A man should look for what is, and not for what he thinks should be.
Albert Einstein
Tärkein suhde tässä elämässä on suhde oman itsensä kanssa. Loppupeleissä, meillä on varmasti vaan se yksi tuttu kumppani matkassa, se oma itse.
Kuitenkin jos liikaa samaistumme kaikkeen kokemaamme ja näkemäämme, voi käydä niin että alamme ottamaan elämän liian henkilökohtaisesti. Kaikki on kiinni perspektiivistä.
Omat murheet tuntuvat niin todelta, kun taas naapurin murheisiin on etäisyyttä.
Olet ehkä itsekkin kokenut ilmiön jossa kaverisi kertoo jostain murheestaan, ja pystyt itse näkemään tilanteen ns. rakkauden silmin ja kuuntelet. Miksei voisi kohdella itseään samoin? Mitä kissa ajattelisi tästä haasteesta asiasta? Entä Sauli Niinistö? Mel Gibson?
Kun asiaa katsoo eri kulmasta, kokemus muuttuu. Kokemus ei silti kummallaakaan tavalla ole totta.
Kun taas koemme murheet itse olemme helposti “kiinni niissä” , emmekä pysty tarkastelmaan asiaa realistisesti.
Albert Einstein
Tärkein suhde tässä elämässä on suhde oman itsensä kanssa. Loppupeleissä, meillä on varmasti vaan se yksi tuttu kumppani matkassa, se oma itse.
Kuitenkin jos liikaa samaistumme kaikkeen kokemaamme ja näkemäämme, voi käydä niin että alamme ottamaan elämän liian henkilökohtaisesti. Kaikki on kiinni perspektiivistä.
Omat murheet tuntuvat niin todelta, kun taas naapurin murheisiin on etäisyyttä.
Olet ehkä itsekkin kokenut ilmiön jossa kaverisi kertoo jostain murheestaan, ja pystyt itse näkemään tilanteen ns. rakkauden silmin ja kuuntelet. Miksei voisi kohdella itseään samoin? Mitä kissa ajattelisi tästä haasteesta asiasta? Entä Sauli Niinistö? Mel Gibson?
Kun asiaa katsoo eri kulmasta, kokemus muuttuu. Kokemus ei silti kummallaakaan tavalla ole totta.
Kun taas koemme murheet itse olemme helposti “kiinni niissä” , emmekä pysty tarkastelmaan asiaa realistisesti.
Vai onko edes realistista totutuutta
mistään?
Jokainen ajatus luo jotain tunnetta( jos siis annamme näin käydä) . Jokainen tunne luo uusia ajatuksia ja tunteita - > jos siis mielemme hälisee omiaan ja annamme niiden ns. pyöriä vapaalla. Järjen tasolla voimme ehkä ymmärtää että Ajatus on vain ajatus, ei totta eikä tarua. Järjen tasolla voimme ehkä ymmärtää että tunteemme ja ajatuksemme ovat osa unta. Osa elokuvaa.
Taidan nyt
itse olla sellaisessa vaiheessa, että tiedän näytteleväni elokuvassa. Voi
jestas, miten “tiedänkään”. Tieto ei ole mittari sille mitä koetaan, sille
miten toimitaan. Tieto voi pahimmillaan olla tukkeena.
Muistan
jossain valmennuksessa itse sanoneeni “ Onko hienompaa olla aina oikeassa, vai
onnellinen?” Nyt on ehkä hetki kun kysyn sen itseltäni.
Koen ristiriitaa tuon lauseen kirjoittamisesta. Mitä helvettiä on olla
onnellinen, tai olla oikeassa? Jokainen sana , jokainen lause kun on
luettavissa ja tulkittavissa niin monella tavalla. Jos mielipiteitä on yhtä
monta kuin on perseenreikiäkin, niin samaten on tulkintojakin.
Oikea,
väärä, hyvä , huono, parempi, huonompi… Aahh. Lisää illuusiota.
Kun
informaatio tulee aivoihimme 5 aistimme välillä, se suodattuu. Tähän
suodatukseen kuuluu myös se että kategorisoimme kokemuksen “ hyväksi tai
huonoksi”. Kokemus itse ei ole kuin kokemus. Mutta hei, kun ihmiskunta on kerta
satoja vuosia sotinut, tehnyt “vääryyksiä” ja muuta, miten voin sanoa että ne
ovat vain kokemuksia? Niin, no selvästi “vääryksien” tekijät eivät ole tätä
ymmärtäneet. Kuinkakohan moni tekee itselleen vääryyksiä? Kyseessä ei ole
masokistisuus, sillä ihminen on pohjimmiltaan uskoakseni hyvinkin “itsekäs”
eläin. Mitä mina saan tästä? Mitä minä en saa? Mistä jaan paitsi? Minun
tunteeni ja niin edelleen. Onko näin kun synnymme ?
Ei. Olemme
yhtä silloin koko mailman kanssa, meille ei ole vielä kehittynyt suodattimia.
Meillä ei ole menneen eikä tulevan illuusiota. N. 1 ikäinen lapsi kokee
ensimäisen suloisen mailman tuskansa kokiessaan erillisyyttä. “ Hei en olekkaan
koko maai lma.” Vaikka siis
jokainen on. Kaikki ja ei mitään. Pienikokoinen universumi.
Tähän päälle
alkavat sitten erilaiset tulkinnat luoda ajatusmalleja, uskomuksia,
identiteettiä ja kuorta. Kaikki vain kuvitelmaa, ja tulkinnan perusteella. Jos
lapsen itkua hyssyttelee välittömästi, voi lapsi tehdä tulkinnan että
“itkeminen on kielletty” tms. Kylmä viima puhaltaa kasvoille- lapsi voi vetää
tulkinnan ettei ole turvassa, jne.
Voiko tätä
estää? Miksi pitäisi? Vielä tähän mailman aikaan, meidän uskoakseni kuuluukin
kasvaa erilleen alkuperäisestä ykseydestä. Meidän kuuluu nähdä unta ja elokuvaa,
jotta voimme herätä. Emme tietäisi mitä valo on ilman pimeää, mitä on lämmin
ilman kylmää.
Meillä on
“ongelmia” tasan siksi, että synnymme. Jokaisella. Voisiko ne ajatella
ongelmien sijaan mielummin välttämättöminä oppeina?
Jos elämä
olisi tasaista aina vaan , emme juurikaan oppisi.
Yleensä, kun
ärsyttää, kiukuttaa tai turhauttaa, ollaan lähellä oivallusta. JOS annamme
ensin luvan sen eteenpäin vievän tuntemuksen tulla.
Tämän koin konkreettisesti taas viime viikolla.
Olin kävelyllä ulkona, ja jostain syystä kiukutti, joka on mulle melko harvinaista. Huomasin että aloin turhautua, oli vaikeaa vaan kävellä, se tuntui niiiiiin tylsältä. Sillä hetkellä en halunnut sitä hetkeä. Meinasin kaivaa kännykän taskusta, ja laittaa edes musiikkia.Mutta en tehnytkään sitä. Sen sijaan mietin, että mitäköhän tän kiukun takana nyt on? Jos nyt annan sen vaan olla, ja hyväksyn niin ehkä ymmärrän, ehkä en. Jatkoin kävelyäni, kiukku alkoi jo naurattamaan. Sen jälkeen tulikin itku :) Yhtäkkiä mieleen pamahti eräs henkilö, eräs elämänvaihe. Jotain jonka olin kuvitellut jo jääneen taakse. Jotain joka oli jäänyt taakse, mutta en ollut täysin antanut selkeästi anteeksi. Nyt tein sen. Annoin anteeksi tälle henkilölle, sekä itselleni. Tuntui kirjaimellesesti että kyyneleet olivat sielun puhdistusta,ja ne tulivat onnesta käsin.Onneksi uskalsin katsoa sen tunteen taakse.
Sen sijaan jos säilöö kaiken kiukkunsa, sen energia ei pääse luoviutumaan oivallukseksi, ideaksi tai ymmärrykseksi.
Tämän koin konkreettisesti taas viime viikolla.
Olin kävelyllä ulkona, ja jostain syystä kiukutti, joka on mulle melko harvinaista. Huomasin että aloin turhautua, oli vaikeaa vaan kävellä, se tuntui niiiiiin tylsältä. Sillä hetkellä en halunnut sitä hetkeä. Meinasin kaivaa kännykän taskusta, ja laittaa edes musiikkia.Mutta en tehnytkään sitä. Sen sijaan mietin, että mitäköhän tän kiukun takana nyt on? Jos nyt annan sen vaan olla, ja hyväksyn niin ehkä ymmärrän, ehkä en. Jatkoin kävelyäni, kiukku alkoi jo naurattamaan. Sen jälkeen tulikin itku :) Yhtäkkiä mieleen pamahti eräs henkilö, eräs elämänvaihe. Jotain jonka olin kuvitellut jo jääneen taakse. Jotain joka oli jäänyt taakse, mutta en ollut täysin antanut selkeästi anteeksi. Nyt tein sen. Annoin anteeksi tälle henkilölle, sekä itselleni. Tuntui kirjaimellesesti että kyyneleet olivat sielun puhdistusta,ja ne tulivat onnesta käsin.Onneksi uskalsin katsoa sen tunteen taakse.
Sen sijaan jos säilöö kaiken kiukkunsa, sen energia ei pääse luoviutumaan oivallukseksi, ideaksi tai ymmärrykseksi.
Mikään tunne
kun ei ole hyvä taikka paha. Olemme jostain syystä tehnyt oikein
valta-kunnallisen tulkinnan, että tietyt tunteet ovat “pahoja”.
Jokainen
tunne on ookoo. Jokaisella tunteella on tehtävä.
Tunne ei
kuitenkaan ikinä koskaan milloinkaan anna oikeutta REAGOIDA.
“ Koska olin
vihainen” “ Koska olin pettynyt” jne. Tunteet eivät oikeuta meitä toimimaan.
Mutta jos emme anna lupaa kaikille tunteille mitä käy?
En tiedä, mutta elämä tarjoaa kyllä tilanteita jossa saa kaiken kohdata uudesta perspektiivistä.
En tiedä, mutta elämä tarjoaa kyllä tilanteita jossa saa kaiken kohdata uudesta perspektiivistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti