä, tai vältämme viimeiseen asti katsomasta peiliin.
Olet joka hetki juuri oikeassa paikassa juuri oikeaan aikaan.
Tärkeintä on olla rehellinen itselleen. Unohda mielikuvat ja ajatukset siitä miten tulisi olla. Myös kaikki ajatukset ja kuvitelmat vaikkapa henkisyydestä ja sen tavoittelusta. Jos aidosti ja todellisuudessa koet haluavasi vielä tavoitella henkilökohtaista menestystä, tee se! Siinä ei ole mitään väärää tai pahaa. Muista kuitenkin, että se palo joka sisälläsi on , ei täyty niin pitkään kuin koet olevasi jotenkin erillinen muusta elämästä ja etsit onnea tai helpotusta ulkoa päin.
Mistä tunnista parhaiten egon? Se jahtaa onnellisuutta ja hyvinvointia. Mitä ihmeellisimmistä asioista.
Joku jahtaa sitä henkisyydestä, joku urheilusta, joku harrastuksista, joku työstä, joku alkoholista, joku ihmissuhteista tai jostain muusta. Ihan sama mistä. Kuvitelmissa tällöin jostain muualta voi tulla täyttymys.
Tämä on mailman yksinkertaisin todeta, ja lopulta myös yksinkertaista kokea.
Aito onnellisuus vain on. Ilman mitään syytä.
Jostan syystä näyttää siltä, että kaikki tapahtuu omalla painollaan, ilman minuakin. Monet kerrat olen tuntenut raastavaa halua tehdä jotain, pönkittää “ tietäjä” ja “ auttaja” egoani, mutta tunnistettuani tuon olen jättänyt niin tekemättä. Ei tässä ole kyse minusta.Mieli haluaisi omia oivalluksia ja hahmottaa tätä joksikin tietämykseksi, joka jo itsessään on mahdoton tehtävä. Valitsen tällöin taas vapauden. Joskus huomasin tämän vasta jälkeen päin. Sekin on ihan ok. Tällöin syytökset tai sättimiset eivät auta, vaan taas kerran sen hyväksyminen mikä on totta.
Ja kohta jo naurattaa. Voi sanoa suoraan vaikka senkin että nyt huomaa vanhojen käytösmallien ja ajautuskuvioiden yrittävän nousta. Istu niiden kanssa vaikka kymmenen minuuttia, määrittelemättä tai lähtemättä ajatuksen tarinaan mukaan.Ole ja hyväksy vain.
Mielenrauhaa ei tarvitse etsiä. Se on mukanasi ja matkassasi kokoajan. On turha odottaa valaistumista, vapautumista tai onnellisuutta joskus tule tulevaisuudessa. Todellisuus on juuri nyt, ja juuri nyt voit olla totuudellinen. Lisäämättä tai poistamatta todellisuudesta mitääån.
Mitä voi tästä hetkestä puuttua? Se on sitä mitä se on. Vain odotukset ja kuvitelmat voivat viedä tästä hetkestä sen aidon hohdon pois.
Tämä näkyy usein myös ihmissuhteissa. Eräs tuttuni oli unelmoinut parisuhteen kuuluvan olla tietynlaista. Käydään yhdessä kävelyillä, saunassa ja toinen puhuu hänelle tietyllä tavalla ja niin edelleen. Ihania asioita. Mutta olemalla kiinni kuvitelmissaan, hänen oli vaikea ottaa suhde vastaan sellaisenaan kuin se oli oikeasti. Toista osa-puolta oli haastava kohdata sellaisena kuin hän aidosti oli, koska mieli oli niin kiinnittynyt unelmiin. Yhteisistä hetkistä meni äkkiä aitous, kun mieli jo suunniteli “ millainen on täydellinen koti-ilta” . Eikö iltaa voisi ottaa vastaan sellaisenaan kuin se ilmenee, odotuksitta?
Sponttaanius on luonnollista, ihanaa ja voit vain voittaa ja yllättyä. Voit ottaa todellisuuden vastaan ilman odotuksia, ilman kiinni oloa mistään lopputuloksista. Sponttaanius ei tarkoita vastuuttomuutta, tai sitä että toimisi hallitsemattomasti. Enemmänkin sponttaanius on sitä, että tekee elämälle tilaa. Jos elämä on suunniteltu jo päässä etukäteen, ei ihme että alkaa jossain kohdin turhauttamaan ja tylsistyttämään. Tylsistyminenkin on osa egon luonnetta. Jos olet todella hereillä, voit todella , joka hetki nähdä miten ihmeellistä kaikki on.
Kun päästää irti lopputuloksesta ja tavoittelusta, ihmeitä alkaa tapahtumaan. Myös niinsanotun heräämisen suhteen. Kun päästää irti siitä uskomuksesta, että olisi jotain löydettävää tai etsittävää löytää tämän hetken. Mieli on kuitenkin vahva, ja toimii edelleen niinkuin aina ennenkin. Monilla on sadun omaisia kuvitelmia mm. siitä että havahduttuaan kaikki ajattelu lakkaisi ja elämä olisi ihanaa, autuasta aina vaan.
Ajattelua ja tunteita on edelleen, mutta näet ja tunnet myös selkeästi miten mieli toimii. Kuten jo sanottu, herääminen ei ole minkään loppu taikka valmistuminen.
Sitä voisi kuvata yhtä arkiseksi asiaksi kuin se että olit katsomassa elokuvaa, jonka juoneen ja tapahtumiin olit uppoutunut syvästi. Sitten havahdut ja muistat että kyseessä olikin vain elokuva, ei mitään sen ihmeellisempää. Ei enkelparvien laulua, ei ikuista rakkauden liekin valoa tai lootus asennossa istuvia munkkeja. Vain valkokangas.
Tunnisteet:
eevi,
ego,
elämä,
pelko,
rehellisyys,
tarkoitus,
tietoisuus,
tunteet,
uskomus,
vapaus
lauantai 12. tammikuuta 2013
Mitä NLP on ja mitä se ei ole
On mahdotonta sanoin kuvailla mitä NLP on. Helpompaa olisi kertoa mitä se ei ole.
NLP ei ole mikään yksi ja ainoa totuus. Se ei ole mikään ratkaisu kaiken mailman haasteisiin.
Itse olen maailman kiitollisin, että olen joskus löytänyt NLPn pariin ja saanut lisäksi olla kouluttamassa sitä lukuisille henkilöille. Niinkuin monessa muussakin elämän kontekstissa, kuuluu ensin "kiinnittäytyä" ja myöhemmin päästää irti. Olen aiemmin sortunut NLP:n suhteen ylihypetykseen ja pitänyt sitä ratkaisuna lähes kaikkeen. Forgive me, olin väärässä. NLP on edelleen äärimmäisen hieno työkalu, mutta se on vain työkalu. Se tarjoaa ymmärrystä mm. mielen toimminnasta ja todella tutkimalla (huom. ei sokeasti uskomalla) on mahdollista löytää ihmeellisiä asioita. Kartta ei ole maasto.
Monet asiat, joita olen täälläkin blogissa kirjoitellut eivät kuitenkaan ole varsinaisesti yhteydessä NLP:hen. Toisaalta, en olisi kuitenkaan koskaan päätynyt näihin ymmärryksiin tai "ei ymmärryksiin" ilman NLP:n oppeja. Kun raadollisen rehellisesti tutkii kysymystä " mikä on aivan varmasti totta?" on saanut kyseenalaistaa KAIKKI vanhat oppinsa ja uskomuksensa. Myös NLP:hen liittyen. Tiedolla ei tee mitään, kokemuksella tekee. Tämä on vain syväntänyt ymmärrystäni mielen toiminnasta.
NLP:n kehittäjäkin on moneen kertaan sanonut että kokeminen ratkaisee, mutta sitä niin helposti haluaa vain omaksua tietoa, kokematta aidosti itse. Tämäkin taitaa kuulua mielen luonteeseen. Olisi niin kiva tietää, mutta mitä voi todella varmasti tietää? Aito kokeminen takertumatta totuuksiin on vapauttavaa, ihanaa , kevyttä. Tiedolle ja kehitykselle on myös paikkansa, mutta sokeasti ei kannata uskoa mihinkään.
NLP on huikea juttu, mutta ehkä se on vähän paisunut siinä uskomuksessa, että sen tulisi olla ratkaisu kaiken maailman ongelmiin. Jenkkihypetys on vain kuvottavaa, aitous ja rehellisyys on kaunista, todellista ja vapauttavaa. On totta että voimme hyvin paljon tietää mielestä ja sen toiminnasta, mutta mikä on se ihmeellinen voima mielen takana, jota tuskin voi koskaan selittää? Mikään suuntaus, teoria tai metodi ei voi tarjota kuin malleja ja suuntaviivoja, ei koskaan totuutta. Kuinka vapauttavaa. Näkemällä mielen taakse, näet mielen toiminnan. Olet vapaa sen jojottamisesta, sillä tunnet rakkaimman vihollisesi. Sitä ei vihata hengiltä, vaan tiedostetaan sen toiminta. Respect. Ei työnnetä pois , eikä tartuta mihinkään.
“Enlightenment is a destructive process. It has nothing to do with becoming better or being happier. Enlightenment is the crumbling away of untruth. It's seeing through the facade of pretence. It's the complete eradication of everything we imagined to be true.”
― Adyashanti
Pidämme tätä pään siäistä totuuden torvea helposti itsenämme.
“Ajattelen siis olen”, sanoi Descrates. Mutta tämä on iso harha.
Emme me ole ajatuksemme. Mistä voimme esimerkiksi tietää mikä on seuraava ajatuksemme? Ajattelua, kokemista ja tuntemista tapahtuu mutta ne emme ole me. Esimerkiksi kun synnymme ja olemme pieniä lapsia, meillä on vain kaksi pelkoa: kovat äänet sekä putoaminen. Kaikki muut pelot, uskomukset ja ajatusmallit opitaan sen jälkeen.
Ei kukaan synny esim. Huonon itsetunnon kanssa. Stressi, tunteet, masennus kuten onnellisuuskin syntyvät tarinasta jota itsellemme kerromme, ajatusten kautta. Tarina ei kuitenkaan ole läsnä nyt, vaan se on menneessä tai tulevassa.
En mä pysty asenteesta - pystyn mihin tahansa.
Palkkatyöläisestä yrittäjäksi.
Läheisriippuvaisesta vapaaksi.
Vapaasta aitoon ja rakastavaan suhteeseen.
Neidistä vaimoksi.
Monenmoista roolia ja identiteettiä joihin on liittänyt itseään.
Vapaana rooleista olo on ihanaa! Voi tehdä kaikkea mitä aiemminkin, vapaana omista leimoistaan tai kuvittelluista velvollisuuksista. Ei ole painetta olla minkäänlainen, koska ei ole minkäänlainen. Mielelle tämä oli rankkaa ja surullistakin irroittaa. Se niin tahtoi olla jotain. Rooleja tuli tietoisuuteen yksikerrallaan. Ne kyseenalaistettiin. Tutkittiin niihin liittyviä uskomuksia ja odotuksia. Ja sitten taas tutkittiin näiden paikkansa pitävyys.
Paradoksaalista on se, että kun ei ole mitään tarvetta olla mitään erityistä, iso tiedostamaton paine katoaa savuna ilmaan. Täytyy kyllästyä todella itseensä.
Enkä sano, ettenkö olisi vieläkään totaalisen kyllästynyt. Jaksanhan kuitenkin kirjoittaa jo mennyttä tarinaani. Kivi kerrallaan! Vapautuminen ei ole mikään viimeinen pysäkki, päin vastoin se on alku. Älä koskaan luule olevasi perillä, se on mahdotonta. On myöskään mahdotonta löytää yhtään mitään muuta todellista kuin tämä hetki.
Ne ongelmat tai haasteet joita näemme maailmassa ovat heijastusta sisäisistä ristiriidoistamme, uskomuksista, peloista, epävarmuuksista, ahneudesta jne. Mikä tahansa asia, mikä ärsyttää ja nostattaa tunteita on peili itsestämme. Näemme toisissa ihmisissä itsemme. Näemme ongelmissa omat ongelmamme ja koemme negatiivisia tunteita, koska koitamme tiedostamattamme kieltää oman osuutemme ongelmaan. Sisälle tukahdetetut tunteet luovat ristiriitoja. Kun tiedostamme tämän, vapaudumme ja näkökulma muuttuu.Kun kohtaat voimakasta ärsytystä jotain muuta kohtaan, tutki mikä hänessä tai tässä toiminnassa sinua ärsyttää? Missä tilanteissa itse toimit niin? Mitä haluaisit sanoa tälle henkilölle?
Anna anteeksi, ja mene eteenpäin.
Vapaus on sitä, että käytännössä ei tarvitse luopua mistään. Vapautuessamme luovumme ainoastaan mielen illuusioista, mutta se pitääkin jokaisen oivaltaa itse. Mielemme haluaa ajatella "pitääkö minun luopua tuosta, jotta voin vapautua?" Näin kuvittelin joskus itsekin. Portti on auki koko ajan. Itseasiassa, ei ole mitään porttia joka pidättelisi. Pahin ja ainoa vastustaja on mielesi.
Tätä vastustajaa ei voitetta vihalla, vaan tuntemalla sen toiminta. Mieli haluaa tehdä asiat monimutkaisiksi, hankaliksi. Totuus on kuitenkin äärimmäisen helppo ja yksinkertainen juttu.
Sen sijaan että tutkisi miten olla totuudellinen, voi olla helpompi tutkia sitä miten ei ole. Mitä jatkuvasti tekee väistelläkseen totuutta ja läsnäolevaa hetkeä?
Entä jos et uskoisi tuohon ajatuskeen? Oletko aivan varma että se on totta?Mitä voit oppia tästä? Mihin tarvitsit tätä kokemusta?Anna anteeksi ja mene eteenpäin.
Vapaus on sitä, että käytännössä ei tarvitse luopua mistään. Vapautuessamme luovumme ainoastaan mielen illuusioista, mutta se pitääkin jokaisen oivaltaa itse. Mielemme haluaa ajatella "pitääkö minun luopua tuosta, jotta voin vapautua?" Näin kuvittelin joskus itsekkin. Portti on auki koko ajan. Itseasiassa, ei ole mitään porttia joka pidättelisi. Pahin ja ainoa vastustaja on mielesi.
Sen sijaan että tutkisi miten olla totuudellinen, voi olla helpompi tutkia sitä miten ei ole. Mitä jatkuvasti tekee väistelläkseen totuutta ja läsnäolevaa hetkeä?
Suomessakin on jo viime vuosina eletty itsensä kehittämisen nousukautta. Toisaalta tämä on äärimmäisen hienoa, ja eteenpäin menoa pelkästä puuduttavaan ja ohjelmoituun elämään tyytymisestä. Itsensä kehittäminen voi olla myös koukku, ja uusi kiinnikke. Jos on aina luettava uusimmat kirjat, oltava siellä missä tapahtuu, opittava lisää ja verkostoiduttava, voi miettiä miten vapaa todellisuudessa on? Tähän lankaan olen itsekkin haksahtanut. Se on uusi ohjelmointi korvaamassa vanhaa. Se on toki luultavasti paljon hedelmällisempi ja antoisampi kuin aiempi, mutta totuuden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
Totuus ei kuitenkaan sulje pois itsensä kehittämistä. Miten voisikaan.
Totuus on aina riippumaton lopputuloksesta. Ei käydä seminaareissa ollaksemme parempia tai pelosta että jäisi jostain paitsi. Jos sinne tuntuu aidosti hyvältä mennä, sinne menee vain menemisen vuoksi. Vapaudessa mikään ei ole riippuvaista mistään. Ei ole sitten kun.
Ole rehellinen itsellesi jos tuntuu siltä että on hyvä vielä kasvattaa omaa erityisyyttä ja henkilökohtaista menestystä, anna palaa! Tämä on myös tärkeää mielelle, jotta se voi lopulta kyllästyä itseensä.
Menenkö nyt lenkille vain piiskaamaan itseäni koska ( kuvittelen) olevani sen jälkeen parempi ihminen?
Oivalsin, että minun piti ensin kasvattaa tarpeeksi arvostusta omaa itseäni kohtaan, jotta pystyin luopumaan siitä. Tämä tosin piti oivaltaa monta monta kertaa eri konteksteissa, ennen kuin sen vihdoin sisäisti. Uusia, parempia kiinnikkeitä tulee niin kauan, kunnes kyllästyy lopullisesti itseensä. Masennukseen kiinnittyneestä positiivisuuteen kiinnittyjäksi.
Aina kun luulet olevasi jossain/toimivasi oikein, kyseenalaista. Ole rehellinen, etenkin itsellesi. Mistä tekoihisi/ajatuksiisi pohjaavat arvot kumpuavat? Tulevatko ne vanhemmiltasi, kavereiltasi, medialta, henkisistä kirjoista, guruilta, omista tulkinnoista perustuen mihin? Sen jälkeen kun luovutat (uusistakin) uskomuksestasi, matkasi helpottuu ja avautuu jälleen vapaammin.
Minun piti myös keretä saavuttaa unelmiani, ja enemmänkin vain huomatakseni että vaikka elää unelmaansa se ei ole tae onnellisuudesta. Onnellisuus on sisäinen tila ja kokemus.
Summasummarum:
NLP on makea juttu. Sen voi käsittää monella tapaa. Mieheni kuvaa NLP:tä hyvin, se on kuin uuden kielen opettelua. Onko Espanjan kielessä jotain "totta tai tarua"? Ei. Se on universaali käyttäytymisen ja vuorovaikutuksen kieli.
Aivojen käyttöopas joka avaa monille uusia ymmärryksiä ja havahtumista mielen ihmeellisen maailmaan.
Suosittelen jokaiselle joka haluaa ymmärtää mielen ja aivojen toimintaa paremmin NLP:n opiskelua. Olen saanut ohjata myös henkisen hyvinvoinnin valmennusta, jossa päästään suoraan ytimeen. Tämä ei varsinaisesti ole NLP:tä, vaan jotain ihan muuta. Jotta voimme kuitenkin mennä eteenpäin ja tutkia yhä syvemmin olemisen olemusta, olemme luomassa jotain ihan uutta. Siitä lisää lähipäivinä.
NLP:lle on paikkansa tietyssä kontekstissa, ja koulutankin sitä ilolla edelleen.
Olemisen ihmeelle ja itsensä tuntemiselle ( tai jopa sen tuntemiselle mitä ei ole) on myös paikkansa kun halutaan tietää vastaus kysymykseen " kuka olen ja mistä tässä kaikessa on oikein kysymys"?
Maailma on täynnä ihmeellisiä asioita, enkä varmaan koskaan kyllästy sen ihmeiden tutkimiseen. Älä sinäkään koskaan pysähdy. Eteenpäin.
NLP ei ole mikään yksi ja ainoa totuus. Se ei ole mikään ratkaisu kaiken mailman haasteisiin.
Itse olen maailman kiitollisin, että olen joskus löytänyt NLPn pariin ja saanut lisäksi olla kouluttamassa sitä lukuisille henkilöille. Niinkuin monessa muussakin elämän kontekstissa, kuuluu ensin "kiinnittäytyä" ja myöhemmin päästää irti. Olen aiemmin sortunut NLP:n suhteen ylihypetykseen ja pitänyt sitä ratkaisuna lähes kaikkeen. Forgive me, olin väärässä. NLP on edelleen äärimmäisen hieno työkalu, mutta se on vain työkalu. Se tarjoaa ymmärrystä mm. mielen toimminnasta ja todella tutkimalla (huom. ei sokeasti uskomalla) on mahdollista löytää ihmeellisiä asioita. Kartta ei ole maasto.
Monet asiat, joita olen täälläkin blogissa kirjoitellut eivät kuitenkaan ole varsinaisesti yhteydessä NLP:hen. Toisaalta, en olisi kuitenkaan koskaan päätynyt näihin ymmärryksiin tai "ei ymmärryksiin" ilman NLP:n oppeja. Kun raadollisen rehellisesti tutkii kysymystä " mikä on aivan varmasti totta?" on saanut kyseenalaistaa KAIKKI vanhat oppinsa ja uskomuksensa. Myös NLP:hen liittyen. Tiedolla ei tee mitään, kokemuksella tekee. Tämä on vain syväntänyt ymmärrystäni mielen toiminnasta.
NLP:n kehittäjäkin on moneen kertaan sanonut että kokeminen ratkaisee, mutta sitä niin helposti haluaa vain omaksua tietoa, kokematta aidosti itse. Tämäkin taitaa kuulua mielen luonteeseen. Olisi niin kiva tietää, mutta mitä voi todella varmasti tietää? Aito kokeminen takertumatta totuuksiin on vapauttavaa, ihanaa , kevyttä. Tiedolle ja kehitykselle on myös paikkansa, mutta sokeasti ei kannata uskoa mihinkään.
NLP on huikea juttu, mutta ehkä se on vähän paisunut siinä uskomuksessa, että sen tulisi olla ratkaisu kaiken maailman ongelmiin. Jenkkihypetys on vain kuvottavaa, aitous ja rehellisyys on kaunista, todellista ja vapauttavaa. On totta että voimme hyvin paljon tietää mielestä ja sen toiminnasta, mutta mikä on se ihmeellinen voima mielen takana, jota tuskin voi koskaan selittää? Mikään suuntaus, teoria tai metodi ei voi tarjota kuin malleja ja suuntaviivoja, ei koskaan totuutta. Kuinka vapauttavaa. Näkemällä mielen taakse, näet mielen toiminnan. Olet vapaa sen jojottamisesta, sillä tunnet rakkaimman vihollisesi. Sitä ei vihata hengiltä, vaan tiedostetaan sen toiminta. Respect. Ei työnnetä pois , eikä tartuta mihinkään.
“Enlightenment is a destructive process. It has nothing to do with becoming better or being happier. Enlightenment is the crumbling away of untruth. It's seeing through the facade of pretence. It's the complete eradication of everything we imagined to be true.”
― Adyashanti
Pidämme tätä pään siäistä totuuden torvea helposti itsenämme.
“Ajattelen siis olen”, sanoi Descrates. Mutta tämä on iso harha.
Emme me ole ajatuksemme. Mistä voimme esimerkiksi tietää mikä on seuraava ajatuksemme? Ajattelua, kokemista ja tuntemista tapahtuu mutta ne emme ole me. Esimerkiksi kun synnymme ja olemme pieniä lapsia, meillä on vain kaksi pelkoa: kovat äänet sekä putoaminen. Kaikki muut pelot, uskomukset ja ajatusmallit opitaan sen jälkeen.
Ei kukaan synny esim. Huonon itsetunnon kanssa. Stressi, tunteet, masennus kuten onnellisuuskin syntyvät tarinasta jota itsellemme kerromme, ajatusten kautta. Tarina ei kuitenkaan ole läsnä nyt, vaan se on menneessä tai tulevassa.
En mä pysty asenteesta - pystyn mihin tahansa.
Palkkatyöläisestä yrittäjäksi.
Läheisriippuvaisesta vapaaksi.
Vapaasta aitoon ja rakastavaan suhteeseen.
Neidistä vaimoksi.
Monenmoista roolia ja identiteettiä joihin on liittänyt itseään.
Vapaana rooleista olo on ihanaa! Voi tehdä kaikkea mitä aiemminkin, vapaana omista leimoistaan tai kuvittelluista velvollisuuksista. Ei ole painetta olla minkäänlainen, koska ei ole minkäänlainen. Mielelle tämä oli rankkaa ja surullistakin irroittaa. Se niin tahtoi olla jotain. Rooleja tuli tietoisuuteen yksikerrallaan. Ne kyseenalaistettiin. Tutkittiin niihin liittyviä uskomuksia ja odotuksia. Ja sitten taas tutkittiin näiden paikkansa pitävyys.
Paradoksaalista on se, että kun ei ole mitään tarvetta olla mitään erityistä, iso tiedostamaton paine katoaa savuna ilmaan. Täytyy kyllästyä todella itseensä.
Enkä sano, ettenkö olisi vieläkään totaalisen kyllästynyt. Jaksanhan kuitenkin kirjoittaa jo mennyttä tarinaani. Kivi kerrallaan! Vapautuminen ei ole mikään viimeinen pysäkki, päin vastoin se on alku. Älä koskaan luule olevasi perillä, se on mahdotonta. On myöskään mahdotonta löytää yhtään mitään muuta todellista kuin tämä hetki.
Ne ongelmat tai haasteet joita näemme maailmassa ovat heijastusta sisäisistä ristiriidoistamme, uskomuksista, peloista, epävarmuuksista, ahneudesta jne. Mikä tahansa asia, mikä ärsyttää ja nostattaa tunteita on peili itsestämme. Näemme toisissa ihmisissä itsemme. Näemme ongelmissa omat ongelmamme ja koemme negatiivisia tunteita, koska koitamme tiedostamattamme kieltää oman osuutemme ongelmaan. Sisälle tukahdetetut tunteet luovat ristiriitoja. Kun tiedostamme tämän, vapaudumme ja näkökulma muuttuu.Kun kohtaat voimakasta ärsytystä jotain muuta kohtaan, tutki mikä hänessä tai tässä toiminnassa sinua ärsyttää? Missä tilanteissa itse toimit niin? Mitä haluaisit sanoa tälle henkilölle?
Anna anteeksi, ja mene eteenpäin.
Vapaus on sitä, että käytännössä ei tarvitse luopua mistään. Vapautuessamme luovumme ainoastaan mielen illuusioista, mutta se pitääkin jokaisen oivaltaa itse. Mielemme haluaa ajatella "pitääkö minun luopua tuosta, jotta voin vapautua?" Näin kuvittelin joskus itsekin. Portti on auki koko ajan. Itseasiassa, ei ole mitään porttia joka pidättelisi. Pahin ja ainoa vastustaja on mielesi.
Tätä vastustajaa ei voitetta vihalla, vaan tuntemalla sen toiminta. Mieli haluaa tehdä asiat monimutkaisiksi, hankaliksi. Totuus on kuitenkin äärimmäisen helppo ja yksinkertainen juttu.
Sen sijaan että tutkisi miten olla totuudellinen, voi olla helpompi tutkia sitä miten ei ole. Mitä jatkuvasti tekee väistelläkseen totuutta ja läsnäolevaa hetkeä?
Entä jos et uskoisi tuohon ajatuskeen? Oletko aivan varma että se on totta?Mitä voit oppia tästä? Mihin tarvitsit tätä kokemusta?Anna anteeksi ja mene eteenpäin.
Vapaus on sitä, että käytännössä ei tarvitse luopua mistään. Vapautuessamme luovumme ainoastaan mielen illuusioista, mutta se pitääkin jokaisen oivaltaa itse. Mielemme haluaa ajatella "pitääkö minun luopua tuosta, jotta voin vapautua?" Näin kuvittelin joskus itsekkin. Portti on auki koko ajan. Itseasiassa, ei ole mitään porttia joka pidättelisi. Pahin ja ainoa vastustaja on mielesi.
Sen sijaan että tutkisi miten olla totuudellinen, voi olla helpompi tutkia sitä miten ei ole. Mitä jatkuvasti tekee väistelläkseen totuutta ja läsnäolevaa hetkeä?
Suomessakin on jo viime vuosina eletty itsensä kehittämisen nousukautta. Toisaalta tämä on äärimmäisen hienoa, ja eteenpäin menoa pelkästä puuduttavaan ja ohjelmoituun elämään tyytymisestä. Itsensä kehittäminen voi olla myös koukku, ja uusi kiinnikke. Jos on aina luettava uusimmat kirjat, oltava siellä missä tapahtuu, opittava lisää ja verkostoiduttava, voi miettiä miten vapaa todellisuudessa on? Tähän lankaan olen itsekkin haksahtanut. Se on uusi ohjelmointi korvaamassa vanhaa. Se on toki luultavasti paljon hedelmällisempi ja antoisampi kuin aiempi, mutta totuuden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
Totuus ei kuitenkaan sulje pois itsensä kehittämistä. Miten voisikaan.
Totuus on aina riippumaton lopputuloksesta. Ei käydä seminaareissa ollaksemme parempia tai pelosta että jäisi jostain paitsi. Jos sinne tuntuu aidosti hyvältä mennä, sinne menee vain menemisen vuoksi. Vapaudessa mikään ei ole riippuvaista mistään. Ei ole sitten kun.
Ole rehellinen itsellesi jos tuntuu siltä että on hyvä vielä kasvattaa omaa erityisyyttä ja henkilökohtaista menestystä, anna palaa! Tämä on myös tärkeää mielelle, jotta se voi lopulta kyllästyä itseensä.
Menenkö nyt lenkille vain piiskaamaan itseäni koska ( kuvittelen) olevani sen jälkeen parempi ihminen?
Oivalsin, että minun piti ensin kasvattaa tarpeeksi arvostusta omaa itseäni kohtaan, jotta pystyin luopumaan siitä. Tämä tosin piti oivaltaa monta monta kertaa eri konteksteissa, ennen kuin sen vihdoin sisäisti. Uusia, parempia kiinnikkeitä tulee niin kauan, kunnes kyllästyy lopullisesti itseensä. Masennukseen kiinnittyneestä positiivisuuteen kiinnittyjäksi.
Aina kun luulet olevasi jossain/toimivasi oikein, kyseenalaista. Ole rehellinen, etenkin itsellesi. Mistä tekoihisi/ajatuksiisi pohjaavat arvot kumpuavat? Tulevatko ne vanhemmiltasi, kavereiltasi, medialta, henkisistä kirjoista, guruilta, omista tulkinnoista perustuen mihin? Sen jälkeen kun luovutat (uusistakin) uskomuksestasi, matkasi helpottuu ja avautuu jälleen vapaammin.
Minun piti myös keretä saavuttaa unelmiani, ja enemmänkin vain huomatakseni että vaikka elää unelmaansa se ei ole tae onnellisuudesta. Onnellisuus on sisäinen tila ja kokemus.
Summasummarum:
NLP on makea juttu. Sen voi käsittää monella tapaa. Mieheni kuvaa NLP:tä hyvin, se on kuin uuden kielen opettelua. Onko Espanjan kielessä jotain "totta tai tarua"? Ei. Se on universaali käyttäytymisen ja vuorovaikutuksen kieli.
Aivojen käyttöopas joka avaa monille uusia ymmärryksiä ja havahtumista mielen ihmeellisen maailmaan.
Suosittelen jokaiselle joka haluaa ymmärtää mielen ja aivojen toimintaa paremmin NLP:n opiskelua. Olen saanut ohjata myös henkisen hyvinvoinnin valmennusta, jossa päästään suoraan ytimeen. Tämä ei varsinaisesti ole NLP:tä, vaan jotain ihan muuta. Jotta voimme kuitenkin mennä eteenpäin ja tutkia yhä syvemmin olemisen olemusta, olemme luomassa jotain ihan uutta. Siitä lisää lähipäivinä.
NLP:lle on paikkansa tietyssä kontekstissa, ja koulutankin sitä ilolla edelleen.
Olemisen ihmeelle ja itsensä tuntemiselle ( tai jopa sen tuntemiselle mitä ei ole) on myös paikkansa kun halutaan tietää vastaus kysymykseen " kuka olen ja mistä tässä kaikessa on oikein kysymys"?
Maailma on täynnä ihmeellisiä asioita, enkä varmaan koskaan kyllästy sen ihmeiden tutkimiseen. Älä sinäkään koskaan pysähdy. Eteenpäin.
Tunnisteet:
ajatukset,
eevi,
elämä,
itsensäkehittäminen,
nlp,
oravanpyörä,
pelko,
rehellisyys,
tietoisuus
maanantai 7. tammikuuta 2013
Munapää ja krokotiilinkyynel
Iäkäs läheinen sai uutenavuotena sairaskohtauksen. Se pisti miettimään kuolemaa ja elämää vähän toisella tavalla. Näen todella paljon unia, ja aina silloin tällöin voi sanoa, että unet ovat järisyttän voimallisia kokemuksia, melkein jopa todenmman tuntuisia kuin tämä " päivä elämä".
Olin edellisenä yönä nähnyt unta jostain "sielun ikuinen elämä" tyylisestä jutusta. Unessa näin, ettei elämä voi päättyä kuin fyysisessä kehossa, oli kirkasta ja valoisaa. Kaunis uni.
Seuraavana päivänä soi puhelin, ja kuulin tapahtuneesta saairaskohtauksesta. Sen verta muistan ja tiedän vielä sairaala -ajoilta ( olen joskus ollut töissä sairaalassa) , että kyseessä ei ollut ihan mikään pikku juttu. Tai eihän se koskaan ole, jos kyseessä on aivot.Tuo henkilö on minulle rakas, niin läheinen,erityisesti teini angsti aikoinani hänen luonaan oli paikka jonne pystyi aina menemään, sellaisenaan.
Oli mielenkiintoista seurata ajatuksia ja tunteita tuon kaiken keskellä. Sydämmessä oli koko ajan rauha ja lämpö. Ajatukset tekivät kauhu skenaarioita, pillahdin itkuun bussissa. Ei mitään henkilökohtaista kuitenkaan, vaan äärimmäisen vapaata kokemista.
Oli hauska huomata miten suomalaiset hämmentyivät itkevästä bussi-tyttösestä :)
En siis mitenkään rääky-itkenyt, vaan enemmänkin annoin parin krokotiilin kyneeleen valua.
Ei hävettänyt yhtään! Tästä olin yllättynyt. Muutamaa viikkoa aikaisemmin kuljin nolona ulkona painaen katseen maahan, kun oli päässä mielestäni niin nolo " kypärä myssy".Siis sellainen hattu joita lapset käyttää, josta näkyy vaan silmät,nenä ja suu. Munapää mikä munapää :)
Havahduin siihen että miksi ihmeessä pitäisi hävetä sitä miltä näyttää? Kaikki lähti vain ja ainoastaan ajatuksesta, että " mitäköhän noi ajattelee kun täältä tulee tällennen michelin molopää vastaan"?
Taas hyvä tsäänssi tutkia mielen tapaa nimetä ja luokitella asioita.
Ensin oli näköaistimus kahdesta ihmisestä -> ajatus "näytän tyhmältä, iiiiiikkk ( ja kaikkee tosi pissismäistä silleesti!) - > tuntemus häpeästä ja käännän katseen pois.
Kun tajusin mitä tuossa oli tapahtunut, olisi tehnyt mieli juosta menneisyyteen ja ottaa tilanne uusiksi! En perkele ole niin nolo että häpeän jotain kypärä myssyä! :) Lyhyt hetki, ajatuksiin samaistuminen ja puff.
Miten mieli omiikaan ajatuksia itselleen. Niihin samaistuinen on ainoa asia, joka voi tuottaa kärsimystä.
Eivät ajatukset ole mitenkään "omia tuotoksia". Ei keho ole mitenkään " oma". Elämää on, se tapahtuu myöskin kehossa. Tykkään siitä sanonnasta että " Unohda jo itsesi!"
Miten moni minä ajatus pyörii vain minun , minun, minun ympärillä (itsekkin) ?Miten moni ajatus on ajateltu jo eilen? Ajattelu on parhaimmillaan upea työkalu, hieno asia. Pahimmillaan se on addiktio.
Jos ajatuksia ei ota enää niin henkilökohtaisesti, antaa niiden lipua ohi, vaihtua seuraavaan, kuin flown lailla, mitä käy? Tulee tilaa. Ajatuksiakin tulee. Joskus nousee jotain melkoisia helmiä, joskus taas niitä sikoja, joista huomaa että jotain tutkittavaa voi olla.
Back to square one, mutkan kautta. Elämä ja kuolema on kokoajan läsnä. Päättyykö elämä, vai vaihtaako se vain muotoaan? Sairaalassa käydessäni toivoin että niin kauan kun läheiseni kehossa on elämää, se on täyttä elämää. Hänellä oli kaikki enkelit matkassa, ihmeen lailla hän selvisi täysin vaurioitta moisesta isostakin riesasta.
Sairaalassa hänessä näkyi tietty, uudenlainen pehmeys jota en ole ennen hänessä huomannut.
Jotenkin tiesin, että hän tiesi myös, ettei elämä pääty.
Se oli kaunista se.
Tykkään sanonnasta että elä kuin toisessa kädessä olisi kuolema ja toisessa elämä. Aluksi en ymmärtänyt sitä yhtään. Joka hetki sitä on jo kuollut menneelle. Joka hetki sitä syntyy uudelleen.
Olin edellisenä yönä nähnyt unta jostain "sielun ikuinen elämä" tyylisestä jutusta. Unessa näin, ettei elämä voi päättyä kuin fyysisessä kehossa, oli kirkasta ja valoisaa. Kaunis uni.
Seuraavana päivänä soi puhelin, ja kuulin tapahtuneesta saairaskohtauksesta. Sen verta muistan ja tiedän vielä sairaala -ajoilta ( olen joskus ollut töissä sairaalassa) , että kyseessä ei ollut ihan mikään pikku juttu. Tai eihän se koskaan ole, jos kyseessä on aivot.Tuo henkilö on minulle rakas, niin läheinen,erityisesti teini angsti aikoinani hänen luonaan oli paikka jonne pystyi aina menemään, sellaisenaan.
Oli mielenkiintoista seurata ajatuksia ja tunteita tuon kaiken keskellä. Sydämmessä oli koko ajan rauha ja lämpö. Ajatukset tekivät kauhu skenaarioita, pillahdin itkuun bussissa. Ei mitään henkilökohtaista kuitenkaan, vaan äärimmäisen vapaata kokemista.
Oli hauska huomata miten suomalaiset hämmentyivät itkevästä bussi-tyttösestä :)
En siis mitenkään rääky-itkenyt, vaan enemmänkin annoin parin krokotiilin kyneeleen valua.
Ei hävettänyt yhtään! Tästä olin yllättynyt. Muutamaa viikkoa aikaisemmin kuljin nolona ulkona painaen katseen maahan, kun oli päässä mielestäni niin nolo " kypärä myssy".Siis sellainen hattu joita lapset käyttää, josta näkyy vaan silmät,nenä ja suu. Munapää mikä munapää :)
Havahduin siihen että miksi ihmeessä pitäisi hävetä sitä miltä näyttää? Kaikki lähti vain ja ainoastaan ajatuksesta, että " mitäköhän noi ajattelee kun täältä tulee tällennen michelin molopää vastaan"?
Taas hyvä tsäänssi tutkia mielen tapaa nimetä ja luokitella asioita.
Ensin oli näköaistimus kahdesta ihmisestä -> ajatus "näytän tyhmältä, iiiiiikkk ( ja kaikkee tosi pissismäistä silleesti!) - > tuntemus häpeästä ja käännän katseen pois.
Kun tajusin mitä tuossa oli tapahtunut, olisi tehnyt mieli juosta menneisyyteen ja ottaa tilanne uusiksi! En perkele ole niin nolo että häpeän jotain kypärä myssyä! :) Lyhyt hetki, ajatuksiin samaistuminen ja puff.
Miten mieli omiikaan ajatuksia itselleen. Niihin samaistuinen on ainoa asia, joka voi tuottaa kärsimystä.
Eivät ajatukset ole mitenkään "omia tuotoksia". Ei keho ole mitenkään " oma". Elämää on, se tapahtuu myöskin kehossa. Tykkään siitä sanonnasta että " Unohda jo itsesi!"
Miten moni minä ajatus pyörii vain minun , minun, minun ympärillä (itsekkin) ?Miten moni ajatus on ajateltu jo eilen? Ajattelu on parhaimmillaan upea työkalu, hieno asia. Pahimmillaan se on addiktio.
Jos ajatuksia ei ota enää niin henkilökohtaisesti, antaa niiden lipua ohi, vaihtua seuraavaan, kuin flown lailla, mitä käy? Tulee tilaa. Ajatuksiakin tulee. Joskus nousee jotain melkoisia helmiä, joskus taas niitä sikoja, joista huomaa että jotain tutkittavaa voi olla.
Back to square one, mutkan kautta. Elämä ja kuolema on kokoajan läsnä. Päättyykö elämä, vai vaihtaako se vain muotoaan? Sairaalassa käydessäni toivoin että niin kauan kun läheiseni kehossa on elämää, se on täyttä elämää. Hänellä oli kaikki enkelit matkassa, ihmeen lailla hän selvisi täysin vaurioitta moisesta isostakin riesasta.
Sairaalassa hänessä näkyi tietty, uudenlainen pehmeys jota en ole ennen hänessä huomannut.
Jotenkin tiesin, että hän tiesi myös, ettei elämä pääty.
Se oli kaunista se.
Tykkään sanonnasta että elä kuin toisessa kädessä olisi kuolema ja toisessa elämä. Aluksi en ymmärtänyt sitä yhtään. Joka hetki sitä on jo kuollut menneelle. Joka hetki sitä syntyy uudelleen.
Tunnisteet:
ajatukset,
eevi,
ego,
elämä,
pelko,
rakkaus,
rehellisyys,
suru,
tarkoitus,
tietoisuus,
tunteet,
valittaminen,
vapaus
torstai 3. tammikuuta 2013
Pelko huutaa, anna ruokaa!
Hiljattain ystävä kyseli mitä voisi tehdä hylätyksi tulemisen pelolle. Ennenkaikkea hatun nosto rohkeudesta " myöntää" ja tunnustaa yksi hyvinkin inhimillien pelko. Sydän pakahtuu rakkaudesta ja ilosta, aina kun kuulee, huomaa ja näkee jonkun tarkastelevan ja tutkivan rehellisesti elämää, syyttämättä muita, ympäristöä tai mitään muutakaan. Ei ole muuta keinoa vapautua kuin sisälle päin, ja rehellisesti.
Ystäväni kertoi pelon ollessa vallassa että ikään kuin ajatukset etsisivät kaikesta mitä kumppani tekee/ ei tee jotain syitä miksi toinen olisi lähtemässä/ jättämässä. Olo voi olla kuulemma hyvinkin fyysinen ja ahdistava.
Tässä tekstissä löytyy lisää mitä mm. fyysiselle tuntemukselle voi tehdä:Tunteet kehossa.
Ystävän tuntemukset kuulostavat hyvin tutulle, voi hyvänen aika miten sitä on joskus pelännytkään mm. kontrollin menetystä ja hylkäystä. Hyvä kysymys voikon olla se, että onko itsellä koskaan mitään kontrollia ollutkaan? Voiko pelätä jonkun menettämistä, mitä ei ole koskaan ollutkaan? Voiko kontrolli olla muualla kuin kuvitelmissa? Entä jos päästää irti ajatuksesta että kontrolloi tai että pitäisi kontrolloida asioita, mitä tapahtuu? Ehkä helpommin sanottu kuin tehty. Tätäkään ei tarvitse uskoa, vaan kokea ja tutkia itse. Mitä voit varmasti kontrolloida? Valitsitko sukupuolesi, sen milloin synnyit?
Tämä kontrolli teema kosahtaa itselle hyvin omaan nilkkaan. Sitä on niin vuosia halunnut ja pyrkinyt kontrolloimaan vaikka mitä. Kehoa, muita ihmisiä, tunteita, toimintaa, sitä mitä muut ajattelee, yms.
Sitä on joskus vähänkuin istunut purkan päälle, joka on sitkeänä tarrautunut housuihin. Kannattaako koittaa repiä purkkaa irti, vai heittää vaan jo tahmeaksi menneet housut pois? Mieli tarrautuu mielellään asioihin, uskomuksiin, ihmisiin, kuvitelmiin, ihan mihin vaan josta voisi jotenkin saada kiinni.
Kun synnymme, meillä on tasan 2 pelkoa. Kovat äänet ja putoaminen. Ehdollistuminen tarinaan ja minään alkaa kuitenkin heti. Lapsi alkaa tekemään tulkintoja maailmasta ja alkaa pitää niitä totena.
Yksi tulkinta, jokseenkin hyvin hyvin hyvin toden tuntuinen on se että olisi joku " erillinen minä". Meille kerrotaan että " tämä on sinun nenäsi" , " sinä olet tälläinen ja tälläinen" , yms.
On hyvä että saamme nimen, on hyvä että opimme nimeämään asioita, mutta se ei ole muuta kuin nimeämistä. Opimme myös helposti ns. " syyn ja seurauksen" suhteen. Jos itken, minua tullaan lohduttamaan. Tai jos itken minua kommenetaan olemaan hiljaa , tarkoittaako tämä nyt sitä että vaikkapa itkeminen on väärin? Ei ole oikeaa tai väärää. Asiat tapahtuvat, niinkuin ne ovat aina tapahtuneet, itsestään ja vapaasti. Niiden leimaaminen tai nimeäminen tapahtuu vasta jälkeen päin.
Näin myös peloissa. Entä jos ei ole onnistumista, tai epäonnistumista, vaan lopputuloksia? Voiko olla mitenkään muuten? Mikä vapaus syntyykään, kun asiat saavat tapahtua. Niin tunteet , kuin ajatuksetkin, ilman henkilökohtaisuutta.
Mitäs sitä kieltelemään, elämä on vaarallista, siinä voi tapahtua ihan mitä tahansa :)
Opin lapsena mm. saamaan huomiota tietynlaisen marttyyriuden ja pakenemisen kautta kautta. Poissa silmistä, poissa mielestä? Öö, ei. Hirmu kiva onkin ollut opetella tästä pois näin myöhemmin :) Tein paljon muitakin tulkintoja, joista on näin myöhemmin saanut opetella pois. On löytynyt uskomusta mm. siitä millaisia " ihmissuhteiden tulisi olla" , " miten minua tulee kohdella", yms. Uskomuksella on vain se arvo, minkä sille antaa. Mistä tiedän tämän paikkansa pitävyyden varmasti?
Jos uskomme syvästi siihen kuvitelmaan MINÄstä joka olisi jotenkin erityinen- se tarvitsee jatkuvasti ikäänkuin ruokaa ja ravinnetta pysyäkseen elossa.
On selvää että jokainen elämän muoto on erilainen, ainutlaatuinen ja ihmeellinen. Ei sitä tarvitse todistella, etsiä tai hakea mitenkään. Se kaikki on tässä jo, elämä tässä ja nyt jo, vapaana, virtaavana. Huomaatko sitä , on asia erikseen. Mieli ja ajatukset joihin samaistuin oli joskus luoneet vankilaa ja häkkiä , jonka mukaan elin. Uskomukset tulivat paljon myös mm. kultuurista, lehdistä, ympäristöstä ja ns. oikeasta ja hyväksytystä mallista toimia. Onneksi alkoi näiden kyseenalaistaminen, ja tutkiminen lähemmin.
Pelossa ei ole mitään pahaa. Se on pitänyt meidät vuosikausia hengissä. Pelko haluaa viimeiseen asti suojella erillistä itseä. Pelolle ei kannata olla vihainen, eikä sille kannata antaa muutakaan valtaa. Kaikki mikä alkaa myös päättyy. Mitä on pelon takana? Voiko olla tunteen voi ottaa vastaan hyväksyen, huomata sen miten sekin osa tätä elämää? Voiko olla että jos huomaa miten mieli ja ajatukset lähtevät selostamaan pelon syytä tai tarkoitusta , että mieli toimii niin kuin sen kuuluukin, MUTTA muistaa ettemme ole ajatuksemme. Ajatukset tapahtuvat , ja tunteet tapahtuvat. Merkitykset luodaan.
Life is. <3
Yleisimpiä pelkoja joita mm. Nlp:n avulla hoidetaan on mm. lentopelot, esiintymispelot, sosiaalisten tilanteiden pelot, eläinten pelot. Niin sanotusti " syvempiin" pelkoihin tulee paneuduttua vähän toisella ajatuksella. Minkä on oltava totta tämän ihmisen maailmassa, jotta hän kokee näin?
Minkä oli oltava totta omassa kuvitteellisessa maailmassani aiempien pelkojen ja uskomusten kanssa?
Uskomista asioihin, jotka eivät ole todellisia.
Ei kukaan pelkää esiintyä, vaan AJATTELUAAN esiintymisestä.
Pelosta ja rohkeudesta kirjoittelin aiemmin: täällä ja esiintymisestä: täällä.
Ystäväni kertoi pelon ollessa vallassa että ikään kuin ajatukset etsisivät kaikesta mitä kumppani tekee/ ei tee jotain syitä miksi toinen olisi lähtemässä/ jättämässä. Olo voi olla kuulemma hyvinkin fyysinen ja ahdistava.
Tässä tekstissä löytyy lisää mitä mm. fyysiselle tuntemukselle voi tehdä:Tunteet kehossa.
Ystävän tuntemukset kuulostavat hyvin tutulle, voi hyvänen aika miten sitä on joskus pelännytkään mm. kontrollin menetystä ja hylkäystä. Hyvä kysymys voikon olla se, että onko itsellä koskaan mitään kontrollia ollutkaan? Voiko pelätä jonkun menettämistä, mitä ei ole koskaan ollutkaan? Voiko kontrolli olla muualla kuin kuvitelmissa? Entä jos päästää irti ajatuksesta että kontrolloi tai että pitäisi kontrolloida asioita, mitä tapahtuu? Ehkä helpommin sanottu kuin tehty. Tätäkään ei tarvitse uskoa, vaan kokea ja tutkia itse. Mitä voit varmasti kontrolloida? Valitsitko sukupuolesi, sen milloin synnyit?
Tämä kontrolli teema kosahtaa itselle hyvin omaan nilkkaan. Sitä on niin vuosia halunnut ja pyrkinyt kontrolloimaan vaikka mitä. Kehoa, muita ihmisiä, tunteita, toimintaa, sitä mitä muut ajattelee, yms.
Sitä on joskus vähänkuin istunut purkan päälle, joka on sitkeänä tarrautunut housuihin. Kannattaako koittaa repiä purkkaa irti, vai heittää vaan jo tahmeaksi menneet housut pois? Mieli tarrautuu mielellään asioihin, uskomuksiin, ihmisiin, kuvitelmiin, ihan mihin vaan josta voisi jotenkin saada kiinni.
Kun synnymme, meillä on tasan 2 pelkoa. Kovat äänet ja putoaminen. Ehdollistuminen tarinaan ja minään alkaa kuitenkin heti. Lapsi alkaa tekemään tulkintoja maailmasta ja alkaa pitää niitä totena.
Yksi tulkinta, jokseenkin hyvin hyvin hyvin toden tuntuinen on se että olisi joku " erillinen minä". Meille kerrotaan että " tämä on sinun nenäsi" , " sinä olet tälläinen ja tälläinen" , yms.
On hyvä että saamme nimen, on hyvä että opimme nimeämään asioita, mutta se ei ole muuta kuin nimeämistä. Opimme myös helposti ns. " syyn ja seurauksen" suhteen. Jos itken, minua tullaan lohduttamaan. Tai jos itken minua kommenetaan olemaan hiljaa , tarkoittaako tämä nyt sitä että vaikkapa itkeminen on väärin? Ei ole oikeaa tai väärää. Asiat tapahtuvat, niinkuin ne ovat aina tapahtuneet, itsestään ja vapaasti. Niiden leimaaminen tai nimeäminen tapahtuu vasta jälkeen päin.
Näin myös peloissa. Entä jos ei ole onnistumista, tai epäonnistumista, vaan lopputuloksia? Voiko olla mitenkään muuten? Mikä vapaus syntyykään, kun asiat saavat tapahtua. Niin tunteet , kuin ajatuksetkin, ilman henkilökohtaisuutta.
Mitäs sitä kieltelemään, elämä on vaarallista, siinä voi tapahtua ihan mitä tahansa :)
Opin lapsena mm. saamaan huomiota tietynlaisen marttyyriuden ja pakenemisen kautta kautta. Poissa silmistä, poissa mielestä? Öö, ei. Hirmu kiva onkin ollut opetella tästä pois näin myöhemmin :) Tein paljon muitakin tulkintoja, joista on näin myöhemmin saanut opetella pois. On löytynyt uskomusta mm. siitä millaisia " ihmissuhteiden tulisi olla" , " miten minua tulee kohdella", yms. Uskomuksella on vain se arvo, minkä sille antaa. Mistä tiedän tämän paikkansa pitävyyden varmasti?
Jos uskomme syvästi siihen kuvitelmaan MINÄstä joka olisi jotenkin erityinen- se tarvitsee jatkuvasti ikäänkuin ruokaa ja ravinnetta pysyäkseen elossa.
On selvää että jokainen elämän muoto on erilainen, ainutlaatuinen ja ihmeellinen. Ei sitä tarvitse todistella, etsiä tai hakea mitenkään. Se kaikki on tässä jo, elämä tässä ja nyt jo, vapaana, virtaavana. Huomaatko sitä , on asia erikseen. Mieli ja ajatukset joihin samaistuin oli joskus luoneet vankilaa ja häkkiä , jonka mukaan elin. Uskomukset tulivat paljon myös mm. kultuurista, lehdistä, ympäristöstä ja ns. oikeasta ja hyväksytystä mallista toimia. Onneksi alkoi näiden kyseenalaistaminen, ja tutkiminen lähemmin.
Pelossa ei ole mitään pahaa. Se on pitänyt meidät vuosikausia hengissä. Pelko haluaa viimeiseen asti suojella erillistä itseä. Pelolle ei kannata olla vihainen, eikä sille kannata antaa muutakaan valtaa. Kaikki mikä alkaa myös päättyy. Mitä on pelon takana? Voiko olla tunteen voi ottaa vastaan hyväksyen, huomata sen miten sekin osa tätä elämää? Voiko olla että jos huomaa miten mieli ja ajatukset lähtevät selostamaan pelon syytä tai tarkoitusta , että mieli toimii niin kuin sen kuuluukin, MUTTA muistaa ettemme ole ajatuksemme. Ajatukset tapahtuvat , ja tunteet tapahtuvat. Merkitykset luodaan.
Life is. <3
Yleisimpiä pelkoja joita mm. Nlp:n avulla hoidetaan on mm. lentopelot, esiintymispelot, sosiaalisten tilanteiden pelot, eläinten pelot. Niin sanotusti " syvempiin" pelkoihin tulee paneuduttua vähän toisella ajatuksella. Minkä on oltava totta tämän ihmisen maailmassa, jotta hän kokee näin?
Minkä oli oltava totta omassa kuvitteellisessa maailmassani aiempien pelkojen ja uskomusten kanssa?
Uskomista asioihin, jotka eivät ole todellisia.
Ei kukaan pelkää esiintyä, vaan AJATTELUAAN esiintymisestä.
Pelosta ja rohkeudesta kirjoittelin aiemmin: täällä ja esiintymisestä: täällä.
Tunnisteet:
ajatukset,
eevi,
ego,
elämä,
mieli,
muutos,
nlp,
pelko,
rakkaus,
rehellisyys,
stressi,
tunteet,
yleistäminen
keskiviikko 2. tammikuuta 2013
Elämä!
Voiko
tässä elämässä olla mitään tärkeämpää että oikeasti
koemme ja ELÄMME vapaasti ?Vaikka uskoo että elämiä on
useita, on silti enemmän kuin suositeltavaa elää yhtä elämää
kerrallaan, eikä odottaa että onnellisuus tulee joskus sitten kun.
Sitten kun olen terveempi, sitten kun olen rikkaampi, sitten kun olen
eläkkeellä tai sittenkun olen lomalla. Mitään muuta meille ei ole
kuitenkaan luvattu kuin tämä hetki.Kaikki muu on vain lainassa.
Menneisyys meni jo. Tulevaisuutta kannattaa tietysti suunnitella,
mutta suosittelen järjestämään elämän niin, että vaikka tänään
kuolisit voisit kokea täysin että olet saanut elää täyttä
elämää, vapaasti ja riippumatta mistään ulkopuolelta
tulevasta.
Oletetaan kuitenkin että elät pitkän ja hyvän
elämän.Ajattele itsesi omalle kuolinvuoteellesi, ja hyppää
hetkeksi mielessäsi siihen hetkeen.Mitkä asiat siellä näyttävät
ja tuntuvat merkityksellisiltä? Se kuinka paljon siivosit? Se
mitä muut ajattelivat? Vai joku ihan muu?
Sulje hetkeksi silmäsi
ja anna ajatusten tulla. Kuvittele että saat kuolinvuoteeltasi antaa
itsellesi tähän päivään muutamia ohjeita ja neuvoja.Vaali
kiitollisuutta kaikesta siitä mikä hyvin jo nyt. Mitä
sanoisit?
Kunhan olet itsellesi rehellinen ja aito. Meillä ei
kuitenkaan ole mitään muuta kuin tämä hetki. Tästä voi olla
hyvä muistuttaa itseään usein. Mikä on suhteesi tähän
hetkeen?
Kärsivällisyys, joustavuus
ja nöyryys ovat varmasti myös hyviä työvälineitä, ja tutkiminen, avoin ihmettely. Ei sokeasti minkkän uskominen tai tietäminen. Sinä päivänä jos itse luulen tietäväni tai
osaavani kaiken, voin saman tien vetää itseni hirteen. Tiedä ettet
tiedä mitään ja ole utelias, mitä voit itse huomata?
Joskus
asiakkaat tulevat luoksemme, ja sanovat että heidän pitää päättää
mitä haluavat tehdä loppuelämänsä, ollakseen onnellisia.
Usein
tällöin sanon ” Hienoa, mitä jos aloitetaan siitä mitä haluat
tehdä nyt?” Vaikka olisikin vain muutama tunti vapaa-aikaa, mitä
haluat niiden aikana tehdä?
Tai että miten voisit olla onnellinen
ja aito jo nyt? Voitko ottaa tämän hetken vastaan sellaisenaan kuin
se on.
Tommy Hellsten on tehnyt tästä sanonnasta legendaarisen ”
Saat sen mistä luovut”. Kun luopuu pelosta, saa turvan ja
vapauden. Kun luopuu onnen jahtaamisesta saa vapauden.
Muistan että
aiempia pahimpia pelkojani oli mm. se että minua ei hyväksyttäisi
tai että en selviäisi taloudellisesti. En nähnyt sitä pidemmälle,
että eikö riitä että itse voin hyvin itsessäni ja jos
miellytäisin kaikkia olisin luultavasti kynnysmatto tai tylsä.
Sillä että lakkasin pelkäämästä että etten miellyttäisikään
kaikkia, sainkin aitoja ihmissuhteita enemmän. Sainkin vapauden itse
itseltäni olla oma itseni. Tottakai tuntuu hyvältä jos
ihmiset pitävät minusta, mutta se ei voi enää olla lähtökohtana
millekkään. Tämä on kuitenkin minun elämäni. Kuka sinut
hyväksyy, ellet sinä itse. Paradoksaaliseksi menee että samalla
mielestäni kenenkään ei tulisi hyväksyä itseään sellaisenaan. Mitä itseä?
Tiedäthän, useinhan niin sanotaan ” Sinun pitää vain hyväksyä
itsesi”. Kun hyväksyin itseni masentuneena se antoi minun
luvan olla masentunut.
Jos joku on vaikka 20 kiloa
ylipainoinen ja hokee itselleen minun täytyy vain oppia hyväksymään
itseni, se ei välttämättä ole paras. Voi rakastaa itseään,
mutta mennä eteenpäin.
Pieni rakkaudellinen ja lämmin kiukku
itseään kohtaan voi joskus olla erittäin tervettä.
Missä on se minä jota pitäisi rakastaa? Onko sekin kenties vain ajatus?
Tuleeko elämästä henkilökohtaista vain minä ajatuksen myötä?
Entä jos kaikki tapahtuu ja on aina tapahtunutkin ihan itsestään?
Elämä
muuttuu pidemmän päälle tylsäksi jos kaikki säilyy aina
ennallaan, ja sen voi luvata ettei säily. Muutos on varmaa :)
Muista että
kaikki tekeminen johtaa vain lopputuloksiin, ei virheisiin tai mihinkään muuhunkaan kummempaan. Me ollaan vain kaikki ihmisiä. Tykkään ajatuksesta
että me ollaan kaikki henkisiä olentoja oppimassa ihmisyyttä.
En
tunne yhtään ihmistä joka ei haluaisi olla onnellinen tai sanoisi
että onnea on jo liikaa. Me teemme mitä erityisempiä asioita
ollaksemme sitä. Yhtä oikeaa reseptiä siihen ei takuulla ole,
mutta jokaisella on kyky olla totuudellinen.
Tunne erillisyydestä
aiheuttaa kärsimystä ja aina jonkun etsimistä. Mieli ei koskaan
ole tyytyväinen kuin hetkellisesti. Mielen tehtävä on etsiä
merkitystä ja selkeyttä kaikesta. Toisista ihmisistä,
harrastuksista , rahasta, työstä, ulkonäöstä, menestyksestä,
henkisestä kasvusta ja niin edelleen. Mielen nälkä on kuitenkin
kyltymätön. Se ei rauhoitu, sillä sisimmissämme voimme nyt juuri
jokainen kokea totuuden. Totuuden jonka päälle mielemme on punonut
paljon erilaisia kerroksia, ajatuksia ja uskomuksia siitä miten
asioiden tulisi olla. Emme ole kyseenalaistaneet uskomusta
itsestämme ja tarinasta.On vain elämä
itsessään joka tapahtuu ajatuksista, tunteista huolimatta. Tunteet ja ajatukset ovat rikkaus, lahja! Mutta ovatko ne jotenkin totta? Siinä mielessä varmasti että ne tapahtuvat. Merkitys luodaan kuitenkin vasta mielessä, universumi itsessään on neutraali.
Elämä ilman tarinaan
samaistumista on vapaata ja saa virrata kevyesti.
On myös hyvä että
meillä jokaisella on vähän henkistä munaa, nimeltä
asenne!
Vaali huumoria ja pilkettä silmäkulmassa, koska
loppuviimein, mikään ei ole niin vakavaa kuin tylsä a huumoriton
elämä.
Elämä on ihme, mestari teos joka pitää huolen
itsestän. Ei se mistä tullaan, ei määränpää, mutta matka.
Missä muualla voisimme olla kuin perillä, jos olemme läsnä?
Helposti tulisi toimittua ns. vanhojen ohjelmointien mukaan. Tänään lähdin siihen harhaan hetkeksi. Aloin tekemään jotain täysin ja vain tottumuksesta, ihan kuin koulutettu ja ehdollisettu eläin. Tajusin kuitenkin lopettaa, ja valita elämän vanhojen ehdollistumien sijaan. Aiemmin olisin ehkä miettinyt " meni tuokin aika hukkaan". Ja se ajatus ilmeni nyttenkin, mutta se ei tuntunut miltään. Se oli vain yksi ajatus muiden joukossa, ilman paino arvoa. Voiko mikän hetki mennä hukkaan? Ei todellakaan. Itse asiassa, tuo oli TODELLA arvokas hetki.
Bitte!
Tunnisteet:
ajatukset,
asenne,
eevi,
elämä,
läsnäolo,
pelko,
rakkaus,
rehellisyys,
tarkoitus,
tietoisuus,
tunteet,
uskomus
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

















