Tästä aiheesta voisi kirjoittaa paljonkin, mutta jotta rivejä ei tule ihan hurjasti niin jaetaampa postaus osioihin.Aiemmin esiintymisestä kirjoittelin täällä.
Ei liene yllätys että esiintymisjännitys on yleisimpiä jännityksiä joita ihmisellä on. Kukaan ei kuitenkaan tänne synny jännittyneenä, vaan jännitykset enemmänkin opitaan virheellisistä tulkinnoista , joita aivot jatkuvasti tekevät yleistäessään kaikkea tulvivaa informaatiota.
Jännitys voi ilmetä fyysisinä tuntemuksina, pörräävinä ajatuksina , you name it.
Kuinka paljon jännitys vie aikaa?Pahimmillaan jännitys alkaa jo viikkoja ennen esitystä, parhaimmillaan jännitys on mielessä määritelty positiiviseksi.
Minkä pitää olla totta, jotta jännitys on mahdollista?
Ennen kaikkea, sillä on oltava iso merkitys mitä muut ajattelevat esityksestä.
Mitä jos sillä ei olisikaan merkitystä, ainakaan siinä määrin kuin aikaisemmin?
Kukaan meistä ei kuitenkaan kykene lukemaan toisten ajatuksia, ja sen yrittäminenkin lienee siis turhaa :) Emme myöskään voi tehdä mitään vedenpitäviä tulkintoja muitten asennoista, ilmeistä tai mistään muustakaan. Turha siis yrittää sitäkään.
Sen sijaan että miettisi muiden mielipiteitä, voisi keskittyä siihen miten itsellä on esiintyessä mahdollisimman aito, rehellinen ja mukava olo. Jos kuvittelee puhuvansa smurffeille jännittääkö?
Inhimillisyys ja aitous on tuhat kertaa vetävämpää, kuin mikään jenkki hapatus ja steittien ylläpito taikka yleisön pumppaus fiiliksestä toiseen :D Itsevarmuuttakkin on helppo näytellä, mutta daymn, se on raskasta puuhaa se. Helpommalla pääsee kun on oma itsensä.
Luultavasti myös jännittäjä käy kiivasta sisäsitä keskustelua ja anti-tsemppausta siitä miten hyvin esitys ei kuitenkaan tule menemään, mikä voi mennä pieleen, mitä voi unohtaa ja niin eteenpäin.
Kukakohan huippu urheilija valmistautuisi suoritukseen ajattelemalla " ei tästä kuitenkaan mitään tule"?
Itse asiassa Michale Jordankin tekee pelin aikana lukuisia virheitä, joihin ei vain kiinnitetä sen kummemmin huomiota.
Yksi NLP:n perusperjaatteista sopii tähän hyvin: On vain lopputuloksia. Ei siis ole sen kummemmin onnistumista tai epäonnistumistakaan. On vain saavutuksia. Toimintaa muuttamalla voidaan muuttaa lopputulostakin.
Hanskoja ei todellakaan kuulu heittää kehään jos aina ei mene heti niin kuin olisi halunnut.Sehän oli hieno mahdollisuus oppia, että näin sitä ei ainakaan kannattanut tehdä ja mennä eteenpäin.
Jännittäjällä voi myös olla ikäväksi määriteltyjä muistoja esiintymiseen liittyen. Aivot mielellään yleistävät asioita perustuen muistoihin, ja luovat syy - seuraus suhteita. " Koska minua jännitti kerran- minua jännittää aina".
Ajatukset ovat vain tarinaa. Entä jos niihin ei uskoisikaan sen kummemmin? Entä jos ajatuksen huomaa, ei takerru siihen, eikä taistele vastaan, vaihtuuko se kohta seuraavaan?
Sisäinen keskustelu on vain mölinää, se on vähänkuin radio kanava. Välillä sieltä tulee melkoisen tylsää musiikkia ja paljon turhia mainoksia, joskus ilmoile pärähtää oikein helmiä biisejä jotka nostavat fiilistä välittömättömästi.
Mitä on, jos ei ole kiinni ajatuksissa?
Alitajuisesti kaipaamme myös lähes kaikki muilta hyväksyntää. Esiintyessä sitä jotenkin asetttuu tilanteeseen, jossa tämä hyväksyttynä olo voi tulla uhatuksi.Ehkä siitä syystä moni taas toisaalta rakastaa esiintyä? Adrenaali virtaa ja olo on kuin hyvän urheilusuorituksen jälkeen?
He jotka nauttivat esiintyä määrittelevät jännityksen mielessään toisin. Hyvä kuvaus tästä on mm. " se ihana pörinä ennen" :)
Entä jos ei kaipaisikaan muitten hyväksyntää? Kertoisi asiansa, ja that's it?
Loin itse joskus itselleni turhia paineita ja jännityksiä esiintymisestä vain sen vuoksi, että vertasin itseäni mieheeni.
Hän on mielestäni esiintyjänä todella hauska,mukaansa tempaava ja saa asian kuin asiankin tuotua ihmisten sydämmiin.
Hänessä on tiettyä veijarimaisuutta, ja hän on taitava tarinan kertoja.
Aloin siis tiedostamattani vertaamaan itseäni häneen. Äkkiä esiintymisistä oli tullut minulle tabuja, koska lähdin tiedostamattani tavoittelemaan saappaita, joissa ei ole minun kokoani. Koitin istua johonkin malliin, joka ei vaan ole minunlaiseni.
Mieli oli kehittänyt mielikuvan siitä, millainen esiintyjä tulisi olla. Millainen vaikutus pitäisi tehdä, etc.
Bullshit :) Näistä esiintymiseen liittyvistä uskomussolmuista ja mielikuvista vapauduttua esiintyminen on ollut n. 1000x hauskemapaa, luontevampaa, sujuvampaa ja kevyempää. Se saa olla sellaista kuin se on. Jokainen kerta on erilainen, mutta koska energiaa ei kulu jonkun kuvitellun roolin täyttämiseen, sitä pystyy olemaan oikeasti tilanteessa läsnä.
Jos oikesti tietää asiansa, ei voi unohtaa mitään. Ei ole mitään tiettyjä kaavoja missä pitäisi pysyä, tilanne saa luoda itse itsensä.
Kun takana on se kuuluisa 10 000 tuntia harjoittelua, voi kai kutsua itseään aloittelijaksi :) ? Ja se on just se juttu! Ei jämähdä mihinkään, jokainen tilanne on uusi. WOW! mielenkiintoista. Kun hyväksyy sen tosi asian, että jokainen esitys on ja sen kuuluukin olla erilainen pysyt paremmin kartalla. Oppia voi vain tekemällä. Aloita vaikka 3:lle henkilölle 10 minuutin setistä, kerro jostain joka sua innostaa aidosti.
On tietysti helpompi puhua asiasta jota kohtaan palaa intohimon liekit, kuin vessa paperien erilaisista ominaisuuksista.
2 muisti sääntöä toimii mielestäni hyvin:
Puhu aina omasta kokemuksesta käsin, ja rehellisesti.
Olet vakuuttavin, kun sinun ei tarvitse vakuuttaa ketään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti