NLPn kehittäjä on joskus sanonut että kaikki ihmissuhteet päättyvät lopulta suruun.Läheisen kuolema viimeistään tuo surun. Kuka on kuitenkaan sanonut surun olevan paha asia? Uskon (nyt sukellus pumpuliin, kiitos) että voi olla myös rakkaudellista surua. Eikä kyseessä olekkaan se, että suru olisi jotenkin paha asia, tai että sen kanssa ei voisi elää. On ISO väärinkäsitys, että suru olisi jotenkin kamala tunne. Kyllä minä ainakin haluan olla surullinen, jos joku minulle rakas henkilö vaikka kuolee. Haluan antaa elämän tuntua. Olen täällä elämässä, en välttelemässä sen luonnetta. Elämän luonne on että asioita tapahtuu, mielen ja egon keksintö on se että nämä asiat pitäisi luokitella hyväksi tai huonoksi. Sen jälkeen kun informaatio tulee aivoihimme ympäristöstä, on kaikki pelkkää kemiaa. Aivot tekevät suodatus prosesseissaan määritelmän, todellisuus itse on täysin ehjä ja eheä. Surukin on tylysti ilmaistuna vain päässä olevaa kemiaa, ei sen vaarallisempaa. Vaarallista tai pelottavaa voi tehdä sen vastaan taistelu, ajatus että ei saisi surra tai se että samaistaa itsensä johonkin tunteeseen, tai kuvittelee että jokin tunne " oikeuttaisi" jotain toimintaa tai toimimatta jättämistä. " Koska olen surullinen en nyt voi..." " Koska minulla on ollut rankkaa" , jne.
Olen itse lähtenyt tälläisiin ajatuksiin joskus mukaan.
Mieli tykkää luoda tälläisiä perusteluja. Mieli tykkää myös ajatella että " ikäviä" tunteita ei saisi tuntea, tai että niistä pitää ainakin äkkiä päästä eroon. Energia meneekin tällöin usein vaan siihen vastaan taisteluun. Kun olisi yhtä hyvin voinut kokea tunteen, määrittelemättä sitä , pyrkimättä päästä eroon ja that's that. Se vaan kuulostaa aivan liian helpolta.
Pidin eilen koulutusta jossa opetin mm. spinning feelings nimistä tekniikkaa, ja sitä miten tunteiden " viestin voi kuulla". Samassa koulutuksessa kuitenkin puhuin siitä, että tunteelle ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin tuntea ja tiedostaa. Ristiriitaista eikö? Meidän on jokaisen kehitettävä omat tuntosarvemme, joiden avulla opimme kuulemaan ja näkemään mitä milloinkin tarvitsemme. Moni on esim. vain oppinut märehtimään ja samaistamaan itsensä esim. negatiivisuuteen tai ahdistukseen. I know, törkeä väite mutta on muistettava että aivot mm. oppivat yleistämällä, ja toimivat sekä ajattelevatkin mielellään tutuilla tavoilla. Havainnollistava esimerkki voisi olla, että jos mietit ajatuksiasi joita sinulla on ollut tänään, veikkaan että samat ajatukset olet ajatellut jo useamman kerran eilenkin. Ajatukset ovat luonnostaan helposti vanhan toistoa :) Muutoksen , vaikka se miten positiivinen itselle olisi tekeminen ei ole helppoa aina juuri siitä syystä, koska jo neurologia kiukuttelee koska joutuu käyttämään enemmän energiaa. Tästä syystä vaikkapa uuden oppiminen väsyttää usein fyysisestikkin, aivot työskentelee kovempaa.
Ihailen jokaista, joka uskaltaa elämässä viedä itseään sinne minne alkuun pelottaisi tai jännittäisi mennä. Enkä tarkoita nyt kummitusjunaan menoa, vaan vaikkapa sitten itsensä voittamista sen suhteen että uskaltaa tehdä asiat JOTENKIN toisin. En tarkoita hiilellä kävelyä tai benji hyppyä. Tai miksei niitäkin.Jokainen ehkä tietää mikä olisi itselle pelottavinta henkisesti juuri nyt.
Kun olin itse täydessä "treeni kierteessä" , pelottaa oli mm. että sairastuisin. Pelottavinta oli että en kokisi olevani vahva.
Noh, olin jästipää ja sairastuin. Näin että selviänkin ihan hyvin, vaikka välillä otti niin kipeää toimia uusilla tavoilla. Ajatus siitä, että pieni ärsytys johtuu vaan siitä että aivot luovat uusia hermosolujen välisiä yhteyksiä helpotti kummasti. Tämä on vaan kemiaa :) !
Elämää kuuluu ensisijaisesti elää. Ei etsiä korjattavaa tai petrattavaa jatkuvasti, vaikka joksus sekin on tarpeen, mikäli haluaa hyvinvoida. Voisiko kuitenkin luottaa siihen,että ne omat tuntosarvet kertovat mikä on itselle missäkin tilanteessa tarpeen? Helppoa se ei aina ole. Onko joku luvannut että olisi?
Oma suhtautuminen ja asenne voi tehdä mistä tahansa kaunista , rakkaudellista ja helppoakin.
Kun antaa itselleen luvan epäonnistua, ei koskaan enää epäonnistu.
Meneeköhän niin, että jos oikeasti ja täysin jokaisella solullaan antaa itselleen luvan vaikka suruun, ettei enää koskaan koe surua kuten ennen? Näin olen itse tähän asti huomannut. Taidan kuitenkin koputtaa puuta , ihan varmuuden vuoksi ;)
Viitisen vuotta sitten koin kovan surun, erään lähtiessä täältä aivan "liian aikaisin". Ehkä hän lähti kuitenkin oikeaan aikaan. Turha kuitenkaan itkeä mailman tuskaa, omaa menetystä, hänen läheisten menetystä tai mitään muutakaan. Mutta itkeä voi. Ihan sen itsensä vuoksi.
Jokainen joka on joskus kokenut rakkauden on voittanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti