Se jäi vain ihmettelyksi tuolloin. Virta ja massa vei minut mukaan kun tuuli höyhenen, ja menin itsekkin mukaan tuohon ihmeelliseen suorittamisen maailmaan, jota kai voisi vielä tänäänkin kutsua “tavalliseksi elämäksi”.
Menet johonkin kouluun, valmistut sieltä, sitten johonkin töihin , löydät jonkun ihan kivan miehen ja ehkä tosiaan saatte lapsiakin sen 2-3. Sitten taas käydään lisää töissä, suoritetaan velvollisuuksia, maksetaan laskuja ja katellaan telkkarista uusimmat ohjelmat. Mennään illalla nukkumaan ja aamulla kun herätään väsyneenä voikin sitten miettiä onko tämänkin päivän elänyt jo moneen kertaan aiemminkin.Ajatuksia ja pinttyneitä tapojaan myöten. Sitä minä joskus kuvittelin elämäksi.
Sillä tavalla myös koitin sitä elää. Sisällä kuitenkin kokoajan oli pienenä hentona kuiskauskena tunne siitä, että tässä ei ole päätä eikä häntää, eikä edes parhaimpia keskipaloja!
Elin usean vuoden turtana, tosin elämä sanana kuvaa heikosti tätä aikaa. Tekohengitys paremminkin.
Oli äärimmäisen tärkeää kokea totaali turtuminen ja syvä toivottomuus. Jokin voima kuitenkin sisällä ajoi ja puski eteenpäin. Masennus ja turhautuminen kääntyi jossain kohdin niin paljon jo itseään vastaan että kaiken sen voiman saikin käytettyä toiseen suuntaan, ja silloin minusta tuli etsijä. Ainoita kysymyksiä mitä mielessä pyöri oli “ Miten helvetistä tästä pääsee eroon, tämä en ole minä”. Kuka olen? Ja aloin ottamaan siitä selvää. Tuli tutkittua ja opiskeltua, kokeiltua jos jonkinmoista. Välillä tuli hurahdettua ja puoli kiihkoiltuakin jonkun uuden asian nimeen, mutta ainakin masennus oli poissa. Minulla oli elämä, uskoin. Elämällä oli koko ajan minut. Mutta kovapäisenä halusin tietysti uskoa että minä pystyn kontrolloimaan elämää, sen tapahtumia ja niin edelleen. Niin kauan kun elää uskomusten varassa, on unessa.
Kirjan jota mieheni kanssa kirjoitamme piti alunperin käsitellä unen optimoimista. Jotain sen tyylistä että “ How to be happy” ja Hypnoosilla hyvinvointia. Se olisi loppu peleissä jotain, jolla voisi tehdä unesta kivempaa, hauskempaa ja seksikkäämpää. Mutta todellisempaa? Dream on. Jokainen joka on unessa voi elää varmasti onnellista ja ihanaa , hauskaakin elämää, mutta niin kauan kun koet olevasi erillinen kaikesta muusta, etsit jotain ulkopuolelta, tai pelkäät menettäväsi sen mitä olet saavuttanut.
Ja voit olla tästäkin pelosta täysin tietämätön.
Tarkoitus ei ole kertoa että pitäisi pelätä tai mitään muutakaan, vaan puhua asioista rehellisesti.
Minä olen joskus pudonnut positiivisten uskomusten kuoppaan, joka oli ihanaa ja ihmeellistä - mutta ei kestävää ja todellista.
Kerron tämän siksi, että olin itse lopulta niin pää pussissa etten nähnyt kertakaikkiaan sitä yksinkertaista asiaa, että pelkäsin.
Elin unelmaani , tai myöhemmin sanottuna unelma eli minua.
Olin ja olen edelleenkin naimisissa maailman upeimman miehen kanssa, asuimme ihanemmassa paikassa kuin olisin edes osannut haaveilla, sain tehdä työtä jota rakastin, minulla oli aikaa harrastaa, ja 90% ajasta koin olevani todella onnellinen, niin onnellinen että ihan ajatuskin itkettää.
Olo oli kuin tuhkimolla, joka pääsee luutun ääreltä linnan juhliin. Kaikki tuntui mahdolliselta, ja kaikki olikin mahdollista.
Yksi asia ainoastaan hämäsi. Kuvittelin että MINÄ olin tehnyt ja saavuttanut tuon onnen.Olin siis erillinen. Ja koska jos MINÄ olisin voinut tuon saavuttaa, olisi myös MINUN vastuullani ettei sitä mikään ikinä vie pois. Pelko puhuu.Menneisyys puhuu.
Onnelle tarvittiin siis syy. Jos onnelle on syy, se voi kadota yhtä nopeasti kuin on tullutkin.
Olin erillinen. Tai en tietenkään ollut, mutta kuvittelin näin olevan.
Tätä uskomusta melkein 90% ympärillä olevista ihmisistä tukee. Mutta kuinka moni heistä jo tiedostaa pienen kuiskauksen siitä “ että tässä ei ole mitään järkeä näin?”
Tätä ajatusta on helppo vastustaa. Se on ihan ookoo. Itsekkin vastustin ja kovaa. Melkoista vastuuta sitä kuvitteli omille pienille harteilleen :)
Mikä ja kuka on se joka etsii sitä täyttymystä? Voiko tähän koskaan löytää vastausta joka tyydyttäisi mieltä? Mielen päätepysäkki taitaa olla tässä. Se ei löydä enempää totuuksia vaikka käsillään seisoisi. Kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan...Irti peräsin varresta, josta ei kyllä koskaan kiinni pitänytkään.
Yksi ihmisaivojen ominaisuus on myöskin adaptoitua eli sopeutua, mitä erikoisimpiinkin tilanteisiin. Tämä on sekä hyvä että huono asia siinä mielessä, että joku saattaa esimerkiksi liiaksi sopeutua vaikkapa masennukseen tai negatiivisuuteen ja alkaa pitämään sitä normaalina, menemättä eteenpäin.” Tälläistä tämä nyt vain on”, ” Minähän olen aina pelännyt” ja niin edelleen.
Mitä hyvää sopeutumisessa sitten on? Sopeutumiskyky mahdollistaa elämän koko maapallolla. Ihmiset ovat jopa sopeutuneet kehitysleireille, ja selvinneet hengissä!
Sopeutuminen ja adaptoituminen on meihin sisäänrakennettu, aivot luonnostaan pyrkivät toimimaan näin, jotta pystyvät toimimaan energia tehokkaasti ja taloudellisesti. On muistettava että ihmisfysiologia on sama joka se oli luola mies aikoinakin, jolloin tuli sopeutua mm. ajottaiseen ruuan puuteeseen, kylmyyteen sekä muihin vaihteleviin olosuhteisiin.
Enää en tahdo sopeutua. Mihinkään. Huomaan miten äkkiä mieli rupeaa luomaan "systeemejä" ja " totuuksia" jos toistaa tarpeeksi samaan. Tällöin tallon käsitteiden vankina taas hetken, kunnes sytytän käsitteet tuleen ja tanssin niille pienen nuotio tanssin. Kiitollisena , että sain kokea. Helpottuneempana, että saan päästää irti.
En tiedä juuri nyt muuta, kuin että vähämpä tiedän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti