torstai 4. lokakuuta 2012

Itseni paras ystävä.


A man should look for what is, and not for what he thinks should be.
Albert Einstein 



Tärkein suhde tässä elämässä on suhde oman itsensä kanssa. Loppupeleissä, meillä on varmasti vaan se yksi tuttu kumppani matkassa, se oma itse.
Kuitenkin jos liikaa samaistumme kaikkeen kokemaamme ja näkemäämme, voi käydä niin että alamme ottamaan elämän liian henkilökohtaisesti. Kaikki on kiinni perspektiivistä.
Omat murheet tuntuvat niin todelta, kun taas naapurin murheisiin on etäisyyttä.
Olet ehkä itsekkin kokenut ilmiön jossa kaverisi kertoo jostain murheestaan, ja pystyt itse näkemään tilanteen ns. rakkauden silmin ja kuuntelet. Miksei voisi kohdella itseään samoin? Mitä kissa ajattelisi tästä haasteesta asiasta? Entä Sauli Niinistö? Mel Gibson?
Kun asiaa katsoo eri kulmasta, kokemus muuttuu. Kokemus ei silti kummallaakaan tavalla ole totta. 
Kun taas koemme murheet itse olemme helposti “kiinni niissä” , emmekä pysty tarkastelmaan asiaa realistisesti.
 Vai onko edes realistista totutuutta mistään?

Jokainen ajatus luo jotain tunnetta( jos siis annamme näin käydä) . Jokainen tunne luo uusia ajatuksia ja tunteita - > jos siis mielemme hälisee omiaan ja annamme niiden ns. pyöriä vapaalla. Järjen tasolla voimme ehkä ymmärtää että Ajatus on vain ajatus, ei totta eikä tarua. Järjen tasolla voimme ehkä ymmärtää että tunteemme ja ajatuksemme ovat osa unta. Osa elokuvaa.
Taidan nyt itse olla sellaisessa vaiheessa, että tiedän näytteleväni elokuvassa. Voi jestas, miten “tiedänkään”. Tieto ei ole mittari sille mitä koetaan, sille miten toimitaan. Tieto voi pahimmillaan olla tukkeena. 
Muistan jossain valmennuksessa itse sanoneeni “ Onko hienompaa olla aina oikeassa, vai onnellinen?” Nyt on ehkä hetki kun kysyn sen itseltäni.
Koen ristiriitaa tuon lauseen kirjoittamisesta. Mitä helvettiä on olla onnellinen, tai olla oikeassa? Jokainen sana , jokainen lause kun on luettavissa ja tulkittavissa niin monella tavalla. Jos mielipiteitä on yhtä monta kuin on perseenreikiäkin, niin samaten on tulkintojakin.
Oikea, väärä, hyvä , huono, parempi, huonompi… Aahh. Lisää illuusiota.



Kun informaatio tulee aivoihimme 5 aistimme välillä, se suodattuu. Tähän suodatukseen kuuluu myös se että kategorisoimme kokemuksen “ hyväksi tai huonoksi”. Kokemus itse ei ole kuin kokemus. Mutta hei, kun ihmiskunta on kerta satoja vuosia sotinut, tehnyt “vääryyksiä” ja muuta, miten voin sanoa että ne ovat vain kokemuksia? Niin, no selvästi “vääryksien” tekijät eivät ole tätä ymmärtäneet. Kuinkakohan moni tekee itselleen vääryyksiä? Kyseessä ei ole masokistisuus, sillä ihminen on pohjimmiltaan uskoakseni hyvinkin “itsekäs” eläin. Mitä mina saan tästä? Mitä minä en saa? Mistä jaan paitsi? Minun tunteeni ja niin edelleen. Onko näin kun synnymme ?
Ei. Olemme yhtä silloin koko mailman kanssa, meille ei ole vielä kehittynyt suodattimia. Meillä ei ole menneen eikä tulevan illuusiota. N. 1 ikäinen lapsi kokee ensimäisen suloisen mailman tuskansa kokiessaan erillisyyttä. “ Hei en olekkaan koko maai          lma.” Vaikka siis jokainen on. Kaikki ja ei mitään. Pienikokoinen universumi.

Tähän päälle alkavat sitten erilaiset tulkinnat luoda ajatusmalleja, uskomuksia, identiteettiä ja kuorta. Kaikki vain kuvitelmaa, ja tulkinnan perusteella. Jos lapsen itkua hyssyttelee välittömästi, voi lapsi tehdä tulkinnan että “itkeminen on kielletty” tms. Kylmä viima puhaltaa kasvoille- lapsi voi vetää tulkinnan ettei ole turvassa, jne.
Voiko tätä estää? Miksi pitäisi? Vielä tähän mailman aikaan, meidän uskoakseni kuuluukin kasvaa erilleen alkuperäisestä ykseydestä. Meidän kuuluu nähdä unta ja elokuvaa, jotta voimme herätä. Emme tietäisi mitä valo on ilman pimeää, mitä on lämmin ilman kylmää.
Meillä on “ongelmia” tasan siksi, että synnymme. Jokaisella. Voisiko ne ajatella ongelmien sijaan mielummin välttämättöminä oppeina?




Jos elämä olisi tasaista aina vaan , emme juurikaan oppisi.
Yleensä, kun ärsyttää, kiukuttaa tai turhauttaa, ollaan lähellä oivallusta. JOS annamme ensin luvan sen eteenpäin vievän tuntemuksen tulla.
Tämän koin konkreettisesti taas viime viikolla.
Olin kävelyllä ulkona, ja jostain syystä kiukutti, joka on mulle melko harvinaista. Huomasin että aloin turhautua, oli vaikeaa vaan kävellä, se tuntui niiiiiin tylsältä. Sillä hetkellä en halunnut sitä hetkeä. Meinasin kaivaa kännykän taskusta, ja laittaa edes musiikkia.Mutta en tehnytkään sitä. Sen sijaan mietin, että mitäköhän tän kiukun takana nyt on? Jos nyt annan sen vaan olla, ja hyväksyn niin ehkä ymmärrän, ehkä en. Jatkoin kävelyäni, kiukku alkoi jo naurattamaan. Sen jälkeen tulikin itku :) Yhtäkkiä mieleen pamahti eräs henkilö, eräs elämänvaihe. Jotain jonka olin kuvitellut jo jääneen taakse. Jotain joka oli jäänyt taakse, mutta en ollut täysin antanut selkeästi anteeksi. Nyt tein sen. Annoin anteeksi tälle henkilölle, sekä itselleni. Tuntui kirjaimellesesti että kyyneleet olivat sielun puhdistusta,ja ne tulivat onnesta käsin.Onneksi uskalsin katsoa sen tunteen taakse.

Sen sijaan jos säilöö kaiken kiukkunsa, sen energia ei pääse luoviutumaan oivallukseksi, ideaksi tai ymmärrykseksi.
Mikään tunne kun ei ole hyvä taikka paha. Olemme jostain syystä tehnyt oikein valta-kunnallisen tulkinnan, että tietyt tunteet ovat “pahoja”.
Jokainen tunne on ookoo. Jokaisella tunteella on tehtävä.
Tunne ei kuitenkaan ikinä koskaan milloinkaan anna oikeutta REAGOIDA.
“ Koska olin vihainen” “ Koska olin pettynyt” jne. Tunteet eivät oikeuta meitä toimimaan. Mutta jos emme anna lupaa kaikille tunteille mitä käy?

En tiedä, mutta elämä tarjoaa kyllä tilanteita jossa saa kaiken kohdata uudesta perspektiivistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti