Ankkuri

Tunnetilat ovat yllättävän merkityksellinen asia ihmisen elämässä. Tunnetilat vaikuttavat millaisia päätöksiä teemme, kuinka koemme tapahtumat, miten suhtaudumme asioihin ja miten käyttäydymme. Onko joskus tullut tunne että "Mitä mä juuri äsken tein!? Olet ollut kenties hetkellisesti varsin leikkisällä tunnetilalla liikkeellä ja laukaissut sen räikeimmän kaksimielisen vitsin minkä tiedät. Vain huomataksesi muiden kahvipöydässä olijoiden vaivaantuneet katseet :)

Meille on syntynyt lukemattomia assosiaatioita eri asioihin, jotka toimivat linkkinä eri tunnetiloihin. Niitä kutsutaan ankkureiksi. Ankkurit voivat olla tiedostettuja tai tiedostamattomia. Monella meistä esimerkiksi joku tietty musiiki palauttaa mieleen kokemuksen menneisyydestä ja tuo sitä kautta hyvän tunnetilan. Toisaalta voi olla, että jostain syystä inhoat harmaata väriä. Et oikein tiedä miksi, mutta jos ympäristössä on paljon harmaata, tulee epämiellyttävä tunne.

Kuinka ankkurit syntyvät? Aina kun olemme intensiivisessä ja voimakkaassa tunnetilassa, aivomme etsivät vastauksia kysymyksiin: Mikä tässä tilanteessa on ainutlaatuista? Mikä tässä tilanteessa on erityistä? Mitä toistuvasti tapahtuu samalla kuin minulla on tämä tunnetila? Aivot tekevät tilanteesta tulkintoja vaikka emme siitä tietoisia olisikaan. Tulkinnat ovat usein tavallaan loogisia, mutta eivät välttämättä edusta tilanteen tosiasiallista kausaliteettia.

Otetaan esimerkkiskenario. Ajatellaanpa vauvaa joka konttaa pyödän päällä. Vauva tulee pöydän reunaan ja kops, lipeää pyödältä alas, lattialla olevan uuden harmaan karvamaton päälle. Koskee ja kovasti. Putoamisen aiheuttama säikähdys yhdistettynä kipuun. Aivot miettii: "Mikä tässä tilanteessa on erityistä? Olen karvamatolla. Mikä tässä tilanteessa on ainutlaatuista? En ole ennen nähnyt harmaata karvamattoa, äsken ei ollut harmaata karvamattoa. Nyt olen karvamatolla ja koskee." Seuraavana päivänä vauva tepastelee taas pyödällä. Reuna lähestyy ja kops. Taas koskee. Aivot miettii: "Olen karvamatolla, äsken ei ollut karvamattoa, nyt olen ja koskee. En ole muualla nähnyt harmaata karvamattoa, nyt olen harmaalla karvamatolla ja koskee. Eilen oli ihan sama juttu, AINA KUN OLEN HARMAALLA KARVAMATOLLA, KOSKEE!" Seuraavana päivänä  mummi tulee kylään. Iloinen veijari tepastelee reippaasti mummia vastaan. Mummi ottaa laukustaan esiin harmaan villapaidan jonka on tuonut lahjaksi. Iloinen veijari alkaa samantien itkeä eikä suostu laittamaan paitaa päälle. Vanhemmalla iällä hän jossain vaiheessa huomaa, että harmaa ei ole oikein koskaan ollut hänen suosikkivärinsä eikä karvamatotkaan kuulu sisustukseen, eikä oikein tiedä miksi.

Esimerkki oli jokseenkin karrikoitu tarina ankkureiden synnystä. Vastaavasti olen kuullut tarinan siitä, kuinka kouluaikana opettajalta saatu palauta lentopallotaidoista oli luonut pysyvän negatiivisen ankkurin lajia kohtaan. Kuitenkin, pienen keskustelun jälkeen selvisi, että itse pelaaminen oli aina tuntunut mukavalta. Hän oli vain yhdistänyt palautteesta tulleen mielipahan lentopallon pelaamiseen. Ankkurointi oli sinällään looginen, mutta harhaanjohtava.

Sanat, äänet, tuoksut, maut, kuvat, kaikki voivat toimia ankkureina. Voi olla joskus hyödyllistä pysähtyä miettimään ja tiedostamaan omia ankkureitaan. Voi olla, että olemme alitajuisesti yhdistäneet negatiivisia ankkureita tilanteisiin tai asioihin, joista voisikin olla meille hyötyä tai iloa. Kenties se ei aina olekaan se harmaa karvamatto, joka sitä kipua tuottaa.