Unesta

Hurahdin tutkimaan yöuniani uudelleen kesällä. Kirjaimellisesti,sain hassun yhteensattuman kautta käteeni Anne Lindholm Kärjen kirjan Uni tuntee sinut.

Useampi vuosi sitten koin muutaman kerran kokemuksen siitä että että tiedän nukkuvani ja näen unta, jota pystyin jopa ohjailemaan. Tästä heräsi melkoinen kiinnostus alitajunnan kummajaiseen ja siihen mitä se yöllä oikein puuhastelee. 

Jos aiemmin muistin näkemiäni unia ehkä kerran viikossa, nyt muistan aamulla useita 2-6 uneen.

Olen myös iltaisin kevyessä transsissa vähänkuin pyytänyt että " Tänä yönä haluan että alitajunta käsittelee asiaa x".

Unet ovat ihania! Kaikkea muuta , kuin selkeitä. Järjellä tai logiikalla ei ole mitään tekemistä unissa!

Kun oppii tulkitsemaan unen symboliikkaa, on helpompi päästä jyvälle siitä mitä itse käsittelee.

Ihmettelin itse esimerkiksi miksi vanha ja homeinen kylmä laukku ilmestyi uneeni, ja vieläpä erään henkilön kanssa ketä en ole aikoihin nähnyt. Ymmärsin tutkia mitä nuo elementit symbolisoivat minulle. Unen tunnelma oli ylipäätänsä jännän väreilevä. tuolloin.Vanhan kylmälaukku symbolisoi minulle mm. järjestystä, jotain joka kulkee aina mukana, kuvitteellista turvallisuutta. Henkilö taas, joka unessa kantoi kylmälaukkua symbolisoi minulle vahvuutta ja kunnioitan tätä henkilöä monellakin osa alueella. Unen näkemisen aikaan minun oli todellakin hyvä luopua ja irroittaa monesta kuvitteellisesta turvasta ja järjestyksestä, ja se luonnostaankin mieltä vähän ärsyttää, mutta se ei todellakaan ole vaarallista :)

Jos haluat tutustua uniisi tarkemmin , suosittelen että aloitat siitä että harjoittelet niiden muistamista.

Kokeile seuraavaa vaikkapa viikon ajan ( ja kerro miten meni :) )

1. Kun menet nukkumaan ota muutama syvä hengitys. Hengitä sisään laskien hitaasti neljään, pidätä hengitystä hetki ja puhalla suun kautta ulos - laskien neljään. Toista 2-4 kertaa.

2. Sano itsellesi mielessä " Tänä yönä nukun hyvin ja muistan aamulla niitä uniani, joita minun on hyvä muistaa nähneeni".

3. Anna itsesi nukahtaa.

4. Aamulla kun heräät kirjoita heti uniasi ylös, vaikka vain avain sanoja. Kirjoita mitä unessa tapahtui, ketä siellä oli, millainen oli unen tunnelma, yms. Avain sanatkin riittävät alkuun. Unet alkavat unohtua hyvin äkkiä, sen takia aamulla heti niiden kirjaaminen ylös on olennaista.

5. HYVÄ! Kun toistat tätä alat muistamaan ja tiedostamaan uniasi paljon paljon paremmin.

Analysointi tai liika unien tonkiminen on turhaa, suhtaudu sen sijaan asenteella että " VAU, tällästä mun alitajunta puuhailee öisin kun nukun".

Teen joskus postauksen siitä miten voi  helpottaa nukahtumistaan vaikkapa NLPn keinoin.

Huomaan omista unistani ja siitä miten nukun vastauksen kysymykseen " miten minulla menee?"

Kun voin hyvin, nukahdan kuin nappia painamalla klo 21-22 holleilla ja herään omien jalkojeni innostuneeseen vatkaukseen klo 4-6 aikaan. Kun herään olen virkeä ja täynnä energiaa. 

Tämä paletti on täysin toisin, jos mieli tai keho stressaa. Viime talven kehoni oli stressaantunut. Nukahtaminen oli vaikeaa ja herääminen oli kuin olisi kahlannut liisterissä. Vihaan herätä väsyneenä, mutta mikään ei ole ihanampaa kuin herätä aamulla virkeänä.Unen tarve on muuten vähentynyt hurjasti sitä myötä kun olen voinut ns. henkisesti paremmin.Toki ruokavaliolla on myös äärimmäisen iso vaikutus. Kehoa ja mieltä ei voi koskaan erottaa näissä asioissa, se on selvä. Stressaantuneena pyörittelin yöt mielessäni kauhuskenaarioita ja pyöriskelin pedissä. Kun olin masentunut vihasin aamuja kun piti herätä " todellisuuteen".

Vielä 5 vuotta sitten " nukuin". Eli olin kyllä unessa, mutta en juurikaan palautunut, koska kaikki energia taisi mennä kehon korjaamiseen ja mielen rauhoittamiseen. Unessa ei niinkään se määrä vaan LAATU. Tämä laatu teema pätee kyllä niin moneen muuhunkin asiaan. Ravintoon, ihmisiin ympärillä, yms, yms. 

Mitä ihan oikeasti tarvitsee? Entä mitä mieli kuvittelee tarvitsevansa?

Hyviä syviä unia :)

Aatteet ne pukee vaatteet

Todellisuus itsessään on ehjä ja täydellinen. Joka kerta jos annamme tunteidemme viedä meitä, lisäämme todellisuuteen jotain. Omia uskomuksiamme mm. siitä miten asioiden pitäisi olla,tai mikä voisi olla paremmin ja niin edelleen. Silloin koemme todellisuuden väritettynä.

Eilen illalla aloin nauramaan sille että ihmiset käyttävät vaatteita!
Ajattele nyt, joskus vuosisatoja sitten joku on vain päättänyt että "ihmisten kuuluu käyttää vaatteita" ja näinhän me sitten teemme. En siis todellakaan pidä vaatteita turhina, mutta vaatteiden käyttö on mielestäni vain yksi iso ihmiskunnan luoma uskomus ja ehdollistuma. " Tehdään näin koska on aina tehty". Ja todellakin aion käyttää vaatteita jatkossakin :) 

Intiassa koira on herkkuruokaa, Suomessa ajatus koiran syömisestä kuvottaa. Hindut taas eivät koske nautaan , me taas syömme sitä mielellämme.Missä on taas oikea ja väärä? Ei niitä ole. Nämä on täysin keksittyjä asioita. 

Kävin joku aika sitten keskustelua itseni kanssa, sillä jostain syystä olin huolissani että koulutanhan ja valmennanhan varmasti arvojeni mukaan. Tarkotain tällä sitä että en halua myöskään " syventää ihmisen positiivista unimaailmaa", vaikka joskus valmennuksissa tulee mm. negatiivisten uskomusten tilalle ns. asennettua positiivisia. Joskus tämä on ehkä tarpeen. Hyppy vaikkapa surkeasta itse tunnosta " totuuteen" voi olla aika radikaali ilman vaihetta siitä että kokee ns. positiivisen hypen. Ei se väärin ole, ollenkaan. Eikä siitäkään tule pyrkiä pois, mielummin elää ja antaa elämän näyttää milloin siitä on aika irrottaa. Aiemmin huolin että saanhan varmasti annettua asiakkaille tarvittavaa ymmärrystä ja osaamista. Mikä oli motiivina? Pelko tietenkin. Ajatella jos olisin " huono" siinä mitä teen? Entä jos ärsytän jotain? Olenko liian jotain? Saathan varmasti kokea hyvää oloa? 

Nyt ymmärrän, että ensinnäkin voin vain tarjota ihmisille kokemuksia. Jos joku ärsyyntyy, se voi olla hänelle mahtava kokemus. Mitä tekemistä " minulla" on missään työssäni? En ole siellä jeesustelemassa omien taitojeni kanssa. Mitä vapautuneempi olen siitä että " täytyy saada tuloksia" , sen paremmin jokainen koulutus menee. Tai ei ehkä paremmin, vaan niinkuin kuuluu mennä :) 

Mietin kuinka opin tunnistamaan mitä kukin tarvitsee. Tarjoanko uutta uskomusta vai uskomusta ettei ole uskomusta? Voi vähänkuin valita, totuus joka ei aina ole todellakaan kiva taikka ihana, tai sitten se että optimoi ja tekee unesta parempaa. Oivalsin , että arvoni ovat vain suuria ja isoja uskomuksia nekin. 

Arvot perustuvat johonkin jotka ovat minuun syvästi juurtuneita mm. kasvatuksen, kulttuurin ja kokemusten myötä. Näin meillä kaikilla. Arvoni ovat kuitenkin vain " mielestäni" hyviä. Eivät totuus. Mieleni luoma määritelmä jostain joka on hyvää. 

Opi tutkimaan omien ajatuksiesi ja kokemuksiesi luonnetta, ja kysy aina välillä, mistä tiedän tämän? 

Alla vielä harjoitus hulisevalle mielelle, jos haluat kokeilla:

Voit tehdä tämän joko meditoiden tai aktiivisesti läsnäollen, esimerkiksi lähteä kävelylle ja keskittyä samalla seuraaviin ohjeisiin.

1. Istu siis alas tai puuhaile normaalisti. Luonnostaankin jos olet kävelyllä, pidät silmät samalla auki.
   
2. Hengitä muutaman kerran tietoisesti syvään. Ota nenän kautta pitkään happea, laske rauhassa neljään. Pidätä hengitystä pieni hetki, ja puhalla suun kautta rauhassa ulos, laskien samalla mielessä neljään. Toista tätä muutaman kerran.
   
3. Huomaa hiljaisuus mielessä. Se kestää ehkä muutaman sekunnin, kunnes tulee joku ajatus. Huomaa siis se tyhjä tila ajatusten välissä.
   
4. Varsinkin jos teet tälläistä ensimmäistä kertaa mieli on luultavasti kovinkin aktiivinen ja ajatuksia paljon. Se ei haittaa ollenkaan. Huomaa vain ajatus, mutta älä tartu siihen. Älä siis lähde ajatus mukaan.
   
5. Aina kun huomaat ajatuksen sano mielessäsi ” Plop, tuo oli vain ajatus”. Ja huomaa taas hiljaisuus ajatuseten välillä. Kohta tulee taas joku ajatus. Tee taas sama ” Plop tuo oli vain ajatus”.
   
6. Tauko ajatusten välillä pitenee ja olet yhä paremmassa yhteydessä sinussa olevaan viisauteen ja teet tilaa elämälle sekä kokemiselle liian ajattelun sijaan.

Huom! Mitään ajatusta ei ole tarkoitus määritellä ” Hyväksi tai huonoksi”. Nyt juuri, sinun ei tarvitse tarttua yhteenkään ajatukseen, muutenkuin ” Plop”- tekniikalla.

7. Ensimmäisillä kerroilla voit tehdä tätä 5-10min. Mitä enempi harjoittelet , sen helpommaksi ja vapaammaksi olokin tulee. Voit tarpeen mukaan lisätä huumoria nauramalla lempeästi näille ajatuksille.
   
8. Voit olla melkein varma, että jossain vaiheessa mieli heittää ajatuksen ” Tämä on aivan typerää ja vaikeaa”. Hymyile sillekkin ajatukselle lempeästi ja jatka silti.
   
9. Voit harjoitella tätä pidempiäkin aikoja. Tulet huomaamaan että sinun on yhä helpompi on yleensäkkin olla läsnä, siellä missä oletkin. Tällöin et toimi vain automaatio ohjauksella.
   

Surrur

Juttelimme ystäväni kanssa surusta hiljattain. Hänen läheisensä oli kuollut hiljattain, ja puoliso oli luonnostaankin noin 65-vuoden yhteisen elämän jälkeen melkoisessa surussa. Odottaa jo omaa lähtöään.

NLPn kehittäjä on joskus sanonut että kaikki ihmissuhteet päättyvät lopulta suruun.Läheisen kuolema viimeistään tuo surun. Kuka on kuitenkaan sanonut surun olevan paha asia? Uskon (nyt sukellus pumpuliin, kiitos) että voi olla myös rakkaudellista surua. Eikä kyseessä olekkaan se, että suru olisi jotenkin paha asia, tai että sen kanssa ei voisi elää. On ISO väärinkäsitys, että suru olisi jotenkin kamala tunne. Kyllä minä ainakin haluan olla surullinen, jos joku minulle rakas henkilö vaikka kuolee. Haluan antaa elämän tuntua. Olen täällä elämässä, en välttelemässä sen luonnetta. Elämän luonne on että asioita tapahtuu, mielen ja egon keksintö on se että nämä asiat pitäisi luokitella hyväksi tai huonoksi. Sen jälkeen kun informaatio tulee aivoihimme ympäristöstä, on kaikki pelkkää kemiaa. Aivot tekevät suodatus prosesseissaan määritelmän, todellisuus itse on täysin ehjä ja eheä. Surukin on tylysti ilmaistuna vain päässä olevaa kemiaa, ei sen vaarallisempaa. Vaarallista tai pelottavaa voi tehdä sen vastaan taistelu, ajatus että ei saisi surra tai se että samaistaa itsensä johonkin tunteeseen, tai kuvittelee että jokin tunne " oikeuttaisi" jotain toimintaa tai toimimatta jättämistä. " Koska olen surullinen en nyt voi..." " Koska minulla on ollut rankkaa" , jne.
Olen itse lähtenyt tälläisiin ajatuksiin joskus mukaan.
Mieli tykkää luoda tälläisiä perusteluja. Mieli tykkää myös ajatella että " ikäviä" tunteita ei saisi tuntea, tai että niistä pitää ainakin äkkiä päästä eroon. Energia meneekin tällöin usein vaan siihen vastaan taisteluun. Kun olisi yhtä hyvin voinut kokea tunteen, määrittelemättä sitä , pyrkimättä päästä eroon ja that's that. Se vaan kuulostaa aivan liian helpolta.

Pidin eilen koulutusta jossa opetin mm. spinning feelings nimistä tekniikkaa, ja sitä miten tunteiden " viestin voi kuulla". Samassa koulutuksessa kuitenkin puhuin siitä, että tunteelle ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin tuntea ja tiedostaa. Ristiriitaista eikö? Meidän on jokaisen kehitettävä omat tuntosarvemme, joiden avulla opimme kuulemaan ja näkemään mitä milloinkin tarvitsemme. Moni on esim. vain oppinut   märehtimään ja samaistamaan itsensä esim. negatiivisuuteen tai ahdistukseen. I know, törkeä väite mutta on muistettava että aivot mm. oppivat yleistämällä, ja toimivat sekä ajattelevatkin mielellään tutuilla tavoilla. Havainnollistava esimerkki voisi olla, että jos mietit ajatuksiasi joita sinulla on ollut tänään, veikkaan että samat ajatukset olet ajatellut jo useamman kerran eilenkin. Ajatukset ovat luonnostaan helposti vanhan toistoa :) Muutoksen , vaikka se miten positiivinen itselle olisi tekeminen ei ole helppoa aina juuri siitä syystä, koska jo neurologia kiukuttelee koska joutuu käyttämään enemmän energiaa. Tästä syystä vaikkapa uuden oppiminen väsyttää usein fyysisestikkin, aivot työskentelee kovempaa.
Ihailen jokaista, joka uskaltaa elämässä viedä itseään sinne minne alkuun pelottaisi tai jännittäisi mennä. Enkä tarkoita nyt kummitusjunaan menoa, vaan vaikkapa sitten itsensä voittamista sen suhteen että uskaltaa tehdä asiat JOTENKIN toisin. En tarkoita hiilellä kävelyä tai benji hyppyä. Tai miksei niitäkin.Jokainen ehkä tietää mikä olisi itselle pelottavinta henkisesti juuri nyt.
Kun olin itse täydessä "treeni kierteessä" , pelottaa oli mm. että sairastuisin. Pelottavinta oli että en kokisi olevani vahva.
Noh, olin jästipää ja sairastuin. Näin että selviänkin ihan hyvin, vaikka välillä otti niin kipeää toimia uusilla tavoilla. Ajatus siitä, että pieni ärsytys johtuu vaan siitä että aivot luovat uusia hermosolujen välisiä yhteyksiä helpotti kummasti. Tämä on vaan kemiaa :) !

Elämää kuuluu ensisijaisesti elää. Ei etsiä korjattavaa tai petrattavaa jatkuvasti, vaikka joksus sekin on tarpeen, mikäli haluaa hyvinvoida. Voisiko kuitenkin luottaa siihen,että ne omat tuntosarvet kertovat mikä on itselle missäkin tilanteessa tarpeen? Helppoa se ei aina ole. Onko joku luvannut että olisi?
Oma suhtautuminen ja asenne voi tehdä mistä tahansa kaunista , rakkaudellista ja helppoakin.

Kun antaa itselleen luvan epäonnistua, ei koskaan enää epäonnistu.

Meneeköhän niin, että jos oikeasti ja täysin jokaisella solullaan antaa itselleen luvan vaikka suruun, ettei enää koskaan koe surua  kuten ennen? Näin olen itse tähän asti huomannut. Taidan kuitenkin koputtaa puuta , ihan varmuuden vuoksi ;)

Viitisen vuotta sitten koin kovan surun, erään lähtiessä täältä aivan "liian aikaisin".  Ehkä hän lähti kuitenkin oikeaan aikaan. Turha kuitenkaan itkeä mailman tuskaa, omaa menetystä, hänen läheisten menetystä tai mitään muutakaan. Mutta itkeä voi. Ihan sen itsensä vuoksi.

  Jokainen joka on joskus kokenut rakkauden on voittanut.

Punainen lanka , oi missä oot ?

Olen monta kertaa aloittanut kirjoittamisen, mutta sitten "kumittanut" yli :)
Joka päivä huomaa miten vähän lopulta elämässä tietää, sen vuoksi onkin tuntunt hassulta kirjoittaa mistään. Olenko varma että haluan todella kirjoittaa juuri noin? Mistä tiedän sen?
Tässä elämässä oeln kerännyt tietämättäni lukuisan määrän uskomuksia ja järjestelmiä mieleeni- joiden mukaan olen automaatiolla toiminut ja ajatellut. " Minun moraalini, minun arvoni, minun tapani , ja niin edelleen". Ne ovat kuitenkin kaikki vain opittuja malleja. Eivätkä mitenkään minun, kuten joskus kuvittelin.

Ennen kaikkea koen nyt oppivani pois asioista ja ajatuksista, jotka ovat olleet minulle " itsestäänselvyyksiä". Onnellisuus ei ole tähtihetkiä elämässä vaan onnellinen on se joka kykenee muuttumaan virrassa. En osaa selittää mitä tällä tarkoitan, enkä edes pyri siihen. Kaiken voi käsittää väärin. Mikä lopulta on edes totta? Sanat on hataria keinoja koittaa ilmaista jotain, joka vääristyy ja muuttaa muotoaan väkisinkin kun se juuri koitetaan laittaa johonkin muotoon.

Jokunen viikko sitten koin hetken surua ajattelin erästä minulle tärkeää henkilöä, ja sitä miten hän mielestäni jäi vaille elämän ihania asioita tarkertumalla tiettyihin menneisyyden haamuihin.
Koitin aikoinaan n. vuoden "pelastaa" tätä henkilöä. Koitin keittiöpsykologiaa, koitin "järjen" puhumista, ymmärtämistä, terapiaan ohjaamista, paasausta siitä miten vapauttavaa anteeksi anto on, ja niin edelleen.
Mitä veikkaat onnistuinko auttamaan? En.
On harhaa kuvitella että varsinaisesti pystyisi ketään auttamaan. Tässä lauseessa on iso ristiriita, jonka tiedostan, "autanhan" itsekkin työkseni ihmisiä.
Ensinnäkin, jos kuvittelen voivani jotenkin hallita koko elämää ( hehee, sitä on yritetty ;)) , menen melkoiseen ansaan. Voimme hyvin paljon vaikuttaa itseemme, tehdä valintoja ja niin edelleen, mutta elämään meillä ei ole käsiksi käymistä. Eikä varsinkaan toisten ihmisten elämään.

Mitä enemmän yritin auttaa ja oma mieleni oli kiinni siinä, sen enempi tilanne oli jumissa. En kestänyt nähdä toisen henkistä stressiä ja ahdistusta. Nyt ymmärrän, että missään tunteessa ei ole mitään pahaa. Sekin on hurjasti sanottu. Ihminen kuitenkin rakastaa samankaltaisuutta ja tuttuutta, vaikka se tuottaisikin kärsimystä. Se ei käy järkeen, eikä tarvitsekkaan. Se on sitä, miten aivot toimivat.  Mieti jotain kertaa jolloin olet itse tehnyt jonkun itsellesi ison muutoksen, oivalluksen, tms? Veikkaampa, että sitä ennen olet ollut joko turhautunut, jopa ahdistunut, tms.?
Tunteet parhaimmillaan vievät meitä eteenpäin. Tunne voi myös sokaista ajattelua ja siinä kohdassa voikin olla hyvä osata vaikuttaa mm. omaan ajatteluun, uskomuksiin, mielikuviin ja ylipätään tiedostaa ne.

Todellisuus on melko koruton. Tai se on koruton. Joka kerta, jos kokee kärsimystä, surua, tms. on lisännyt mielessään todellisuuteen jotain. Olkoon se ajatus, mielikuva, uskomus. Mieli ei tykkää olla tässä ja nyt, jossa on käytännössä aina kaikki hyvin, niin pitkään kun ei ole tiikeri kimpussa.
Egon mielestä jonkun asian pitäisi olla paremmin, jotain pitäisi olla enemmän. Ego voi kieriä menneessä, ja luulla että se määrittää jotenkin. Ei se määritä, sitä joka osaa muuttua ja elää.

Tämä henkilö, jota joskus koitin "parantaa", ei ole mitenkään rikki. Minun mielikuvani hänestä ensinnäkin perustui menneisyyteen, ajanjaksoon elämässä, jolloin hän oppi henkisesti ehkä eniten.
Tämä oli minulle iso oivallus. Miksi kokisin surua jostain, jota hän joskus koki? Sehän meni jo!
Mieti miten paljon määrittelemme henkilöitä vain MUISTOJEMME persuteella. Se pitäisi kieltää lailla.
Ihminen ei ole ajatuksensa, tunteensa, eikä toimintansa.
On ymmärrettävä että toimiakseen energia tehokkaasti aivot väkisinkin yleistävät asiota, vääristävät todellisuutta ja niin edelleen. On meidän vapaa tahtomme päättää itse mitä pidämme totena. Hyvä keino aloittaa voikin olla huomioimalla vaan millaisia mielleyhtymiä on mielessään tehnyt. Mistä tiedät sen? Mistä olet oppinut sen?

Enää en yritä tietää tai etsiä keinoja hyvinvointiin tai onnellisuudesta, vaan enemmänkin tutkin sen loputonta maastoa, jonne ei mahdu hyvä taikka paha, oikea taikka väärä. Elämä tapahtuu ilman että sitä määrittelisi kuitenkin :)

Elämän hidastaminen tai nopeuttaminen?

Käsi ylös, jos haluaisit “downshiftata” tai hidastaa elämää?!

Käsi ylös, jos haluaisit kehittää itseäsi, ts. upgreidata elämääsi?!

Veikkaan, että yhtä monta kättä molemmissa ryhmissä. Moni ystävistäni on downshiftannut, ja yhtä moni ystävistäni on hankkinut lisää asioita elämään ja kehittää itseään.

Mikä on muuttunut? Loppujen lopuksi ei mikään (minun mielestäni).

Edelleen, downshiftaajat ovat omassa oravanpyörässään, jota poljetaan tällä hetkellä vähän hitaammin. Ympäristössä on ehkä vähemmän materiaa, mutta taustalla on kuitenkin monesti halu siitä, että mitä jos minulla olisi vieläkin vähemmän. Entä jos omistaisin alle 50 tavaraa, vaatteet mukaanlukien. Kuinka vähällä tulen toimeen?

Kuvan lähde: http://laroucheplanet.info

Ja kun näitä asioita kerta mietitään, downshiftaaja polkee edelleen omaa oravanpyörää, joka on varmasti huomattavasti erilainen, kuin itsensäkehittäjän oravanpyörä.

Itsensäkehittäjä miettii tavoitteitaan: Mitä haluan saavuttaa? Mitä haluan saada lisää elämääni? Missä olen nyt menossa ja mihin päädyn vuoden tähtäimellä. 10 vuoden.

Itsensäkehittäjä: “Niin, haluan ainakin tuon talon, auton ja asunnon sekä ehkä tuon työpaikan.”

Tässä taustalla on erilainen oravanpyörä, kierroksia on ehkä enemmän ja ympärillä enemmän tavaraa… Sama asia eri paketissa: molemmat asiat sisältävät haluamista yhtä lailla.

STOP!

Lopeta se polkeminen hetkeksi. Molemmissa tapauksissa. Olet vain hetken hiljaa, pysähdyt ja huomaa miltä sinusta tuntuu, kun olet hetken vailla haluamista.

Tarvitsetko mitään vähemmän tai lisää? Todennäköisesti et.

Mikä sinä olet? Kokeile vastata: Mikä minä olen?

En tiedä mihin lopputulokseen päädyt, mutta jos kuvaisin sinua vain sanalla: Olet Downshiftaaja… tai olet itsensäkehittäjä… se ei varmasti riittäisi tai kertoisi koko totuutta.

Pääasia on, että olet. Kaikki muu on extraa ja jo sinänsä positiivista ☺ Mitä siis voit tehdä, jos voit jo nauttia nykyhetkestä.

Ankkuri

Tunnetilat ovat yllättävän merkityksellinen asia ihmisen elämässä. Tunnetilat vaikuttavat millaisia päätöksiä teemme, kuinka koemme tapahtumat, miten suhtaudumme asioihin ja miten käyttäydymme. Onko joskus tullut tunne että "Mitä mä juuri äsken tein!? Olet ollut kenties hetkellisesti varsin leikkisällä tunnetilalla liikkeellä ja laukaissut sen räikeimmän kaksimielisen vitsin minkä tiedät. Vain huomataksesi muiden kahvipöydässä olijoiden vaivaantuneet katseet :)

Meille on syntynyt lukemattomia assosiaatioita eri asioihin, jotka toimivat linkkinä eri tunnetiloihin. Niitä kutsutaan ankkureiksi. Ankkurit voivat olla tiedostettuja tai tiedostamattomia. Monella meistä esimerkiksi joku tietty musiiki palauttaa mieleen kokemuksen menneisyydestä ja tuo sitä kautta hyvän tunnetilan. Toisaalta voi olla, että jostain syystä inhoat harmaata väriä. Et oikein tiedä miksi, mutta jos ympäristössä on paljon harmaata, tulee epämiellyttävä tunne.

Kuinka ankkurit syntyvät? Aina kun olemme intensiivisessä ja voimakkaassa tunnetilassa, aivomme etsivät vastauksia kysymyksiin: Mikä tässä tilanteessa on ainutlaatuista? Mikä tässä tilanteessa on erityistä? Mitä toistuvasti tapahtuu samalla kuin minulla on tämä tunnetila? Aivot tekevät tilanteesta tulkintoja vaikka emme siitä tietoisia olisikaan. Tulkinnat ovat usein tavallaan loogisia, mutta eivät välttämättä edusta tilanteen tosiasiallista kausaliteettia.

Otetaan esimerkkiskenario. Ajatellaanpa vauvaa joka konttaa pyödän päällä. Vauva tulee pöydän reunaan ja kops, lipeää pyödältä alas, lattialla olevan uuden harmaan karvamaton päälle. Koskee ja kovasti. Putoamisen aiheuttama säikähdys yhdistettynä kipuun. Aivot miettii: "Mikä tässä tilanteessa on erityistä? Olen karvamatolla. Mikä tässä tilanteessa on ainutlaatuista? En ole ennen nähnyt harmaata karvamattoa, äsken ei ollut harmaata karvamattoa. Nyt olen karvamatolla ja koskee." Seuraavana päivänä vauva tepastelee taas pyödällä. Reuna lähestyy ja kops. Taas koskee. Aivot miettii: "Olen karvamatolla, äsken ei ollut karvamattoa, nyt olen ja koskee. En ole muualla nähnyt harmaata karvamattoa, nyt olen harmaalla karvamatolla ja koskee. Eilen oli ihan sama juttu, AINA KUN OLEN HARMAALLA KARVAMATOLLA, KOSKEE!" Seuraavana päivänä  mummi tulee kylään. Iloinen veijari tepastelee reippaasti mummia vastaan. Mummi ottaa laukustaan esiin harmaan villapaidan jonka on tuonut lahjaksi. Iloinen veijari alkaa samantien itkeä eikä suostu laittamaan paitaa päälle. Vanhemmalla iällä hän jossain vaiheessa huomaa, että harmaa ei ole oikein koskaan ollut hänen suosikkivärinsä eikä karvamatotkaan kuulu sisustukseen, eikä oikein tiedä miksi.

Esimerkki oli jokseenkin karrikoitu tarina ankkureiden synnystä. Vastaavasti olen kuullut tarinan siitä, kuinka kouluaikana opettajalta saatu palauta lentopallotaidoista oli luonut pysyvän negatiivisen ankkurin lajia kohtaan. Kuitenkin, pienen keskustelun jälkeen selvisi, että itse pelaaminen oli aina tuntunut mukavalta. Hän oli vain yhdistänyt palautteesta tulleen mielipahan lentopallon pelaamiseen. Ankkurointi oli sinällään looginen, mutta harhaanjohtava.

Sanat, äänet, tuoksut, maut, kuvat, kaikki voivat toimia ankkureina. Voi olla joskus hyödyllistä pysähtyä miettimään ja tiedostamaan omia ankkureitaan. Voi olla, että olemme alitajuisesti yhdistäneet negatiivisia ankkureita tilanteisiin tai asioihin, joista voisikin olla meille hyötyä tai iloa. Kenties se ei aina olekaan se harmaa karvamatto, joka sitä kipua tuottaa.

Jauhan vaikka purkkaa

Näin eilen ystävän pitkästä aikaa, sattumalta. Olin kahvilassa toisen hyvän ystäväni kanssa, ja jostain syystä halusin ottaa kaksi juomaa. Kahvin ja teen. Otin siis molemmat.
Yhtäkkiä vastaan tulee tämä ystävä jota en pitkään aikaan ollut nähnyt, jolle sattui maistumaan tee :)

En jaksa enää turhanpäiväistä jauhantaa, ja vaikka tykkäänkin ihmisistä ihan hirmuisesti, niin lässytystä ja feikkiä keskustelua en enää jaksa. Ja oh noes, miten taitava lässyttäjä olen itse joskus ollut, eihän siinä.Nykyään tykkään enempi lihat tiskiin meiningistä. Puhutaan suoraan, tai ollaan puhumatta.
Itsellä oli joskus syvään juurtunut hymisijän malli. Olin tottunut ajatukseen että minusta pitäisi jäädä iloinen ja positiivinen kuva muille. Ja uskoin itsekkin tähän kuvaan. Olin tottunut siihen että välttelin muka kiusallisia hiljaisuuksia hölöttämällä edes jotain. Kohteliaan ja kiltin tytön pokerinaama piti hyvin. En itsekkään tajunnut että hiljaisuutta ja "vain olemista" välttämällä pidin omaa "imagoani" itsestäni yllä, tiedostamattani asiaa sen kummemmin. Aikansa kutakin.

Eilen näkemäni ystävä kertoi lähes heti olevansa vittuuntunut. Kaikki on hyvin, mutta sattui niin perkeleesti. Ihmissuhteet liittyivät kuvioihin.Tulimme jutelleeksi mm. siitä miten paljon helpompaa on kokea ihan jokainen tunne kuin koittaa taistella vastaan. Helposti sanottu, eikö? Koe vaan tunteet ja that's it. Veikkaanpa, että aika monelle mesitä on ohjelmoitunut uskomus että vaan tietyntyyliset tunteet on ok. Useimpia meistä on hyssytelty kun olemme surreet, kiukkuttelu on turhaa, ja niin edelleen. Tässä tulee helposti vedettyä mielensyövereissä johtopäätöksiä, että vaan jotkut tunteet olisi " hyviä" ja jotkut "huonoja".Itse olen mm. surun, pettymyksen tai jonkun muun häpeälliseksi kuvittelemani tunteen kanssa lähtenyt karkuun. Lapsena menin vessaan piiloon, ja myöhemmin olen vaan lähtenyt pois.
En tarkoita, että minun olisi pitänyt ottaa vastaan jotain lohdutusta, tai neuvoja, tai tukea. Sellaista itseasiassa en juuri ole halunnut. Olisin vaan voinut kokea sen tunteen, ja antaa mennä pois. Nimeämättä mitenkään. Koittamatta miettiä sille mitään syytä, tai pelastusta, ratkaisua. Kokenut vaan ja antanut olla.

Viime viikolla olin fyysisesti aika puhki. En jaksa selittää tarkemmin kuin että kilpirauhasen vajaatoimintani pääsi iskemään oikeen tomerasti turpaan, ja se vei voimat.Alkuun koitin kiukutella sitä vastaan. Ei saa tuntua tältä! Haluan olla taas energinen ja virkeä! Koitin ns. toimia olosta huolimatta ja siirtää sen sivuun. Pystyin parantamaan oloani ja virkeys tasojani "spinning feelings" nimisellä tekniikalla hetkeksi, mutta jouduin lopulta myöntämään olevani poikki ja tarvitsevani lepoa.
Muuta päivä meni sen , mikä oli totta vastaantaisteluun. Kun viimein annoin luvan sille ololle, niin kas vain sanoi kasvain ja energiaa olennaiseen hetkeen vapautui paljon. En tarkoita luovuttamista, en tarkoita " sairaudelle antautumista" , vaan ottamalla kokemani asiat niin kuin ne oli.
Huomasin konkreettisesti noina muutamana päivänä jolloin taistelin oloani vastaan miten se vei keskittymiskykyni ja läsnäoloni. Olin yhtäkkiä kuin haamu itsestäni. Siinä vasta huomasikin mielen taipumuksen heittää "paskaa pesään" väsyneenä. En ole varmaan vuosiin mielessäni haukkunut itseäni niin paljon , kuin noina kahtena päivänä :D Onneksi en ota ajatuksiani vakavasti, useimmiten. Oloani kontorolloimalla se ei helpottanutkaan, vaan paheni. Huomasin noina päivinä miten olenkaan pelännyt sitä etten hallitse itseäni. Jos en jaksakkaan puuhata ja "saada aikaan" , minut hylätään ja joudun vähintään katuojaan nuolemaan Lasolin makuisia haavojani. Mieti miten moni meistä on tottunut saamaan kiitosta vaan tekemisestä ja aikaansaamisesta?

Loppu viimein,en usko että mikään täällä on sattumaa. Tarvitsin jälleen kokemuksen siitä, että se elämä kyllä jumaliste tapahtuu silti, vaikken koittaisi hölmöillä uskomusjärjestelmilläni pitää sitä hallinnassa :)
Ystäväni puhui eilen samaa. Hän oli vältellyt omien puoliensa pitämistä viimeiseen asti. Ettei vaan joutuisi satuttamaan ketään.Ettei vaan joutuisi kestämään sellaista sekunttia, että joku ajattelisi jotain muuta kuin" hyvää". Hän tajusi, että tuo kokemus oli vain odottanut itseään. Jos ei itse ymmärrä , niin elämä tuo ne opit kyllä eteen.Sitä voi kutsua kohtaloksi, naiviksi ajatteluksi tai ihan miksi tahansa. Näin olen vain tuhansia kertoja huomannut omassa elämässäni.

Moni on ehkä kuullut lauseen " varo mitä haluat, voit vaikka saada sen". Voisin ajatella enemmänkin näin " Saan sen minkä tarvitsen". Ja se ei ole hyvää eikä pahaa, oikein eikä väärin.

Tarkoituksesta jeesustelua

Elämme aikaa jossa moni kyllä tietää että on turha kuvitella että mikään väline, vempain, auto taikka etelänloma tekisi  onnelliseksi. Ole onnellinen ensin, niin tiedät että osaat nauttia kaikesta mitä ikinä haluatkaan saavuttaa. Usein se " saavuttaminen" kuitenkin käy sitten, kun sillä mielessä ei ole enää juurikaan merkitystä. Mieli ei ole kiinnittynyt saamiseen tai kokemiseen. Se on paradoksaalista..

Minulle tuli kerran asiakas, jolla oli tavoitteena tienata 100 000€ 2:kk aikana. Tässä tavoitteessa ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta huomasin asiakkaasta että tavoitteen ajattelu sai hänet lähinnä stressaamaan ja ahdistumaan. Tavoite ei vaikuttanut siltä, että herra olisi voinut nauttia matkasta kohti tavoitettaan, joka on yksi tärkeimpiä asioita unelma elämässä. Pyysin tätä miestä leikkimään, et PIM annoin hänelle juuri 100 000 €. Mitä hänellä on? Miltä se tuntuu?

Hän mietti hetken ja vastasi : Turvalliselta ja vapaalta.

Hän oli naamioinut tietyn rahasumman tavoitteekseen, vaikka aidosti hän kaipasi turvallisuuden tunnetta. Turvallisuus on tunne jota voimme kokea koska tahansa. Tässä hetkessä on käytännössä kaikki aina hyvin. Turvattomuuden tunne tulee lähinnä illuusioista , joita olemme jotkut erityisen taitavia päässämme pyörittämään. Tämäkin mies oli pyöritellyt mielessään kauhu skenaariot joissa tapahtui “ se kaikista pahin”.  

Hän ymmärsi myös, että hänen kuvitelmansa olivat juuri niitä itseään, kuvitelmia.

Muistan mikä joskus esti minua aloittamasta toteuttaa unelmiani. Ajatukset siitä että en onnistuisikaan, tai pärjäisi.
On hyvä, että asioita miettii monelta perspektiivistä, jotta voi jo etukäteen jo löytää ratkaisut miten toimii jos tarpeen tulee. Mutta en ymmärtänyt sitä. Kunnes olin niin täynnä selittelyjä päässäni, joita en itsekkään voinut uskoa enää. Aloin mielessäni “vitt*ilemaan  peloilleni“.

Tajusin, että sen mitä pahimmillani kuvittelin tapahtuvan ei  edes voisi olla kamalaa.

Näin ajatteluni  ja sisäinen keskusteluni suunilleen meni  ennen kun oivalsin.

“ Mikä siinä nyt olisi pahinta jos oikeesti epäonnistuisin?”

“ No varmaan se että olisin rahaton ja persaukinen, en pystyisi maksamaan asuntolainaa ja joutuisin johonkin velkakierteeseen”

“ Mikä siinä on pelottavinta?”

“ No olisin joku koditon spurgu ja syrjäytyisin”

“ Ehkä mä nyt vähän yliammaun näitä pelkojani”

“Nii eli kerro nyt mikä on pahinta mitä voi käydä, REALISTISESTI”

“ No että epäonnistun, en tienaa rahaa ja joutuisin palaamaan vanhaan työhön”

“ Sullahan on säästöjä niin että pärjäät vaikka 6kk ilman pennin pyörylää”

“ Enhän mä osaa kaikkea mitä mun olis hyvä osata, kirjanpito ja kaikki”

“ Jäätkö nyt jumaliste ruikuttaan sitä, ota hyvä ihminen selvää ja  x ja x on luvannut opettaa sua!”

“ Kai mä voin  oppia, mutta mä joudun kuitenkin johonkin vaikeuksiin kun en ole tarpeeks järjestelmällinen”

“Mitä sä määrittelet siinä itteäs yhtään mikskään kun et ole edes kokeillut, Mikä on pahinta mitä voi tapahtua”

Pitkä harvinainen hiljaisuus päässäni.

“ No että mä joutusin pyytämään apua.Että mä olisin muiden silmissä naiivi kun aloin uskomaan itteeni”.

Vielä pidempi hiljaisuus.

“ Sillä ei ole mitään väliä mitä muut ajattelee!”

“Jos avunpyytäminen on pahinta, niin ei se kyllä kovin paha ole…mähän joutuisin myöntämään itselleni että olen vaan ihminen”.

On olemassa todellisia ongelmia, kuten vaikka silloin jos olet palavassa talossa tai leijona jahtaa sinua. Silloin olet pulassa.

Sitten on ne haasteet, joita olet ehkä kuvitellut. Mikään niistä ei todellinen. Sinulla on vain suhtautumisesi siihen, miten haluat nuo asiat nähdä. Ja tiedän, että joskus on helpompaa olla uhri ja voivotella sitä että “ kyllähän mina muutenkun” tai “ tuo nyt on luonnostaan hyvä” tai “ tuolla on enemmän rahaa ja itsevarmuutta” ja niin edelleen. Paskanmarjat. Me synnymme tänne kaikki samoin resurssein. On totta että monellakin on vaikkapa kauniimpi lauluääni kuin minulla, mutta jos oikeasti haluan oppia laulamaan, voin oppia. Mitä ne henkilöt tekevät jotka menestyvät henkisesti, ja elävät unelmaansa? Kukaan täällä ei ole syntynyt sen oikeamman tähden alla.

Yksi ongelma tänä päivänä on että ei olla valmiita työskentelemään unelmiensa eteen.  Haluaisimme että saisimme kaiken heti. Ihminen on yllättävän laiska ja mukavuudenhaluinen, näin yleistäen. Ja ei, en tarkoita että unelmiensa eläminen on jotain taistelua tai ponnisteluja vaativaa. Se ei ole. Kun ALOITAT. Kun otat unelmasi ja elämäsi omalle vastuullesi, opit kyllä. Unelmien elämä on prosessi! Moni ihminen sanoo että haluaa esim. Taloudellisen turvallisuuden. Mutta mieti, milloin voit sanoa että olet saavuttanut sen? Sehän on prosessi, elää nyt ja vielä 10 ja 20 vuodenkin päästä kokien turvaa.
Välillä taas voi olla hyvä kysyä, että ovatko unelmani omiani? Vai jotain jota olen oppinut kuvittelemaan haluamani. Näyttäisi siltä, että meidän tulee oivaltaa voivamme tehdä unelmamme todeksi ja elää niitä, SEKÄ huomata että ei se tuonutkaan mitään sen kummempaa. Suhde unelmaan muuttuu.

Tällä hetkellä en oikeen tiedä mikä on suhteeni unelmiin. Haluan kyllä elämässä asioita, mutta enemmänkin tutkailen uteliaasti ajatuksiani haluamisesta. Mitä oikein kuvittelen saavani? Mielen ominaisuus on menneessä tai tulevassa. Miksi voisin jossain muualla kuin nyt olla jotenkin kokonaisempi? Tämä ei tarkoita etten tekisi mitään. Pyrin vaan enemmän tekemään asioita jotka tuntuvat oikeilta. 

Jos mietit ns. keskiverto suomalaista, niin harva on miettinyt vaikkapa elämän tarkoitustaan. Eletään, mennään naimisiin, tehdään lapsia ja töitä, kuollaan pois. Eikä siinä ole mitään väärää. Jos henkilö itse kokee valinneensa ja nauttivansa siitä. Englanniksi voisi todeta tähän “ do what you gotta to do”.

Ihmisellä on muitakin perustarpeita kuin happi, ravinteet ja nesteet. Mm. tarve rakastaa, antaa ja vastaan ottaa rakkautta. Sekä tarve tehdä jotain jolla on merkitys. Jotain jolla on tarkoitus.

Tänä päivänä kuitenkin suomalaisistakin valta-osa kokee stressiä, ahdistusta, jay li 60% kansastamme ylipainoisia, terveysongelmien kanssa painiskelevia. Ongelmat ilmaantuvat kun kehomme, mielemme ja sielumme eivät ole tasapainossa. Keholla ei ole muuta keinoa viestiä kuin lähettää erilaisia oireita, olkoon ne sitten ahdistusta tai vatsavaivoja. Ne eivät ole mitään muuta, kuin kehon tapa kertoa : Se mitä nyt teet ei toimi! Tee jotain toisin!

Keep it simple.

Albert Einstein sen jo tiesi: Jos teet samoja asioita, saat samoja lopputuloksia.

Yllättävän moni ei edes tiedä mitä sitten haluaa, taikka mikä on oma merkitys tässä elämässä. Se ei ehkä ole länsimaisessa kulttuurissamme se puhutuin aihe.

Tarvitsemmeko merkitystä ja tarkoitusta elämälle? Mitä tapahtuu, jos sillä ei ole?

Nämä ovat kysymyksiä joihin jokainen voi vastata omassa mielessään.

Viktor Frankl joka on mm. keskitysleireiltä selvinnyt huomasi mm. seuraavaa, vaikka keskitysleireillä olosuhteet olivat samat, ja miten raadolliset hyvänsä, sieltä selvisi hengissä pääasiassa henkilöt, jotka kokivat elämällä ja heillä itsellään olevan tarkoituksen. Jollain se oli ehkä nähdä vielä oma perhe, jollain varmistaa ettei kukaan koskaan joudu kokemaan samaa.

Olen myös tavannut ihmisiä, jotka sanovat etteivät halua elämälle mitään erikoista tarkoitusta, he elävät , toimivat ja that’s it.

Uskon, että niin kauan kuin me ihmiset ylipäätään haluamme elää tällä planeetalla, niin kauan kuin täällä on nälän hätää ja sotia, on hyvä jos jokainen meistä osaisi nähdä oman osuutensa siihen, että pitää ainakin hyvää huolta itsestään. Se on ensimmäinen ja käytännössä ainoa asia, johon voimme suoraan vaikuttaa, josta voimme itse ottaa vastuun, ilolla. Ei jeesustelua, ei maailman tuskaa. Elämän luonnetta.

Kun itse voi hyvin, se välittyy ympärille. Anna hyvän kiertää. Sillä että hymyilet kassaneidille, saatat aloittaa hyvän, positiivisen kierteen. Kassaneiti siirtää sitä eteenpäin ja asiakkaat vievät hyvää mieltä eteenpäin. Ah miten ihanan naiivi tosi asia.

Olen sitä mieltä, että toinenkin ihminen voi tuoda elämääsi ENEMMÄN iloa, rakkautta , ja kaikkea hyvää, KUN olet itse jo ensin Onnellinen. Minä en aiemmin ollut. Kuvittelin kumppanien tuovan minulle turvaa, kuvittelin, kuvittelin ja kuvittelin. Niinkauan kun , en osannut itse rakastaa itseäni, en osannut kenenkään muunkaan antaa sitä tehdä. Ahdistuin äkkiä suhteissa, ja vaihdoin maisemaa.Vaikutin ehkä ulospäin jotenkin vahvalta, mutta olin kaikkea muuta. Olin karkuri, ja peloissani. Mutta sain joka ainoan opin, minkä tarvitsin. Käytännössä olin kuitenkin vetänyt puoleeni juuri ne “opettajat ja opit” mitkä minun tulikin saada. Ja sillä matkalla tässä edelleen ollaan.

Rakkaudesta

Rakkaus se vasta kiehtova aihe onkin.

Rakkaudella josta nyt kirjoitan, en tarkoita vain romanttista rakkautta.Romanttinen rakkaus voi toki sisältyä tähänkin rakkauteen.Tarkoitan rakkautta enemmänkin ihmisen syvänä olemuksena.

Muutamia vuosia sitten tajusin etten ollut osaannut RAKASTAA, vaikka siis olin sitä kuvitellut todella tehneeni.Mistä tiedän etten ollut?  Koska rakkaus ei vain ollut. Rakkaus oli "ansaittava". 

 Rakkauteni ei ollut aidosti hyväksyvää, se perustui odotuksiin ja omiin pelkoihini. Se perustui mielikuviin ja jonnekkin alitajuntaan iskostuneisiin kuvitelmiin "millaista rakkauden pitäisi olla".

Jos jonkun asian "pitäisi" olla jotenkin, se kieltää sen mikä on totta.

Rakkauteni oli itsekästä, vaikka sitä ei millään olisi toki tuolloin myöntänyt saati ymmärtänyt. 

Rakkaudessa oli silloin kysymys siitä mitä minä saan, miltä minä vältyn ja vaan ja ainoastaan minusta. En kuitenkaan kanna tästä mitään tuskaa, se olisi turhaa. Huvittavaa on, että oletan myös monen aiemman kumppanini sisimmissään hakeneen samaa, omaa tyydytystä, oman egon hengissä pitoa.

Tämä on enemmän kuin inhimillistä.

Jos olisin tuolloin rakastanut itseäni aidosti,olisiko minun pitänyt tiedostamattani hakea sitä jostain , jotenkin ? Ei.

Mielelle voi olla kova pala purtavaksi ajatus, että rakkautta ei tarvitse ansaita. Että rakkaus on jo.

Muutama asia mitä ihminen tuntuu eniten pelkäävän ovat kuolema ja rakkauden puute, yksin olo. 

Tuskin nämä siellä tietoisuudessa killuvat, mutta näkyvät monen henkilön toiminnoissa ja motiiveissa. Minunkin, onneksi enää vähenevissä määrin.

Rakkaus ei odota mitään vastineeksi siitä että tekee hyvää.

Meillä on tapana yhdistää rakkaus ja hyvyys.

Vetovoima voi valheellisesti perustua aavistukseen että toinen voi tuoda jotain hyvää elämäämme. Tämä ”hyvä” voi olla jotain hyvin pinnallistakin tai syvempää, kuten vaikka ajatus " jos saan joltain rakkautta voin rakastaa itseänikin". Ihmistä ei voida kuitenkaan määritellä ”hyväksi” tiettyjen ominaisuuksien vuoksi, hyvyys on olemisen ominaisuus. Tietyllä tavalla tämäkin on paradoksaalista, sillä määritelmä " hyvä taikka huono" tehdään vain mielessä. Oikeasti asiat vain ovat asioita. Ilman mustaa, tai vaaleanpunaista tai minkään muunkaan väristä verhoa. Tätä voi olla vaikea nähdä uskomustensa ja kuvitelmiensa lävitse. Oikea rakkaus ei arvota ihmistä tekemisten tai tekemättä jättämisten mukaan. Kun tiedämme että hyvyys on osana jokaisen syvintä olemista,( tuomme sitä esille eri tavoin ja joillakin hyvyys on valitettavasti kätkettynä suuren vihan ja pelon taakse, mutta jokainen meistä syntyy vilpittömänä) joten lakkaamme odottamasta muilta palkintoja tai tunnustuksia siitä että teemme hyvää. Rakkauttamme ei ansaita vain silloin kuin meille ollaan hyviä, rakkaus on elämässämme vakio. Emme arvota tai punnitse ihmisiä, otamme heidät vastaan sellaisinaan, ILMAN odotuksia, mielikuvia tain "pitäisi" ajatuksia. Meillä on jokaisella vapaa valinta.

Vapaus valita henkilöt keiden kanssa haluamme elämäämme jakaa.

Voi miten joskus käytinkään aikaa muiden muuttamiseen tai kuvitteluun että pystyisin niin tekemään. Miksi minun pitäisi muuttaa ketään tai mitään enään? 

Rakkaus ei arvostele eikä elä arvostelun pelossa.

Monella on taipumusta elää arvostelun pelossa, joka saa meidät entistä visummin elämään kuoressamme, jossa emme luota taikka ruoki rakkautta.

 Jokin meissä luulee että muut tuomitsevat tunteemme,ajatuksemme ja tekomme yhtä rankasti kuin me itsekin. Tällä itsensä tuomitsemisella on toinenkin puoli- etsimme ensin vikoja muista tunteaksemme olevamme suojassa muiden arvostelulta. Emme voi nähdä itseämme paremmassa valossa vaikka pyrkisimmekin näkemään toiset heikommassa valossa. Keskittymällä muiden arvosteluun lykkäämme samalla hetkeä jolloin omat ”salaiset tuomiomme” tulevat päivänvaloon. Tuo varjot valoon, ne muuttuvat valoksi. Sinä ansaitset rakkauden juuri siksi ja kaikesta huolimatta, anna sitä muillekkin, juuri siksi ja kaikesta huolimatta. 

Minulla tämä oli joskun hyvin, hyvin tiedostamatonta. Muistan ensimmäisen kerran , kun eräs rohkea sanoi päin naamaa " Mua sä et kyllä hämää tolla miellyttämisen tarpeellasi". Se sattui,osui ja upposi. Näin jotain itsessäni, jota olin välttänyt itseni huomaamasta. Olen niin kiitollinen tästä kokemuksesta nyt.

Rakkaus on oppinut erottamaan toimintansa uskomuksistaan ja epäilyistään etteikö olisi rakastamisen arvoinen.

Olemme kaikki syntyneet lapsina, heikompina ja vailla samaa valtaa kuin aikuiset. Olemme pyrkineet luonnostaan toimimaan siten ettei meitä loukattaisi millään tavalla fyysisesti taikka henkisesti.Loukatuksi tuleminen on yleensä valtakysymys. Jos ei ole valtaa, ei kykene loukkaamaan vallanpitäjiä. Olemme oppineet miellyttämään tai kapinoimaan vallanpitäjiä vastaan.Joskus teemme molempia, olemme niin hämillämme. Menneisyyden jättämä jälki on syvällä ja käyttäydymme usein tiedostamattamme kuin avuttomat lapset.  Jatkuva kilttinä olo taikka todistelu ei saa muita rakastamaan meitä. Se tekee meistä vaan perseen nuolijan :)  Katso maailmaa huomioiden uskomuksesi ja oletuksesi jotka kohdistuvat muihin. Olet rakastamisen arvoinen sellaisenaan. Katso maailmaa niin kuin se on, älä tyrkytä muille sinun ”silmälasejasi” (tapaasi katsoa maailmaa). Kysyminen on ehkä sittenkin fiksumpaa kuin vastaaminen. Minkä voit todella tietää olevan totta?

Rakkaus osaa antaa kaikilla tasoilla.

Vastavuoroisuus saa rakkauden virtaamaan, ilman sitä rakkaus juuttuu paikalleen, Opetellessamme antamaan vilpittömästi, törmäämme sisimpäämme pinttyneeseen ehdollistumiseen. Ollaan totuttu pitämään kiinni mielihyvästä, eikä toisen kohtaaminen realistisesti aina tunnu hyvältä. On reaktiomme välttää tuskaa, näemme helposti vain sethetkisen pahan olon sen sijaan että ymmärtäisimme asiat ja tilanteet kokonaisuuksina, mitä seurauksia on jatkossa jos esim. jätät avoimesti kuuntelematta toista, koska et tunne kuin oman pahan olosi, tms. Kiinnipitäminen ja tarrautuminen on omistushalua. Jokainen joka on ollut hyvin omistushaluisessa suhteessa tuntee sen tukahduttavan vaikutuksen. Onko rakkautta että toinen kokee toisen elämässä kaiken uhkana , eikä anna tämän elää omaa elämäänsä? Tilan antaminen ei ole  kaikille yksinkertaista taikka helppoa, sekin on hyväksyttävä. Pitää olla todella halukas suomaan toiselle tämän koko olemassa olo. On saatava ilmaista vapaasti omat tunteet , ajatukset , reaktiot ja tahtonsa. On myös kyettävä näkemään toisen paras, sotkematta sitä omaan parhaaseesi. Toiselle paras on sinullekkin paras. Jos toinen tekee ”uhrauksen” , jättämällä jonkun itselle tärkeän asian pois, se on kuitenkin vastassa tulevaisuudessa. Rakkaus luottaa , uskoo  ja kannustaa. 

Rakkaus ei odota muilta, kun rakkaus haluaa jotain, rakkaus antaa sitä itse.

Rakkaus koetaan yleensä ihmissuhteessa. Jollei kukaan rakasta meitä rakkauden tunteilla – lämmöllä äidin sydämessä, ystävyyden riemulla, intiimiyden kiihotuksella – ei ole virikkeitä. Rakkaudettomuus koetaan usein yksinäisyytenä. Ihmiset jotka ovat yksin löytävät harvoin kannustinta lähteä tutkimaan rakkautta itsessään, vaan sen sijaan odottavat että jonkun kanssa syntyy yhteys tai etsivät sellaista. Näin alkaa riippuvuus muista ihmistä, luomme odotukset että joku/muut saavat meidät tuntemaan itsemme kokonaisvaltaisesti ja pysyvästi rakastetuiksi. Moitimme niitä jotka eivät ole odotukisamme ja kuvitelmiamme vastanneet, hypimme ehkä suhteesta toiseen etsien aina ”sitä jotain” itsemme ulkopuolelta. Syy ei ole kenessäkään. Syy on kykenemättömyydessä luoda rakastavaa suhdetta itseen. Romanttiselle rakkaudelle on tilaa kun rakastat ja hyväksyt itsesi. Oikea rakkaus haluaa antaa vilpittömästi, miettimättä tai odottamatta mitään vastineeksi. Aito rakkaus on onnellinen jo antamisesta. Antamisen ei tarvitse olla mitään materiaalia, vaan antaminen on ennen kaikkea uskoa, tukea, vilpitöntä kuuntelua ja ymmärrystä. Kun rakastat aidosti, ylität omat pelkosi ja rakastat niistä huolimatta. Jos esimerkiksi parisuhteessa kaipaat enemmän läheisyyttä, sen sijaan että osoitat mieltäsi tai odotat sitä salaa toiselta ja koet tyytymättömyyttä, oletko kokeillut antaa itse läheisyyttä lisää? Vaatii ”munaa” päästä yli odotuksistaan ja antaa itse vilpittömästi lisää. Se palkitaan varmasti ainakin jollakin tavalla. Kaikista vaikeinta voi erimielisyyksien keskellä sanoa toiselle rakastavansa. Se juuri kannattaa tehdä. Sanalla ”jos” ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa.

Tällä en tarkoita, että kaikkea pitäisi sietää ja muuta jeesustelua. Rakkautta voi parhaimmillaan joskus olla vaikeneminen, joskus ääneen sanominen. 

Joskus herättelevän lempeä litsari, joskus se että vaan antaa olla.

Ei se mitä tekee, vaan miten tekee. Pelolla vaiko rakkaudella. 

Taistele tai pakene

Nykyihminen elää varsin erilaisessa maailmassa kuin kantaisänsä 200 000 vuotta sitten. Teknologisen, kulttuurisen ja yhteiskunnallisen kehityksen myötä  elämän pitäisi olla helpompaa ja turvallisempaa kuin aikoinaan. Silti kuulee usein sanottavan, että elämämme on stressaavampaa kuin koskaan. Voisi kuitenkin olettaa, että nykyihmisen kokemat uhkat, kuten esitelmän pitäminen, junasta myöhästyminen ja työttömäksi joutuminen eivät johda välittömään väkivaltaiseen kuolemaan suuren petoeläimen käsittelyssä. Silti usein reagoimme kuten näin kävisi, varsinkin kehollamme.

Hermostoomme on kovakoodattuna reaktioita, jotka ovat olleet turvanamme pitkän kehityskaaremme aikana. Samat reaktiot ovat käytössä, kohtasi nykyihminen vihaisen pomonsa tai kantaisämme vaarallisen petoeläimen. Olet varmasti kuullut "taistele tai pakene" -reaktiosta, joka on ihmisen biologian elegantti vastaus uhkaavalle tilanteelle. Kyseinen sanonta on ikävä kyllä virheellinen ja pitää sisällään vain 2/3 totuudesta. "Jähmety, pakene tai taistele" on lähempänä totuutta. Jos sanonta "taistele tai pakene" pitäisi paikkansa, olisivat ensimmäisen penkkirivin ihmiset melko varmasti kerta toisensa perään mukiloinnin kohteita esiintymisjännittäjän pitäessä puhetta, hammaslääkärit kohtaisivat päivittäin väkivaltaa ja suurin osa ihmisistä olisi jatkuvasti ruhjeilla ja mustelmilla.

Jähmettyminen on reaktioista ensimmäinen, johon ihminen turvautuu vaaran uhatessa. Afrikan savannilla kuljeskelleet kantaisämme kohtasivat monesti petoja, jotka olivat nopeampi ja vahvempia kuin ihmiset. Kompensoidakseen fyysistä etua, ihminen kehitti puolustusreaktion eliminoidakseen petojen vahvuuksia. Liike herättää huomiota, ja varsinkin petoeläimet tuntevat suurta vetoa liikkuviin kohteisiin. Monet suuret lihansyöjät käyttävät "jahtaa, kaada, pure" metsästystaktiikkaa, paikalleen jähmettymisessä oli järkeä. Kuolleen näytteleminen on ultimaattinen jähmettymistaktiikka, jota monet eläimetkin harjoittavat. Jopa jotkut Columbinen kouluammuskelusta selvinneet kertoivat selvinneensä näyteltyään kuollutta, vaikka olivat vain parin metrin päässä ampujasta. Jähmettyminen on ollut reaktiona hyvin tärkeä ihmisen selviytymiselle, se on myös reaktiona tarttuva. Ilmiö on helppo havaita (isopraxism), jos joku väkijoukossa jähmettyy äkkiä paikalleen, on hyvin todennäköistä että myös ihmiset hänen ympärillään jähmettyvät paikalleen. Tästä on ollut hyötyä yhteisöjen suojelemisen kannalta. Lievemmässä muodossaan jähmettyminen on havaittavissa myös valheesta tai varastamisesta kiinni jäävällä ihmisellä. Kenties joku on joskus huomannut pientä jähmettymistä myös kesken puheen pitämisen.. :)

Kun jähmettyminen ei enää riitä, ihminen pakenee. Syy tälle on suhteellisen itsestäänselvä. Kuitenkin, nykymaailmassa emme voi välttämättä paeta kesken palaverin pelottavasta tilanteesta. Pakenemisreaktiot eivät ole niin selvästi havaittavissa, mutta ajavat samaa tarkoitusta. Jalat saattavat kääntyä osoittamaan kohti ovea osoittaen alitajuista toivetta pakenemisesta, keho nojaantuu poispäin pelottavasta henkilöstä tai läppäri asetetaan blokkaamaan epämiellyttävä henkilö kauemmaksi.

Kun kaikki muut keinot on käytetty, ihminen turvautuu taisteluun. Ihminen, muiden nisäkkäiden tavoin, on kehittänyt tavan muuntaa pelon raivoksi, jonka avulla uhkaavan kohteen kimppuun käydään. Keskittymiskyky ja ajattelu sumenee, kognitiiviset kykymme katoavat kun limbinen järjestelmä kaappaa kaikki resurssit käyttöönsä. Keho on hälytystilassa, "tarpeettomat" järjestelmät menevät stand by- tilaan, tavoitteena on vain ja ainoastaan selviytyminen. Tunnekuohun vallassa ihminen ei todellakaan ole sosiaalisesti parhaimmillaan ja joskus jälkikin on sen näköistä. Nykymaailmassa taistelu-reaktio ei välttämättä manifestoidu fyysisesti yhtä radikaalisti kuin aikoinaan, mutta rinnan röyhistäminen, toisen henkilökohtaisen tilan valtaaminen ja väkevä argumentointi ovat nykypäivän ilmentymiä taistele-reaktiosta.

Näitä reaktioita viljelemme kehollamme alitajuisesti päivittäin. Puheemme ei välttämättä ole samalla taajuudella kehomme kanssa. "Jäi jotenkin sellainen tunne että kaikki ei ole kunnossa." Alitajuisesti myös osaamme lukea toisen kehon reaktioita, emme välttämättä tietoisesti.

Kenties elämä on stressaavampaa kuin koskaan. Jos mielessämme esimiehen kohtaaminen työpaikalla tuntuu samalta kuin petoeläimen kohtaaminen savannilla, on hermostomme varmasti koetuksella. Jos luomme arkipäivään samanlaisia uhkakuvia mitä esi-isämme aidosti kohtasivat aikojen alussa, kehomme reagoivat vastaavalla intensiteetillä. Mutta jos osaamme hetkeksi astua ulos omasta arjestamme, arvioimme uhkakuvaa ja palaamme takaisin, saatamme huomata että niin, olen menossa henkilöstöpalaveriin, en leijonan luolaan. Osaamme kyllä luonnostamme pelätä korkealta putoamista, emme vertaisarvioinnin tuloksia. Kun mieli ei kohtaa uhkaa, ei kehokaan enää reagoi.

Rentouta mielesi, teet palveluksen myös kehollesi. Mutta jos oikeasti kohtaat leijonan, suosittelen pakenemista :)

Itseni paras ystävä.

A man should look for what is, and not for what he thinks should be.
Albert Einstein 


Tärkein suhde tässä elämässä on suhde oman itsensä kanssa. Loppupeleissä, meillä on varmasti vaan se yksi tuttu kumppani matkassa, se oma itse.
Kuitenkin jos liikaa samaistumme kaikkeen kokemaamme ja näkemäämme, voi käydä niin että alamme ottamaan elämän liian henkilökohtaisesti. Kaikki on kiinni perspektiivistä.
Omat murheet tuntuvat niin todelta, kun taas naapurin murheisiin on etäisyyttä.
Olet ehkä itsekkin kokenut ilmiön jossa kaverisi kertoo jostain murheestaan, ja pystyt itse näkemään tilanteen ns. rakkauden silmin ja kuuntelet. Miksei voisi kohdella itseään samoin? Mitä kissa ajattelisi tästä haasteesta asiasta? Entä Sauli Niinistö? Mel Gibson?
Kun asiaa katsoo eri kulmasta, kokemus muuttuu. Kokemus ei silti kummallaakaan tavalla ole totta. 
Kun taas koemme murheet itse olemme helposti “kiinni niissä” , emmekä pysty tarkastelmaan asiaa realistisesti.

 Vai onko edes realistista totutuutta mistään?

Jokainen ajatus luo jotain tunnetta( jos siis annamme näin käydä) . Jokainen tunne luo uusia ajatuksia ja tunteita - > jos siis mielemme hälisee omiaan ja annamme niiden ns. pyöriä vapaalla. Järjen tasolla voimme ehkä ymmärtää että Ajatus on vain ajatus, ei totta eikä tarua. Järjen tasolla voimme ehkä ymmärtää että tunteemme ja ajatuksemme ovat osa unta. Osa elokuvaa.

Taidan nyt itse olla sellaisessa vaiheessa, että tiedän näytteleväni elokuvassa. Voi jestas, miten “tiedänkään”. Tieto ei ole mittari sille mitä koetaan, sille miten toimitaan. Tieto voi pahimmillaan olla tukkeena. 

Muistan jossain valmennuksessa itse sanoneeni “ Onko hienompaa olla aina oikeassa, vai onnellinen?” Nyt on ehkä hetki kun kysyn sen itseltäni.

Koen ristiriitaa tuon lauseen kirjoittamisesta. Mitä helvettiä on olla onnellinen, tai olla oikeassa? Jokainen sana , jokainen lause kun on luettavissa ja tulkittavissa niin monella tavalla. Jos mielipiteitä on yhtä monta kuin on perseenreikiäkin, niin samaten on tulkintojakin.

Oikea, väärä, hyvä , huono, parempi, huonompi… Aahh. Lisää illuusiota.

Kun informaatio tulee aivoihimme 5 aistimme välillä, se suodattuu. Tähän suodatukseen kuuluu myös se että kategorisoimme kokemuksen “ hyväksi tai huonoksi”. Kokemus itse ei ole kuin kokemus. Mutta hei, kun ihmiskunta on kerta satoja vuosia sotinut, tehnyt “vääryyksiä” ja muuta, miten voin sanoa että ne ovat vain kokemuksia? Niin, no selvästi “vääryksien” tekijät eivät ole tätä ymmärtäneet. Kuinkakohan moni tekee itselleen vääryyksiä? Kyseessä ei ole masokistisuus, sillä ihminen on pohjimmiltaan uskoakseni hyvinkin “itsekäs” eläin. Mitä mina saan tästä? Mitä minä en saa? Mistä jaan paitsi? Minun tunteeni ja niin edelleen. Onko näin kun synnymme ?

Ei. Olemme yhtä silloin koko mailman kanssa, meille ei ole vielä kehittynyt suodattimia. Meillä ei ole menneen eikä tulevan illuusiota. N. 1 ikäinen lapsi kokee ensimäisen suloisen mailman tuskansa kokiessaan erillisyyttä. “ Hei en olekkaan koko maai          lma.” Vaikka siis jokainen on. Kaikki ja ei mitään. Pienikokoinen universumi.

Tähän päälle alkavat sitten erilaiset tulkinnat luoda ajatusmalleja, uskomuksia, identiteettiä ja kuorta. Kaikki vain kuvitelmaa, ja tulkinnan perusteella. Jos lapsen itkua hyssyttelee välittömästi, voi lapsi tehdä tulkinnan että “itkeminen on kielletty” tms. Kylmä viima puhaltaa kasvoille- lapsi voi vetää tulkinnan ettei ole turvassa, jne.

Voiko tätä estää? Miksi pitäisi? Vielä tähän mailman aikaan, meidän uskoakseni kuuluukin kasvaa erilleen alkuperäisestä ykseydestä. Meidän kuuluu nähdä unta ja elokuvaa, jotta voimme herätä. Emme tietäisi mitä valo on ilman pimeää, mitä on lämmin ilman kylmää.

Meillä on “ongelmia” tasan siksi, että synnymme. Jokaisella. Voisiko ne ajatella ongelmien sijaan mielummin välttämättöminä oppeina?

Jos elämä olisi tasaista aina vaan , emme juurikaan oppisi.

Yleensä, kun ärsyttää, kiukuttaa tai turhauttaa, ollaan lähellä oivallusta. JOS annamme ensin luvan sen eteenpäin vievän tuntemuksen tulla.
Tämän koin konkreettisesti taas viime viikolla.
Olin kävelyllä ulkona, ja jostain syystä kiukutti, joka on mulle melko harvinaista. Huomasin että aloin turhautua, oli vaikeaa vaan kävellä, se tuntui niiiiiin tylsältä. Sillä hetkellä en halunnut sitä hetkeä. Meinasin kaivaa kännykän taskusta, ja laittaa edes musiikkia.Mutta en tehnytkään sitä. Sen sijaan mietin, että mitäköhän tän kiukun takana nyt on? Jos nyt annan sen vaan olla, ja hyväksyn niin ehkä ymmärrän, ehkä en. Jatkoin kävelyäni, kiukku alkoi jo naurattamaan. Sen jälkeen tulikin itku :) Yhtäkkiä mieleen pamahti eräs henkilö, eräs elämänvaihe. Jotain jonka olin kuvitellut jo jääneen taakse. Jotain joka oli jäänyt taakse, mutta en ollut täysin antanut selkeästi anteeksi. Nyt tein sen. Annoin anteeksi tälle henkilölle, sekä itselleni. Tuntui kirjaimellesesti että kyyneleet olivat sielun puhdistusta,ja ne tulivat onnesta käsin.Onneksi uskalsin katsoa sen tunteen taakse.

Sen sijaan jos säilöö kaiken kiukkunsa, sen energia ei pääse luoviutumaan oivallukseksi, ideaksi tai ymmärrykseksi.

Mikään tunne kun ei ole hyvä taikka paha. Olemme jostain syystä tehnyt oikein valta-kunnallisen tulkinnan, että tietyt tunteet ovat “pahoja”.

Jokainen tunne on ookoo. Jokaisella tunteella on tehtävä.

Tunne ei kuitenkaan ikinä koskaan milloinkaan anna oikeutta REAGOIDA.

“ Koska olin vihainen” “ Koska olin pettynyt” jne. Tunteet eivät oikeuta meitä toimimaan. Mutta jos emme anna lupaa kaikille tunteille mitä käy?

En tiedä, mutta elämä tarjoaa kyllä tilanteita jossa saa kaiken kohdata uudesta perspektiivistä.