Nostan kädet ylös. Olen loukussa! En tietenkään ole. Olen korkeintaan loukussa vain käsityksistäni siitä miten asioiden pitäisi mennä. Olen loukussa vain niissä ajatuksissa, jotka pyörivät repeatilla- vain tottumuksesta. Tiedän etteivät ajatukset ole totta, tiedän niiden silti tapahtuvan. OK. You are welcome.
Paras resepti seota, on ottaa tavoitteeksi se ettei ajattelisi. Joskus kuvittelin tosiaan että vaikkapa meditaation tavoitteena on se että ei ajattele ollenkaan. ÄLÄ ajattele! Huh. Voisiko päästä helpommalla hyväksymällä sen mikä on varmasti totta täsä hetkessä? Ja silläkin uhalla, ettei se aina ole kivaa.
No miksi se ei sitten aina ole kivaa? Johtuen juurikin niist käsityksistä joita minulla/ sinulla/ naapurin Tapanilla on siitä miten asioiden sen sijaan pitäisi olla. Pitäisi olla paremmassa kunnossa, pitäisi siivota varasto, pitäisi olla henkisempi ja parempi ihminen, pitäisi soittaa mummolle ja niin edelleen.
Kuinka paljon kuluukaan aikaa sen vatvomiseen mitä pitäisi, sen sijaan että joko
a) todella tekisi märisemättä
tai b. tekee ja märisee
tai c. Päättää ei tee eikä uhraa asialle enää ajatuksia, ennen kuin on todella aika tehdä
tai d. kyseenalaistaa koko helvetin käsityksen siitä mitä pitää tehdä, kenen mielestä, ja minkäkin verran ja antaa olla.
Minulla on esimerkiksi ollut paljon käsityksiä siitä minkä verran minun tulee liikkua jotta voin hyväksyä itseni.Käsitykisä siitä millaisia elämäntapoja pitäisi noudattaa, ollakseni jotenkin hyväksytympi. Lisäksi minulla on ollut käsityksiä siitä minkä verran minun on tehtävä töitä, saatava aikaan, yms.
Minulla on läjäpäin käsityksiä siitä millainen kuva minun pitää antaa ulos päin, yms.
Tiedätkö mitä? Kaikki tuo on valetta.
Olin jopa keksinyt sellaisenkin käsityksen hiljattain, että jos näytän ulospäin liian hyvinvoivalta minut tuomitaan feikiksi. What the piiiip ? :)
Ei ole mitään univeraaleja, kaikkiin päteviä ja ikuisia totuuksia, oikeaa tai väärää.
Asiat joko toimivat tai sitten ne eivät toimi. Asiat ovat niin kuin ne ovat, eivät huonommin tai paremmin.
Käsitykset ja IIIIISOT uskomukset siitä mikä on hyvää, miten tulee toimia , miten saan hyvän olon pitävät monet meistä kiinni toiminnassa. Eikä siinä ole tietysti mitään väärää.
Huomasin itse kokevani turhaa " kärsimystä" koska samaistuin todella tiedostamattomiin ajatuksiin ja käsityksiin mm. siitä minkä verran minun on tehtävä töitä voidakseni kokea olevani jotenkin " hyvä".
En tarkoita nyt minkään krediitin saamista ulkopuolelta, se on turhaa muutenkin.
Hiljattain minun oli tarkoitus tehdä eräs video. No tein, mutta jostain syystä tuntemattomasta se ei mennyt niinkuin elokuvissa. Kuvasin siis muutaman tunnin kaikkea muuta kuin sitä mitä piti, joten videota ei varsinaisesti voi valmennus materiaalina käyttää. Ensin otti päähän, " Tein turhaan työtä". Tuossa kohdin kuitenkin havahduin siihen että maailman kaikkeus ei tee virheitä, asiasta tuli epämieluisa vasta kun uskoin tuota käsitystä ja määritelmää. Kaikki tieto ja kokemus jonka koemme, on jo vanhentunutta. Aivot prosessoivat tietoa viiveellä. So long mother fuck*rs, you are late! Meni jo :)
Tajusin tässä kohdin sanoa sen sijaan KIITOS. Mikä ikinä olikaan tälle syy tai tarkoitus, tai ehkä niitä ei edes ole, niin kiitos. Hyväksyn tämän.
Pettymys oli jälleen kerran suunniteltu.Täällä kirjoittelin siitä aiemmin.
Olin alkanut uskomaan syy-seuraus suhteeseen siitä että kun toimin tavalla x- tapahtuu y.
Tässä kohdin siis uskoin että kun saan valmennusmateriaalin tehtyä - voin kokea hyvää oloa. POKS! Mikä kimppu uskomuksia ja ennakko-oletuksia.
Kokemus tarjosi minulle hyvän mahdollisuuden tutkia käsityksiäni, irroittaa niistä ilman surullisia jäähyväisiä.
Aina asiat eivät mene niinkuin suunnittelee. Aina asiat ei mene niinkuin toivoo. Tämä hetki on kuitenkin täydellinen.Kyllä , vaikka ottaisi päähän. Kyllä, vaikka olisi mielettömät blissit ja ihanat fiilikset päällä. Se on sitä mitä se on.
Meidät on lapsesta asti ehdollistettu siihen, että jotkut asiat tuottavat hyvää oloa, jotkut eivät. Mene kohti niitä asioita joista tulee hyvä olo, ja vältä niitä joista ei tule hyvä olo.
Loogista eikö? Entä jos nuo molemmat ovat vain määritelmiä, eikä mitään todellista?
Minulla mm. hyvä olo tuli " kunhan ensin ansaitsin sen" ja huono olo jota vältin tuli siitä kun " en saanutkaan kokea tuota ah- niin ihanaa tunnetta hallinnasta ja kontrollista, jota minulla ei by the way ole koskaan ollutkaan :) Jälleen kerran kysymys mikä on varmasti totta oli hyvänä ystävänä vierellä.
Onko todella totta että minun on tehtävä x jotta voin y?
Onko todella totta että hallitsen tätä tekemistä? Vai taphtuuko kaikki itsessään, niin kuin luonnossakin, ilman erillistä tekijää? Lunta sataa- kukaan ei " sadata lunta".
Onko varmasti totta että minä on jotain muuta kuin tarinaa, uskomuksia ja käsityksiä?
Olenko niin varma että laittaisin pääni pantiksi?
Ihan sama millaisen aivopesun olen omaksunut yhteiskunnalta, mediasta, ympäriltä.
Ihan sama " mitä olen oppinut ja mitä tiedän". Mitä jos heräisi joka aamu, ilman käsityksiä siitä miten asioiden tulee mennä, ja antaa niiden vain mennä :) ? Hui miten pelottava ajatus. Tervetuloa elämään, niin se menee joka tapauksessa.
Vapaus on uskaltaa ottaa tämä hetki vastaan sellaisenaan. En ole loukussa, en ole koskaan ollutkaan.
Kaikki on nyt niin kuin on aina ollutkin, ja tulee aina olemaan - vapaata riistaa, joka virtaa itsestään.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rakkaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rakkaus. Näytä kaikki tekstit
tiistai 12. helmikuuta 2013
Vapaa loukku
Tunnisteet:
ajatukset,
eevi,
ego,
pelko,
rakkaus,
rehellisyys,
tarkoitus,
tietoisuus,
tunteet,
uskomus,
valittaminen,
vapaus,
yleistäminen
tiistai 5. helmikuuta 2013
Unisia ajatuksia
Jossain kohdin saattaa törmätä kysymykseen ” kuka olen” ja ” mistä tässä kaikessa on oikeastaan kysymys”. Itse olin elänyt täysin unessa 16- vuotta, kun aloin kokemaan voimakasta tunnetta siitä että tässä miten tämä maailma ja elämä pyörii ei ole mitään järkeä! Minne kaikki menevät niin kiireissään? Voiko tätä kutsua edes elämäksi? Miksi kaikki ovat niin tosissaan?
Se jäi vain ihmettelyksi tuolloin. Virta ja massa vei minut mukaan kun tuuli höyhenen, ja menin itsekkin mukaan tuohon ihmeelliseen suorittamisen maailmaan, jota kai voisi vielä tänäänkin kutsua “tavalliseksi elämäksi”.
Menet johonkin kouluun, valmistut sieltä, sitten johonkin töihin , löydät jonkun ihan kivan miehen ja ehkä tosiaan saatte lapsiakin sen 2-3. Sitten taas käydään lisää töissä, suoritetaan velvollisuuksia, maksetaan laskuja ja katellaan telkkarista uusimmat ohjelmat. Mennään illalla nukkumaan ja aamulla kun herätään väsyneenä voikin sitten miettiä onko tämänkin päivän elänyt jo moneen kertaan aiemminkin.Ajatuksia ja pinttyneitä tapojaan myöten. Sitä minä joskus kuvittelin elämäksi.
Sillä tavalla myös koitin sitä elää. Sisällä kuitenkin kokoajan oli pienenä hentona kuiskauskena tunne siitä, että tässä ei ole päätä eikä häntää, eikä edes parhaimpia keskipaloja!
Elin usean vuoden turtana, tosin elämä sanana kuvaa heikosti tätä aikaa. Tekohengitys paremminkin.
Oli äärimmäisen tärkeää kokea totaali turtuminen ja syvä toivottomuus. Jokin voima kuitenkin sisällä ajoi ja puski eteenpäin. Masennus ja turhautuminen kääntyi jossain kohdin niin paljon jo itseään vastaan että kaiken sen voiman saikin käytettyä toiseen suuntaan, ja silloin minusta tuli etsijä. Ainoita kysymyksiä mitä mielessä pyöri oli “ Miten helvetistä tästä pääsee eroon, tämä en ole minä”. Kuka olen? Ja aloin ottamaan siitä selvää. Tuli tutkittua ja opiskeltua, kokeiltua jos jonkinmoista. Välillä tuli hurahdettua ja puoli kiihkoiltuakin jonkun uuden asian nimeen, mutta ainakin masennus oli poissa. Minulla oli elämä, uskoin. Elämällä oli koko ajan minut. Mutta kovapäisenä halusin tietysti uskoa että minä pystyn kontrolloimaan elämää, sen tapahtumia ja niin edelleen. Niin kauan kun elää uskomusten varassa, on unessa.
Kirjan jota mieheni kanssa kirjoitamme piti alunperin käsitellä unen optimoimista. Jotain sen tyylistä että “ How to be happy” ja Hypnoosilla hyvinvointia. Se olisi loppu peleissä jotain, jolla voisi tehdä unesta kivempaa, hauskempaa ja seksikkäämpää. Mutta todellisempaa? Dream on. Jokainen joka on unessa voi elää varmasti onnellista ja ihanaa , hauskaakin elämää, mutta niin kauan kun koet olevasi erillinen kaikesta muusta, etsit jotain ulkopuolelta, tai pelkäät menettäväsi sen mitä olet saavuttanut.
Ja voit olla tästäkin pelosta täysin tietämätön.
Tarkoitus ei ole kertoa että pitäisi pelätä tai mitään muutakaan, vaan puhua asioista rehellisesti.
Minä olen joskus pudonnut positiivisten uskomusten kuoppaan, joka oli ihanaa ja ihmeellistä - mutta ei kestävää ja todellista.
Kerron tämän siksi, että olin itse lopulta niin pää pussissa etten nähnyt kertakaikkiaan sitä yksinkertaista asiaa, että pelkäsin.
Elin unelmaani , tai myöhemmin sanottuna unelma eli minua.
Olin ja olen edelleenkin naimisissa maailman upeimman miehen kanssa, asuimme ihanemmassa paikassa kuin olisin edes osannut haaveilla, sain tehdä työtä jota rakastin, minulla oli aikaa harrastaa, ja 90% ajasta koin olevani todella onnellinen, niin onnellinen että ihan ajatuskin itkettää.
Olo oli kuin tuhkimolla, joka pääsee luutun ääreltä linnan juhliin. Kaikki tuntui mahdolliselta, ja kaikki olikin mahdollista.
Yksi asia ainoastaan hämäsi. Kuvittelin että MINÄ olin tehnyt ja saavuttanut tuon onnen.Olin siis erillinen. Ja koska jos MINÄ olisin voinut tuon saavuttaa, olisi myös MINUN vastuullani ettei sitä mikään ikinä vie pois. Pelko puhuu.Menneisyys puhuu.
Onnelle tarvittiin siis syy. Jos onnelle on syy, se voi kadota yhtä nopeasti kuin on tullutkin.
Olin erillinen. Tai en tietenkään ollut, mutta kuvittelin näin olevan.
Tätä uskomusta melkein 90% ympärillä olevista ihmisistä tukee. Mutta kuinka moni heistä jo tiedostaa pienen kuiskauksen siitä “ että tässä ei ole mitään järkeä näin?”
Tätä ajatusta on helppo vastustaa. Se on ihan ookoo. Itsekkin vastustin ja kovaa. Melkoista vastuuta sitä kuvitteli omille pienille harteilleen :)
Mikä ja kuka on se joka etsii sitä täyttymystä? Voiko tähän koskaan löytää vastausta joka tyydyttäisi mieltä? Mielen päätepysäkki taitaa olla tässä. Se ei löydä enempää totuuksia vaikka käsillään seisoisi. Kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan...Irti peräsin varresta, josta ei kyllä koskaan kiinni pitänytkään.
Yksi ihmisaivojen ominaisuus on myöskin adaptoitua eli sopeutua, mitä erikoisimpiinkin tilanteisiin. Tämä on sekä hyvä että huono asia siinä mielessä, että joku saattaa esimerkiksi liiaksi sopeutua vaikkapa masennukseen tai negatiivisuuteen ja alkaa pitämään sitä normaalina, menemättä eteenpäin.” Tälläistä tämä nyt vain on”, ” Minähän olen aina pelännyt” ja niin edelleen.
Mitä hyvää sopeutumisessa sitten on? Sopeutumiskyky mahdollistaa elämän koko maapallolla. Ihmiset ovat jopa sopeutuneet kehitysleireille, ja selvinneet hengissä!
Sopeutuminen ja adaptoituminen on meihin sisäänrakennettu, aivot luonnostaan pyrkivät toimimaan näin, jotta pystyvät toimimaan energia tehokkaasti ja taloudellisesti. On muistettava että ihmisfysiologia on sama joka se oli luola mies aikoinakin, jolloin tuli sopeutua mm. ajottaiseen ruuan puuteeseen, kylmyyteen sekä muihin vaihteleviin olosuhteisiin.
Enää en tahdo sopeutua. Mihinkään. Huomaan miten äkkiä mieli rupeaa luomaan "systeemejä" ja " totuuksia" jos toistaa tarpeeksi samaan. Tällöin tallon käsitteiden vankina taas hetken, kunnes sytytän käsitteet tuleen ja tanssin niille pienen nuotio tanssin. Kiitollisena , että sain kokea. Helpottuneempana, että saan päästää irti.
En tiedä juuri nyt muuta, kuin että vähämpä tiedän.
Se jäi vain ihmettelyksi tuolloin. Virta ja massa vei minut mukaan kun tuuli höyhenen, ja menin itsekkin mukaan tuohon ihmeelliseen suorittamisen maailmaan, jota kai voisi vielä tänäänkin kutsua “tavalliseksi elämäksi”.
Menet johonkin kouluun, valmistut sieltä, sitten johonkin töihin , löydät jonkun ihan kivan miehen ja ehkä tosiaan saatte lapsiakin sen 2-3. Sitten taas käydään lisää töissä, suoritetaan velvollisuuksia, maksetaan laskuja ja katellaan telkkarista uusimmat ohjelmat. Mennään illalla nukkumaan ja aamulla kun herätään väsyneenä voikin sitten miettiä onko tämänkin päivän elänyt jo moneen kertaan aiemminkin.Ajatuksia ja pinttyneitä tapojaan myöten. Sitä minä joskus kuvittelin elämäksi.
Sillä tavalla myös koitin sitä elää. Sisällä kuitenkin kokoajan oli pienenä hentona kuiskauskena tunne siitä, että tässä ei ole päätä eikä häntää, eikä edes parhaimpia keskipaloja!
Elin usean vuoden turtana, tosin elämä sanana kuvaa heikosti tätä aikaa. Tekohengitys paremminkin.
Oli äärimmäisen tärkeää kokea totaali turtuminen ja syvä toivottomuus. Jokin voima kuitenkin sisällä ajoi ja puski eteenpäin. Masennus ja turhautuminen kääntyi jossain kohdin niin paljon jo itseään vastaan että kaiken sen voiman saikin käytettyä toiseen suuntaan, ja silloin minusta tuli etsijä. Ainoita kysymyksiä mitä mielessä pyöri oli “ Miten helvetistä tästä pääsee eroon, tämä en ole minä”. Kuka olen? Ja aloin ottamaan siitä selvää. Tuli tutkittua ja opiskeltua, kokeiltua jos jonkinmoista. Välillä tuli hurahdettua ja puoli kiihkoiltuakin jonkun uuden asian nimeen, mutta ainakin masennus oli poissa. Minulla oli elämä, uskoin. Elämällä oli koko ajan minut. Mutta kovapäisenä halusin tietysti uskoa että minä pystyn kontrolloimaan elämää, sen tapahtumia ja niin edelleen. Niin kauan kun elää uskomusten varassa, on unessa.
Kirjan jota mieheni kanssa kirjoitamme piti alunperin käsitellä unen optimoimista. Jotain sen tyylistä että “ How to be happy” ja Hypnoosilla hyvinvointia. Se olisi loppu peleissä jotain, jolla voisi tehdä unesta kivempaa, hauskempaa ja seksikkäämpää. Mutta todellisempaa? Dream on. Jokainen joka on unessa voi elää varmasti onnellista ja ihanaa , hauskaakin elämää, mutta niin kauan kun koet olevasi erillinen kaikesta muusta, etsit jotain ulkopuolelta, tai pelkäät menettäväsi sen mitä olet saavuttanut.
Ja voit olla tästäkin pelosta täysin tietämätön.
Tarkoitus ei ole kertoa että pitäisi pelätä tai mitään muutakaan, vaan puhua asioista rehellisesti.
Minä olen joskus pudonnut positiivisten uskomusten kuoppaan, joka oli ihanaa ja ihmeellistä - mutta ei kestävää ja todellista.
Kerron tämän siksi, että olin itse lopulta niin pää pussissa etten nähnyt kertakaikkiaan sitä yksinkertaista asiaa, että pelkäsin.
Elin unelmaani , tai myöhemmin sanottuna unelma eli minua.
Olin ja olen edelleenkin naimisissa maailman upeimman miehen kanssa, asuimme ihanemmassa paikassa kuin olisin edes osannut haaveilla, sain tehdä työtä jota rakastin, minulla oli aikaa harrastaa, ja 90% ajasta koin olevani todella onnellinen, niin onnellinen että ihan ajatuskin itkettää.
Olo oli kuin tuhkimolla, joka pääsee luutun ääreltä linnan juhliin. Kaikki tuntui mahdolliselta, ja kaikki olikin mahdollista.
Yksi asia ainoastaan hämäsi. Kuvittelin että MINÄ olin tehnyt ja saavuttanut tuon onnen.Olin siis erillinen. Ja koska jos MINÄ olisin voinut tuon saavuttaa, olisi myös MINUN vastuullani ettei sitä mikään ikinä vie pois. Pelko puhuu.Menneisyys puhuu.
Onnelle tarvittiin siis syy. Jos onnelle on syy, se voi kadota yhtä nopeasti kuin on tullutkin.
Olin erillinen. Tai en tietenkään ollut, mutta kuvittelin näin olevan.
Tätä uskomusta melkein 90% ympärillä olevista ihmisistä tukee. Mutta kuinka moni heistä jo tiedostaa pienen kuiskauksen siitä “ että tässä ei ole mitään järkeä näin?”
Tätä ajatusta on helppo vastustaa. Se on ihan ookoo. Itsekkin vastustin ja kovaa. Melkoista vastuuta sitä kuvitteli omille pienille harteilleen :)
Mikä ja kuka on se joka etsii sitä täyttymystä? Voiko tähän koskaan löytää vastausta joka tyydyttäisi mieltä? Mielen päätepysäkki taitaa olla tässä. Se ei löydä enempää totuuksia vaikka käsillään seisoisi. Kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan...Irti peräsin varresta, josta ei kyllä koskaan kiinni pitänytkään.
Yksi ihmisaivojen ominaisuus on myöskin adaptoitua eli sopeutua, mitä erikoisimpiinkin tilanteisiin. Tämä on sekä hyvä että huono asia siinä mielessä, että joku saattaa esimerkiksi liiaksi sopeutua vaikkapa masennukseen tai negatiivisuuteen ja alkaa pitämään sitä normaalina, menemättä eteenpäin.” Tälläistä tämä nyt vain on”, ” Minähän olen aina pelännyt” ja niin edelleen.
Mitä hyvää sopeutumisessa sitten on? Sopeutumiskyky mahdollistaa elämän koko maapallolla. Ihmiset ovat jopa sopeutuneet kehitysleireille, ja selvinneet hengissä!
Sopeutuminen ja adaptoituminen on meihin sisäänrakennettu, aivot luonnostaan pyrkivät toimimaan näin, jotta pystyvät toimimaan energia tehokkaasti ja taloudellisesti. On muistettava että ihmisfysiologia on sama joka se oli luola mies aikoinakin, jolloin tuli sopeutua mm. ajottaiseen ruuan puuteeseen, kylmyyteen sekä muihin vaihteleviin olosuhteisiin.
Enää en tahdo sopeutua. Mihinkään. Huomaan miten äkkiä mieli rupeaa luomaan "systeemejä" ja " totuuksia" jos toistaa tarpeeksi samaan. Tällöin tallon käsitteiden vankina taas hetken, kunnes sytytän käsitteet tuleen ja tanssin niille pienen nuotio tanssin. Kiitollisena , että sain kokea. Helpottuneempana, että saan päästää irti.
En tiedä juuri nyt muuta, kuin että vähämpä tiedän.
Tunnisteet:
ajatukset,
autopilotti,
eevi,
ego,
elämä,
läsnäolo,
masennus,
oravanpyörä,
rakkaus,
rehellisyys,
tunteet,
turhautuminen,
uskomus,
vapaus,
yleistäminen
maanantai 7. tammikuuta 2013
Munapää ja krokotiilinkyynel
Iäkäs läheinen sai uutenavuotena sairaskohtauksen. Se pisti miettimään kuolemaa ja elämää vähän toisella tavalla. Näen todella paljon unia, ja aina silloin tällöin voi sanoa, että unet ovat järisyttän voimallisia kokemuksia, melkein jopa todenmman tuntuisia kuin tämä " päivä elämä".
Olin edellisenä yönä nähnyt unta jostain "sielun ikuinen elämä" tyylisestä jutusta. Unessa näin, ettei elämä voi päättyä kuin fyysisessä kehossa, oli kirkasta ja valoisaa. Kaunis uni.
Seuraavana päivänä soi puhelin, ja kuulin tapahtuneesta saairaskohtauksesta. Sen verta muistan ja tiedän vielä sairaala -ajoilta ( olen joskus ollut töissä sairaalassa) , että kyseessä ei ollut ihan mikään pikku juttu. Tai eihän se koskaan ole, jos kyseessä on aivot.Tuo henkilö on minulle rakas, niin läheinen,erityisesti teini angsti aikoinani hänen luonaan oli paikka jonne pystyi aina menemään, sellaisenaan.
Oli mielenkiintoista seurata ajatuksia ja tunteita tuon kaiken keskellä. Sydämmessä oli koko ajan rauha ja lämpö. Ajatukset tekivät kauhu skenaarioita, pillahdin itkuun bussissa. Ei mitään henkilökohtaista kuitenkaan, vaan äärimmäisen vapaata kokemista.
Oli hauska huomata miten suomalaiset hämmentyivät itkevästä bussi-tyttösestä :)
En siis mitenkään rääky-itkenyt, vaan enemmänkin annoin parin krokotiilin kyneeleen valua.
Ei hävettänyt yhtään! Tästä olin yllättynyt. Muutamaa viikkoa aikaisemmin kuljin nolona ulkona painaen katseen maahan, kun oli päässä mielestäni niin nolo " kypärä myssy".Siis sellainen hattu joita lapset käyttää, josta näkyy vaan silmät,nenä ja suu. Munapää mikä munapää :)
Havahduin siihen että miksi ihmeessä pitäisi hävetä sitä miltä näyttää? Kaikki lähti vain ja ainoastaan ajatuksesta, että " mitäköhän noi ajattelee kun täältä tulee tällennen michelin molopää vastaan"?
Taas hyvä tsäänssi tutkia mielen tapaa nimetä ja luokitella asioita.
Ensin oli näköaistimus kahdesta ihmisestä -> ajatus "näytän tyhmältä, iiiiiikkk ( ja kaikkee tosi pissismäistä silleesti!) - > tuntemus häpeästä ja käännän katseen pois.
Kun tajusin mitä tuossa oli tapahtunut, olisi tehnyt mieli juosta menneisyyteen ja ottaa tilanne uusiksi! En perkele ole niin nolo että häpeän jotain kypärä myssyä! :) Lyhyt hetki, ajatuksiin samaistuminen ja puff.
Miten mieli omiikaan ajatuksia itselleen. Niihin samaistuinen on ainoa asia, joka voi tuottaa kärsimystä.
Eivät ajatukset ole mitenkään "omia tuotoksia". Ei keho ole mitenkään " oma". Elämää on, se tapahtuu myöskin kehossa. Tykkään siitä sanonnasta että " Unohda jo itsesi!"
Miten moni minä ajatus pyörii vain minun , minun, minun ympärillä (itsekkin) ?Miten moni ajatus on ajateltu jo eilen? Ajattelu on parhaimmillaan upea työkalu, hieno asia. Pahimmillaan se on addiktio.
Jos ajatuksia ei ota enää niin henkilökohtaisesti, antaa niiden lipua ohi, vaihtua seuraavaan, kuin flown lailla, mitä käy? Tulee tilaa. Ajatuksiakin tulee. Joskus nousee jotain melkoisia helmiä, joskus taas niitä sikoja, joista huomaa että jotain tutkittavaa voi olla.
Back to square one, mutkan kautta. Elämä ja kuolema on kokoajan läsnä. Päättyykö elämä, vai vaihtaako se vain muotoaan? Sairaalassa käydessäni toivoin että niin kauan kun läheiseni kehossa on elämää, se on täyttä elämää. Hänellä oli kaikki enkelit matkassa, ihmeen lailla hän selvisi täysin vaurioitta moisesta isostakin riesasta.
Sairaalassa hänessä näkyi tietty, uudenlainen pehmeys jota en ole ennen hänessä huomannut.
Jotenkin tiesin, että hän tiesi myös, ettei elämä pääty.
Se oli kaunista se.
Tykkään sanonnasta että elä kuin toisessa kädessä olisi kuolema ja toisessa elämä. Aluksi en ymmärtänyt sitä yhtään. Joka hetki sitä on jo kuollut menneelle. Joka hetki sitä syntyy uudelleen.
Olin edellisenä yönä nähnyt unta jostain "sielun ikuinen elämä" tyylisestä jutusta. Unessa näin, ettei elämä voi päättyä kuin fyysisessä kehossa, oli kirkasta ja valoisaa. Kaunis uni.
Seuraavana päivänä soi puhelin, ja kuulin tapahtuneesta saairaskohtauksesta. Sen verta muistan ja tiedän vielä sairaala -ajoilta ( olen joskus ollut töissä sairaalassa) , että kyseessä ei ollut ihan mikään pikku juttu. Tai eihän se koskaan ole, jos kyseessä on aivot.Tuo henkilö on minulle rakas, niin läheinen,erityisesti teini angsti aikoinani hänen luonaan oli paikka jonne pystyi aina menemään, sellaisenaan.
Oli mielenkiintoista seurata ajatuksia ja tunteita tuon kaiken keskellä. Sydämmessä oli koko ajan rauha ja lämpö. Ajatukset tekivät kauhu skenaarioita, pillahdin itkuun bussissa. Ei mitään henkilökohtaista kuitenkaan, vaan äärimmäisen vapaata kokemista.
Oli hauska huomata miten suomalaiset hämmentyivät itkevästä bussi-tyttösestä :)
En siis mitenkään rääky-itkenyt, vaan enemmänkin annoin parin krokotiilin kyneeleen valua.
Ei hävettänyt yhtään! Tästä olin yllättynyt. Muutamaa viikkoa aikaisemmin kuljin nolona ulkona painaen katseen maahan, kun oli päässä mielestäni niin nolo " kypärä myssy".Siis sellainen hattu joita lapset käyttää, josta näkyy vaan silmät,nenä ja suu. Munapää mikä munapää :)
Havahduin siihen että miksi ihmeessä pitäisi hävetä sitä miltä näyttää? Kaikki lähti vain ja ainoastaan ajatuksesta, että " mitäköhän noi ajattelee kun täältä tulee tällennen michelin molopää vastaan"?
Taas hyvä tsäänssi tutkia mielen tapaa nimetä ja luokitella asioita.
Ensin oli näköaistimus kahdesta ihmisestä -> ajatus "näytän tyhmältä, iiiiiikkk ( ja kaikkee tosi pissismäistä silleesti!) - > tuntemus häpeästä ja käännän katseen pois.
Kun tajusin mitä tuossa oli tapahtunut, olisi tehnyt mieli juosta menneisyyteen ja ottaa tilanne uusiksi! En perkele ole niin nolo että häpeän jotain kypärä myssyä! :) Lyhyt hetki, ajatuksiin samaistuminen ja puff.
Miten mieli omiikaan ajatuksia itselleen. Niihin samaistuinen on ainoa asia, joka voi tuottaa kärsimystä.
Eivät ajatukset ole mitenkään "omia tuotoksia". Ei keho ole mitenkään " oma". Elämää on, se tapahtuu myöskin kehossa. Tykkään siitä sanonnasta että " Unohda jo itsesi!"
Miten moni minä ajatus pyörii vain minun , minun, minun ympärillä (itsekkin) ?Miten moni ajatus on ajateltu jo eilen? Ajattelu on parhaimmillaan upea työkalu, hieno asia. Pahimmillaan se on addiktio.
Jos ajatuksia ei ota enää niin henkilökohtaisesti, antaa niiden lipua ohi, vaihtua seuraavaan, kuin flown lailla, mitä käy? Tulee tilaa. Ajatuksiakin tulee. Joskus nousee jotain melkoisia helmiä, joskus taas niitä sikoja, joista huomaa että jotain tutkittavaa voi olla.
Back to square one, mutkan kautta. Elämä ja kuolema on kokoajan läsnä. Päättyykö elämä, vai vaihtaako se vain muotoaan? Sairaalassa käydessäni toivoin että niin kauan kun läheiseni kehossa on elämää, se on täyttä elämää. Hänellä oli kaikki enkelit matkassa, ihmeen lailla hän selvisi täysin vaurioitta moisesta isostakin riesasta.
Sairaalassa hänessä näkyi tietty, uudenlainen pehmeys jota en ole ennen hänessä huomannut.
Jotenkin tiesin, että hän tiesi myös, ettei elämä pääty.
Se oli kaunista se.
Tykkään sanonnasta että elä kuin toisessa kädessä olisi kuolema ja toisessa elämä. Aluksi en ymmärtänyt sitä yhtään. Joka hetki sitä on jo kuollut menneelle. Joka hetki sitä syntyy uudelleen.
Tunnisteet:
ajatukset,
eevi,
ego,
elämä,
pelko,
rakkaus,
rehellisyys,
suru,
tarkoitus,
tietoisuus,
tunteet,
valittaminen,
vapaus
torstai 3. tammikuuta 2013
Pelko huutaa, anna ruokaa!
Hiljattain ystävä kyseli mitä voisi tehdä hylätyksi tulemisen pelolle. Ennenkaikkea hatun nosto rohkeudesta " myöntää" ja tunnustaa yksi hyvinkin inhimillien pelko. Sydän pakahtuu rakkaudesta ja ilosta, aina kun kuulee, huomaa ja näkee jonkun tarkastelevan ja tutkivan rehellisesti elämää, syyttämättä muita, ympäristöä tai mitään muutakaan. Ei ole muuta keinoa vapautua kuin sisälle päin, ja rehellisesti.
Ystäväni kertoi pelon ollessa vallassa että ikään kuin ajatukset etsisivät kaikesta mitä kumppani tekee/ ei tee jotain syitä miksi toinen olisi lähtemässä/ jättämässä. Olo voi olla kuulemma hyvinkin fyysinen ja ahdistava.
Tässä tekstissä löytyy lisää mitä mm. fyysiselle tuntemukselle voi tehdä:Tunteet kehossa.
Ystävän tuntemukset kuulostavat hyvin tutulle, voi hyvänen aika miten sitä on joskus pelännytkään mm. kontrollin menetystä ja hylkäystä. Hyvä kysymys voikon olla se, että onko itsellä koskaan mitään kontrollia ollutkaan? Voiko pelätä jonkun menettämistä, mitä ei ole koskaan ollutkaan? Voiko kontrolli olla muualla kuin kuvitelmissa? Entä jos päästää irti ajatuksesta että kontrolloi tai että pitäisi kontrolloida asioita, mitä tapahtuu? Ehkä helpommin sanottu kuin tehty. Tätäkään ei tarvitse uskoa, vaan kokea ja tutkia itse. Mitä voit varmasti kontrolloida? Valitsitko sukupuolesi, sen milloin synnyit?
Tämä kontrolli teema kosahtaa itselle hyvin omaan nilkkaan. Sitä on niin vuosia halunnut ja pyrkinyt kontrolloimaan vaikka mitä. Kehoa, muita ihmisiä, tunteita, toimintaa, sitä mitä muut ajattelee, yms.
Sitä on joskus vähänkuin istunut purkan päälle, joka on sitkeänä tarrautunut housuihin. Kannattaako koittaa repiä purkkaa irti, vai heittää vaan jo tahmeaksi menneet housut pois? Mieli tarrautuu mielellään asioihin, uskomuksiin, ihmisiin, kuvitelmiin, ihan mihin vaan josta voisi jotenkin saada kiinni.
Kun synnymme, meillä on tasan 2 pelkoa. Kovat äänet ja putoaminen. Ehdollistuminen tarinaan ja minään alkaa kuitenkin heti. Lapsi alkaa tekemään tulkintoja maailmasta ja alkaa pitää niitä totena.
Yksi tulkinta, jokseenkin hyvin hyvin hyvin toden tuntuinen on se että olisi joku " erillinen minä". Meille kerrotaan että " tämä on sinun nenäsi" , " sinä olet tälläinen ja tälläinen" , yms.
On hyvä että saamme nimen, on hyvä että opimme nimeämään asioita, mutta se ei ole muuta kuin nimeämistä. Opimme myös helposti ns. " syyn ja seurauksen" suhteen. Jos itken, minua tullaan lohduttamaan. Tai jos itken minua kommenetaan olemaan hiljaa , tarkoittaako tämä nyt sitä että vaikkapa itkeminen on väärin? Ei ole oikeaa tai väärää. Asiat tapahtuvat, niinkuin ne ovat aina tapahtuneet, itsestään ja vapaasti. Niiden leimaaminen tai nimeäminen tapahtuu vasta jälkeen päin.
Näin myös peloissa. Entä jos ei ole onnistumista, tai epäonnistumista, vaan lopputuloksia? Voiko olla mitenkään muuten? Mikä vapaus syntyykään, kun asiat saavat tapahtua. Niin tunteet , kuin ajatuksetkin, ilman henkilökohtaisuutta.
Mitäs sitä kieltelemään, elämä on vaarallista, siinä voi tapahtua ihan mitä tahansa :)
Opin lapsena mm. saamaan huomiota tietynlaisen marttyyriuden ja pakenemisen kautta kautta. Poissa silmistä, poissa mielestä? Öö, ei. Hirmu kiva onkin ollut opetella tästä pois näin myöhemmin :) Tein paljon muitakin tulkintoja, joista on näin myöhemmin saanut opetella pois. On löytynyt uskomusta mm. siitä millaisia " ihmissuhteiden tulisi olla" , " miten minua tulee kohdella", yms. Uskomuksella on vain se arvo, minkä sille antaa. Mistä tiedän tämän paikkansa pitävyyden varmasti?
Jos uskomme syvästi siihen kuvitelmaan MINÄstä joka olisi jotenkin erityinen- se tarvitsee jatkuvasti ikäänkuin ruokaa ja ravinnetta pysyäkseen elossa.
On selvää että jokainen elämän muoto on erilainen, ainutlaatuinen ja ihmeellinen. Ei sitä tarvitse todistella, etsiä tai hakea mitenkään. Se kaikki on tässä jo, elämä tässä ja nyt jo, vapaana, virtaavana. Huomaatko sitä , on asia erikseen. Mieli ja ajatukset joihin samaistuin oli joskus luoneet vankilaa ja häkkiä , jonka mukaan elin. Uskomukset tulivat paljon myös mm. kultuurista, lehdistä, ympäristöstä ja ns. oikeasta ja hyväksytystä mallista toimia. Onneksi alkoi näiden kyseenalaistaminen, ja tutkiminen lähemmin.
Pelossa ei ole mitään pahaa. Se on pitänyt meidät vuosikausia hengissä. Pelko haluaa viimeiseen asti suojella erillistä itseä. Pelolle ei kannata olla vihainen, eikä sille kannata antaa muutakaan valtaa. Kaikki mikä alkaa myös päättyy. Mitä on pelon takana? Voiko olla tunteen voi ottaa vastaan hyväksyen, huomata sen miten sekin osa tätä elämää? Voiko olla että jos huomaa miten mieli ja ajatukset lähtevät selostamaan pelon syytä tai tarkoitusta , että mieli toimii niin kuin sen kuuluukin, MUTTA muistaa ettemme ole ajatuksemme. Ajatukset tapahtuvat , ja tunteet tapahtuvat. Merkitykset luodaan.
Life is. <3
Yleisimpiä pelkoja joita mm. Nlp:n avulla hoidetaan on mm. lentopelot, esiintymispelot, sosiaalisten tilanteiden pelot, eläinten pelot. Niin sanotusti " syvempiin" pelkoihin tulee paneuduttua vähän toisella ajatuksella. Minkä on oltava totta tämän ihmisen maailmassa, jotta hän kokee näin?
Minkä oli oltava totta omassa kuvitteellisessa maailmassani aiempien pelkojen ja uskomusten kanssa?
Uskomista asioihin, jotka eivät ole todellisia.
Ei kukaan pelkää esiintyä, vaan AJATTELUAAN esiintymisestä.
Pelosta ja rohkeudesta kirjoittelin aiemmin: täällä ja esiintymisestä: täällä.
Ystäväni kertoi pelon ollessa vallassa että ikään kuin ajatukset etsisivät kaikesta mitä kumppani tekee/ ei tee jotain syitä miksi toinen olisi lähtemässä/ jättämässä. Olo voi olla kuulemma hyvinkin fyysinen ja ahdistava.
Tässä tekstissä löytyy lisää mitä mm. fyysiselle tuntemukselle voi tehdä:Tunteet kehossa.
Ystävän tuntemukset kuulostavat hyvin tutulle, voi hyvänen aika miten sitä on joskus pelännytkään mm. kontrollin menetystä ja hylkäystä. Hyvä kysymys voikon olla se, että onko itsellä koskaan mitään kontrollia ollutkaan? Voiko pelätä jonkun menettämistä, mitä ei ole koskaan ollutkaan? Voiko kontrolli olla muualla kuin kuvitelmissa? Entä jos päästää irti ajatuksesta että kontrolloi tai että pitäisi kontrolloida asioita, mitä tapahtuu? Ehkä helpommin sanottu kuin tehty. Tätäkään ei tarvitse uskoa, vaan kokea ja tutkia itse. Mitä voit varmasti kontrolloida? Valitsitko sukupuolesi, sen milloin synnyit?
Tämä kontrolli teema kosahtaa itselle hyvin omaan nilkkaan. Sitä on niin vuosia halunnut ja pyrkinyt kontrolloimaan vaikka mitä. Kehoa, muita ihmisiä, tunteita, toimintaa, sitä mitä muut ajattelee, yms.
Sitä on joskus vähänkuin istunut purkan päälle, joka on sitkeänä tarrautunut housuihin. Kannattaako koittaa repiä purkkaa irti, vai heittää vaan jo tahmeaksi menneet housut pois? Mieli tarrautuu mielellään asioihin, uskomuksiin, ihmisiin, kuvitelmiin, ihan mihin vaan josta voisi jotenkin saada kiinni.
Kun synnymme, meillä on tasan 2 pelkoa. Kovat äänet ja putoaminen. Ehdollistuminen tarinaan ja minään alkaa kuitenkin heti. Lapsi alkaa tekemään tulkintoja maailmasta ja alkaa pitää niitä totena.
Yksi tulkinta, jokseenkin hyvin hyvin hyvin toden tuntuinen on se että olisi joku " erillinen minä". Meille kerrotaan että " tämä on sinun nenäsi" , " sinä olet tälläinen ja tälläinen" , yms.
On hyvä että saamme nimen, on hyvä että opimme nimeämään asioita, mutta se ei ole muuta kuin nimeämistä. Opimme myös helposti ns. " syyn ja seurauksen" suhteen. Jos itken, minua tullaan lohduttamaan. Tai jos itken minua kommenetaan olemaan hiljaa , tarkoittaako tämä nyt sitä että vaikkapa itkeminen on väärin? Ei ole oikeaa tai väärää. Asiat tapahtuvat, niinkuin ne ovat aina tapahtuneet, itsestään ja vapaasti. Niiden leimaaminen tai nimeäminen tapahtuu vasta jälkeen päin.
Näin myös peloissa. Entä jos ei ole onnistumista, tai epäonnistumista, vaan lopputuloksia? Voiko olla mitenkään muuten? Mikä vapaus syntyykään, kun asiat saavat tapahtua. Niin tunteet , kuin ajatuksetkin, ilman henkilökohtaisuutta.
Mitäs sitä kieltelemään, elämä on vaarallista, siinä voi tapahtua ihan mitä tahansa :)
Opin lapsena mm. saamaan huomiota tietynlaisen marttyyriuden ja pakenemisen kautta kautta. Poissa silmistä, poissa mielestä? Öö, ei. Hirmu kiva onkin ollut opetella tästä pois näin myöhemmin :) Tein paljon muitakin tulkintoja, joista on näin myöhemmin saanut opetella pois. On löytynyt uskomusta mm. siitä millaisia " ihmissuhteiden tulisi olla" , " miten minua tulee kohdella", yms. Uskomuksella on vain se arvo, minkä sille antaa. Mistä tiedän tämän paikkansa pitävyyden varmasti?
Jos uskomme syvästi siihen kuvitelmaan MINÄstä joka olisi jotenkin erityinen- se tarvitsee jatkuvasti ikäänkuin ruokaa ja ravinnetta pysyäkseen elossa.
On selvää että jokainen elämän muoto on erilainen, ainutlaatuinen ja ihmeellinen. Ei sitä tarvitse todistella, etsiä tai hakea mitenkään. Se kaikki on tässä jo, elämä tässä ja nyt jo, vapaana, virtaavana. Huomaatko sitä , on asia erikseen. Mieli ja ajatukset joihin samaistuin oli joskus luoneet vankilaa ja häkkiä , jonka mukaan elin. Uskomukset tulivat paljon myös mm. kultuurista, lehdistä, ympäristöstä ja ns. oikeasta ja hyväksytystä mallista toimia. Onneksi alkoi näiden kyseenalaistaminen, ja tutkiminen lähemmin.
Pelossa ei ole mitään pahaa. Se on pitänyt meidät vuosikausia hengissä. Pelko haluaa viimeiseen asti suojella erillistä itseä. Pelolle ei kannata olla vihainen, eikä sille kannata antaa muutakaan valtaa. Kaikki mikä alkaa myös päättyy. Mitä on pelon takana? Voiko olla tunteen voi ottaa vastaan hyväksyen, huomata sen miten sekin osa tätä elämää? Voiko olla että jos huomaa miten mieli ja ajatukset lähtevät selostamaan pelon syytä tai tarkoitusta , että mieli toimii niin kuin sen kuuluukin, MUTTA muistaa ettemme ole ajatuksemme. Ajatukset tapahtuvat , ja tunteet tapahtuvat. Merkitykset luodaan.
Life is. <3
Yleisimpiä pelkoja joita mm. Nlp:n avulla hoidetaan on mm. lentopelot, esiintymispelot, sosiaalisten tilanteiden pelot, eläinten pelot. Niin sanotusti " syvempiin" pelkoihin tulee paneuduttua vähän toisella ajatuksella. Minkä on oltava totta tämän ihmisen maailmassa, jotta hän kokee näin?
Minkä oli oltava totta omassa kuvitteellisessa maailmassani aiempien pelkojen ja uskomusten kanssa?
Uskomista asioihin, jotka eivät ole todellisia.
Ei kukaan pelkää esiintyä, vaan AJATTELUAAN esiintymisestä.
Pelosta ja rohkeudesta kirjoittelin aiemmin: täällä ja esiintymisestä: täällä.
Tunnisteet:
ajatukset,
eevi,
ego,
elämä,
mieli,
muutos,
nlp,
pelko,
rakkaus,
rehellisyys,
stressi,
tunteet,
yleistäminen
keskiviikko 2. tammikuuta 2013
Elämä!
Voiko
tässä elämässä olla mitään tärkeämpää että oikeasti
koemme ja ELÄMME vapaasti ?Vaikka uskoo että elämiä on
useita, on silti enemmän kuin suositeltavaa elää yhtä elämää
kerrallaan, eikä odottaa että onnellisuus tulee joskus sitten kun.
Sitten kun olen terveempi, sitten kun olen rikkaampi, sitten kun olen
eläkkeellä tai sittenkun olen lomalla. Mitään muuta meille ei ole
kuitenkaan luvattu kuin tämä hetki.Kaikki muu on vain lainassa.
Menneisyys meni jo. Tulevaisuutta kannattaa tietysti suunnitella,
mutta suosittelen järjestämään elämän niin, että vaikka tänään
kuolisit voisit kokea täysin että olet saanut elää täyttä
elämää, vapaasti ja riippumatta mistään ulkopuolelta
tulevasta.
Oletetaan kuitenkin että elät pitkän ja hyvän
elämän.Ajattele itsesi omalle kuolinvuoteellesi, ja hyppää
hetkeksi mielessäsi siihen hetkeen.Mitkä asiat siellä näyttävät
ja tuntuvat merkityksellisiltä? Se kuinka paljon siivosit? Se
mitä muut ajattelivat? Vai joku ihan muu?
Sulje hetkeksi silmäsi
ja anna ajatusten tulla. Kuvittele että saat kuolinvuoteeltasi antaa
itsellesi tähän päivään muutamia ohjeita ja neuvoja.Vaali
kiitollisuutta kaikesta siitä mikä hyvin jo nyt. Mitä
sanoisit?
Kunhan olet itsellesi rehellinen ja aito. Meillä ei
kuitenkaan ole mitään muuta kuin tämä hetki. Tästä voi olla
hyvä muistuttaa itseään usein. Mikä on suhteesi tähän
hetkeen?
Kärsivällisyys, joustavuus
ja nöyryys ovat varmasti myös hyviä työvälineitä, ja tutkiminen, avoin ihmettely. Ei sokeasti minkkän uskominen tai tietäminen. Sinä päivänä jos itse luulen tietäväni tai
osaavani kaiken, voin saman tien vetää itseni hirteen. Tiedä ettet
tiedä mitään ja ole utelias, mitä voit itse huomata?
Joskus
asiakkaat tulevat luoksemme, ja sanovat että heidän pitää päättää
mitä haluavat tehdä loppuelämänsä, ollakseen onnellisia.
Usein
tällöin sanon ” Hienoa, mitä jos aloitetaan siitä mitä haluat
tehdä nyt?” Vaikka olisikin vain muutama tunti vapaa-aikaa, mitä
haluat niiden aikana tehdä?
Tai että miten voisit olla onnellinen
ja aito jo nyt? Voitko ottaa tämän hetken vastaan sellaisenaan kuin
se on.
Tommy Hellsten on tehnyt tästä sanonnasta legendaarisen ”
Saat sen mistä luovut”. Kun luopuu pelosta, saa turvan ja
vapauden. Kun luopuu onnen jahtaamisesta saa vapauden.
Muistan että
aiempia pahimpia pelkojani oli mm. se että minua ei hyväksyttäisi
tai että en selviäisi taloudellisesti. En nähnyt sitä pidemmälle,
että eikö riitä että itse voin hyvin itsessäni ja jos
miellytäisin kaikkia olisin luultavasti kynnysmatto tai tylsä.
Sillä että lakkasin pelkäämästä että etten miellyttäisikään
kaikkia, sainkin aitoja ihmissuhteita enemmän. Sainkin vapauden itse
itseltäni olla oma itseni. Tottakai tuntuu hyvältä jos
ihmiset pitävät minusta, mutta se ei voi enää olla lähtökohtana
millekkään. Tämä on kuitenkin minun elämäni. Kuka sinut
hyväksyy, ellet sinä itse. Paradoksaaliseksi menee että samalla
mielestäni kenenkään ei tulisi hyväksyä itseään sellaisenaan. Mitä itseä?
Tiedäthän, useinhan niin sanotaan ” Sinun pitää vain hyväksyä
itsesi”. Kun hyväksyin itseni masentuneena se antoi minun
luvan olla masentunut.
Jos joku on vaikka 20 kiloa
ylipainoinen ja hokee itselleen minun täytyy vain oppia hyväksymään
itseni, se ei välttämättä ole paras. Voi rakastaa itseään,
mutta mennä eteenpäin.
Pieni rakkaudellinen ja lämmin kiukku
itseään kohtaan voi joskus olla erittäin tervettä.
Missä on se minä jota pitäisi rakastaa? Onko sekin kenties vain ajatus?
Tuleeko elämästä henkilökohtaista vain minä ajatuksen myötä?
Entä jos kaikki tapahtuu ja on aina tapahtunutkin ihan itsestään?
Elämä
muuttuu pidemmän päälle tylsäksi jos kaikki säilyy aina
ennallaan, ja sen voi luvata ettei säily. Muutos on varmaa :)
Muista että
kaikki tekeminen johtaa vain lopputuloksiin, ei virheisiin tai mihinkään muuhunkaan kummempaan. Me ollaan vain kaikki ihmisiä. Tykkään ajatuksesta
että me ollaan kaikki henkisiä olentoja oppimassa ihmisyyttä.
En
tunne yhtään ihmistä joka ei haluaisi olla onnellinen tai sanoisi
että onnea on jo liikaa. Me teemme mitä erityisempiä asioita
ollaksemme sitä. Yhtä oikeaa reseptiä siihen ei takuulla ole,
mutta jokaisella on kyky olla totuudellinen.
Tunne erillisyydestä
aiheuttaa kärsimystä ja aina jonkun etsimistä. Mieli ei koskaan
ole tyytyväinen kuin hetkellisesti. Mielen tehtävä on etsiä
merkitystä ja selkeyttä kaikesta. Toisista ihmisistä,
harrastuksista , rahasta, työstä, ulkonäöstä, menestyksestä,
henkisestä kasvusta ja niin edelleen. Mielen nälkä on kuitenkin
kyltymätön. Se ei rauhoitu, sillä sisimmissämme voimme nyt juuri
jokainen kokea totuuden. Totuuden jonka päälle mielemme on punonut
paljon erilaisia kerroksia, ajatuksia ja uskomuksia siitä miten
asioiden tulisi olla. Emme ole kyseenalaistaneet uskomusta
itsestämme ja tarinasta.On vain elämä
itsessään joka tapahtuu ajatuksista, tunteista huolimatta. Tunteet ja ajatukset ovat rikkaus, lahja! Mutta ovatko ne jotenkin totta? Siinä mielessä varmasti että ne tapahtuvat. Merkitys luodaan kuitenkin vasta mielessä, universumi itsessään on neutraali.
Elämä ilman tarinaan
samaistumista on vapaata ja saa virrata kevyesti.
On myös hyvä että
meillä jokaisella on vähän henkistä munaa, nimeltä
asenne!
Vaali huumoria ja pilkettä silmäkulmassa, koska
loppuviimein, mikään ei ole niin vakavaa kuin tylsä a huumoriton
elämä.
Elämä on ihme, mestari teos joka pitää huolen
itsestän. Ei se mistä tullaan, ei määränpää, mutta matka.
Missä muualla voisimme olla kuin perillä, jos olemme läsnä?
Helposti tulisi toimittua ns. vanhojen ohjelmointien mukaan. Tänään lähdin siihen harhaan hetkeksi. Aloin tekemään jotain täysin ja vain tottumuksesta, ihan kuin koulutettu ja ehdollisettu eläin. Tajusin kuitenkin lopettaa, ja valita elämän vanhojen ehdollistumien sijaan. Aiemmin olisin ehkä miettinyt " meni tuokin aika hukkaan". Ja se ajatus ilmeni nyttenkin, mutta se ei tuntunut miltään. Se oli vain yksi ajatus muiden joukossa, ilman paino arvoa. Voiko mikän hetki mennä hukkaan? Ei todellakaan. Itse asiassa, tuo oli TODELLA arvokas hetki.
Bitte!
Tunnisteet:
ajatukset,
asenne,
eevi,
elämä,
läsnäolo,
pelko,
rakkaus,
rehellisyys,
tarkoitus,
tietoisuus,
tunteet,
uskomus
lauantai 29. joulukuuta 2012
Haluuuuu!
Jatkuva haluaminen on kyllä melkoinen kierre. Ja joo, en nyt tarkoita mitään kaksi mielistä :)
Jokainen meistä on varmasti elämässä kerennyt haluta jotain. Eikö usein tunnukkin hyvältä , kun saa sen mitä on halunnut? Mieli oppii assosioimaan hyvät tunteet ja saavuttamisen keskenään.
Unohtuu usein se tosi seikka, että saatuamme sen mitä olemme halunneet, " tyydytys" ja hyvä olo kestää vain hetken. Ehkä 10 minuuttia, ehkä päivän, jopa kaksi. Tulee uutta haluttavaa.
Sitä voi haluta materiaa, saavutuksia, menestystä, viihdykettä, ihan mitä tahansa. Parempaa kuntoa, uutta teeveetä , myös henkistä "menetystä" ja elämyksiä. Parempaa kuntoa, uutta teeveetä , Mielelle ei riitä mikää, sille on aina jotain enemmän, syvempää, parempaa, hohdokkaampaa, laadukkampaa ja lisää tähän kaikki muutkin superlatiivit mitä ikinä keksitkään.
Haluamisessa ei ole mitään pahaa, miten voisi olla. Mutta tarvitseeko jokaista haluaan lähteä jahtaamaan ja täyttämään? Sekin on haluamista, ettei halua haluta mitään. Se ehkä kuulostaa jotenkin " hienommalta" halulta, mutta onko se rehellistä. Senkus haluat! Ei se ole kuin ajatus :)
Ei ajatus tee kenestäkään syntistä tai synnitöntäkään. Mielen luonteeseen kuuluu joko pelätä menettää se mitä on, tai haluta jotain jota se kuvittelee itseltä puuttuvan.
"Tänään satun olemaan täällä - Huomenna jossakin toisessa paikassa. Minä kuljen kulkemistani, ja kun löydän hauskan paikan, pystytän telttani ja soitan huuliharppua.-Nuuskamuikkunen
Täällä kirjoitin aiemmin " pelko haluamisesta" ja Haluamisesta: lue täältä.
Kirjoitan tästä nyt uudelleen koska aihe on tällä hetkellä ja juuri nyt läsnä.
Viimeiset pari viikkoa ovat ovat olleet täällä päässä melkoisia. Vanhaa poistuu, tulee tietoiseksi monenmoisesta uskomuksesta joita on matkassaan kanniskellut. Yksi oli niin perustavan laatuinen, niin todentuntuinen, että se oli täysin jäänyt tarkastamatta ja katsomatta sen taakse. Tästä varmasti joskus vielä lisää. En osaa löytää tähän muita sanoja kuin, kuin oivallus siitä että itseä ei todellakaan ole. Se on tuntunut todelta, onhan täällä tämä keho, ja olenhan vuosia kuullut tarinaa johon on sitten tullut samaituttua. Etsi itseäsi. Mistä sen voi löytää? Tunne itsesi? Miten voit koskettaa jotain joka on vain ajatuksissa? Etsi joulupukkia. Tai kosketa joulupukkia :) Elämä on kaunista. Elämä on haurasta.
Ajatukset ja mieli juuri haluasi olla. Elämä tapahtuu kyllä, ja voi että se elämä onkin ihmeellistä ja aitoa. Mutta se kaikki tapahtuu ilman tätä tarinaa minusta. En osaa pukea sanoiksi tätä kaikkea vielä.
Kun uskomus siitä että on joku erillinen itse katoaa on kaikki toisin. Kaikki on kuten ennenkin, mutta kaikki on toisin. Ajatuksia on edelleen, tunteita on edelleen- ne eivät vain ole enää mitenkään henkilökohtaisia! Mieli vastustelee moista muutosta, nousee epäilyä ja tarvetta tarttua kiinni johonkin.
Anna minun tietää edes jotain, se huutaa! On kai joku totuus josta voin napata kiinni ja nojata?
Kokemusta ei voi tietää. Aihetta voi spekuloida maailman ääriin, mutta se on monen läsnä olevan hetken hukkaan heittoa, jos voi kirjaimmellisesti KOKEA. Mitä tässä ja nyt on aivan varmasti?
Aistimuksia. Mitä kaikki muu on? Tulkintaa, ajattelua, kuvittelua, tarinaaa.
Voi opetella ulkoa vaikka mitä henkiseltä kuulostavia värssyjä ymmärtämättä niistä mitään.
Ymmärrys on aina vain tulkintaa. Ymmärtäminen voi jossain kohdin olla tärkeää, ymmärrys tulee aina sen hetkisestä tilasta käsin. Kun ymmärsin sen, ettei ole mitään minää, mikä voisi ymmärtää tätä kaikkea, hämmästyin. Ajatuksissa on helppo luoda mielikuvia ja uskomuksia siitä millaista vaikkapa valaistumisen " kuuluisi" olla. Nyt koko sana lähinnä naurattaa! Ei ole mitään valaistumista :) Se on sanana helposti hyvinkin harhaanjohtava. Kuten nyt sanat yleensäkkin. Tulkinta ja totuus ovat kaksi eri asiaa. Kuinka helposti ne tuleekaan sotkettua keskenään. Kartta ei ole maasto ja sitä rataa.
Hyvänen aika ja aika hyvä miten kaunista käsitteiden takana on.
Mieli on silti olemassa, vaikkei totta olekkaan. Ja sehän nyt kapinoi. Se keksii juuri nyt vaikka mitä haluamista. Halutkoon, en nyt jaksa lähteä sen leikkeihin mukaan.
Tunnen selkeän eron kehossani " pelko halulla" ja elämän halulla. Kun elämä haluaa jotain tapahtuvan se vain tapahtuu. Se ei vaadi analysointia, puhki miettimistä tai pakottamista. Se ei vaadi muuta, kuin että keho saa toimia sille työvälineenä. Kaikki virtaa flown lailla, vaivattomasti.
Se tila ei ole juuri nyt päällä :) Mutta sekin on ihan ookoo. Tätä ei ole tarvetta muuttaa mitenkään. Tämäkin on osa elämän virtausta. Nyt poistuu jotain vanhaa. Kurkkua kuristaa.Sisällä huutaa tarve olla rehellinen. Mieli haluaa haluta. Nyt huomaa selkeästi mielen toimintaa ja miten se koittaa kietoa mukaansa.
Ensin on tunne tai ajatus, tässä tapauksessa puristava tunne kurkussa. Mieli ja ajatukset määrittelevättuon tunteen " ikäväksi" ja alkavat etsiä sille syytä. Tällä kertaa se johti seuraavaan ajatukseen " Olen riittämätön". ( En nyt käy spekuloimaan tuota lausetta sen tarkemmin, vaikka mieli tekisi...). Tuo ajatus helposti alkaisi luuppaamaan kohti seuraavia ajatuksia ja tunteita, mutta nyt ei käynytkään niin. Ajatukset ovat totta vain siinä määrin, että ne tapahtuvat. Kuka ajattelee ajatukset?
Koitin etsiä taas kerran avoimesti sitä erillistä yksikköä, joka tuon ajatuksen ajatteli, enkä löytänyt taaskaan. Se ajatus vain tuli. Ja sitten se jo meni. Sen huomaaminen riitti. Ei ole ketään ajattelijaa, ketä voit osoittaa olevan vastuussa ajatuksesta. Kiehtovaa, hienoa! Rationaaliselle mielelle puuduttavaa, kun se ei löydä järkeilemällä selitystä. Tunteen kokeminen riitti. Onni on vapaa kokeminen!
Ei siitä tarvitse pyrkiä eroon, se on taas lisää haluamista. Haluan tämä hetken, kaikilla mausteilla kiitos :) Tunne ja ajatus olivat kuin pieniä pelokkaita lapsia jotka pelkäsivät pimeää. Ei niihin sen vakavammin tarvitse suhtautua.Kirjoittaminen tekee hyvää. Suosittelen jokaiselle! Pyrkimättä mihinkään, katsoen vain mitä tapahtuu , kun sormet päätyvät näppäimistölle.
It's like 10 000 spoons, when all you need is a knife. - Alanis Morissette.
Jokainen meistä on varmasti elämässä kerennyt haluta jotain. Eikö usein tunnukkin hyvältä , kun saa sen mitä on halunnut? Mieli oppii assosioimaan hyvät tunteet ja saavuttamisen keskenään.
Unohtuu usein se tosi seikka, että saatuamme sen mitä olemme halunneet, " tyydytys" ja hyvä olo kestää vain hetken. Ehkä 10 minuuttia, ehkä päivän, jopa kaksi. Tulee uutta haluttavaa.
Sitä voi haluta materiaa, saavutuksia, menestystä, viihdykettä, ihan mitä tahansa. Parempaa kuntoa, uutta teeveetä , myös henkistä "menetystä" ja elämyksiä. Parempaa kuntoa, uutta teeveetä , Mielelle ei riitä mikää, sille on aina jotain enemmän, syvempää, parempaa, hohdokkaampaa, laadukkampaa ja lisää tähän kaikki muutkin superlatiivit mitä ikinä keksitkään.
Haluamisessa ei ole mitään pahaa, miten voisi olla. Mutta tarvitseeko jokaista haluaan lähteä jahtaamaan ja täyttämään? Sekin on haluamista, ettei halua haluta mitään. Se ehkä kuulostaa jotenkin " hienommalta" halulta, mutta onko se rehellistä. Senkus haluat! Ei se ole kuin ajatus :)
Ei ajatus tee kenestäkään syntistä tai synnitöntäkään. Mielen luonteeseen kuuluu joko pelätä menettää se mitä on, tai haluta jotain jota se kuvittelee itseltä puuttuvan.
"Tänään satun olemaan täällä - Huomenna jossakin toisessa paikassa. Minä kuljen kulkemistani, ja kun löydän hauskan paikan, pystytän telttani ja soitan huuliharppua.-Nuuskamuikkunen
Täällä kirjoitin aiemmin " pelko haluamisesta" ja Haluamisesta: lue täältä.
Kirjoitan tästä nyt uudelleen koska aihe on tällä hetkellä ja juuri nyt läsnä.
Viimeiset pari viikkoa ovat ovat olleet täällä päässä melkoisia. Vanhaa poistuu, tulee tietoiseksi monenmoisesta uskomuksesta joita on matkassaan kanniskellut. Yksi oli niin perustavan laatuinen, niin todentuntuinen, että se oli täysin jäänyt tarkastamatta ja katsomatta sen taakse. Tästä varmasti joskus vielä lisää. En osaa löytää tähän muita sanoja kuin, kuin oivallus siitä että itseä ei todellakaan ole. Se on tuntunut todelta, onhan täällä tämä keho, ja olenhan vuosia kuullut tarinaa johon on sitten tullut samaituttua. Etsi itseäsi. Mistä sen voi löytää? Tunne itsesi? Miten voit koskettaa jotain joka on vain ajatuksissa? Etsi joulupukkia. Tai kosketa joulupukkia :) Elämä on kaunista. Elämä on haurasta.
Ajatukset ja mieli juuri haluasi olla. Elämä tapahtuu kyllä, ja voi että se elämä onkin ihmeellistä ja aitoa. Mutta se kaikki tapahtuu ilman tätä tarinaa minusta. En osaa pukea sanoiksi tätä kaikkea vielä.
Kun uskomus siitä että on joku erillinen itse katoaa on kaikki toisin. Kaikki on kuten ennenkin, mutta kaikki on toisin. Ajatuksia on edelleen, tunteita on edelleen- ne eivät vain ole enää mitenkään henkilökohtaisia! Mieli vastustelee moista muutosta, nousee epäilyä ja tarvetta tarttua kiinni johonkin.
Anna minun tietää edes jotain, se huutaa! On kai joku totuus josta voin napata kiinni ja nojata?
Kokemusta ei voi tietää. Aihetta voi spekuloida maailman ääriin, mutta se on monen läsnä olevan hetken hukkaan heittoa, jos voi kirjaimmellisesti KOKEA. Mitä tässä ja nyt on aivan varmasti?
Aistimuksia. Mitä kaikki muu on? Tulkintaa, ajattelua, kuvittelua, tarinaaa.
Voi opetella ulkoa vaikka mitä henkiseltä kuulostavia värssyjä ymmärtämättä niistä mitään.
Ymmärrys on aina vain tulkintaa. Ymmärtäminen voi jossain kohdin olla tärkeää, ymmärrys tulee aina sen hetkisestä tilasta käsin. Kun ymmärsin sen, ettei ole mitään minää, mikä voisi ymmärtää tätä kaikkea, hämmästyin. Ajatuksissa on helppo luoda mielikuvia ja uskomuksia siitä millaista vaikkapa valaistumisen " kuuluisi" olla. Nyt koko sana lähinnä naurattaa! Ei ole mitään valaistumista :) Se on sanana helposti hyvinkin harhaanjohtava. Kuten nyt sanat yleensäkkin. Tulkinta ja totuus ovat kaksi eri asiaa. Kuinka helposti ne tuleekaan sotkettua keskenään. Kartta ei ole maasto ja sitä rataa.
Hyvänen aika ja aika hyvä miten kaunista käsitteiden takana on.
Mieli on silti olemassa, vaikkei totta olekkaan. Ja sehän nyt kapinoi. Se keksii juuri nyt vaikka mitä haluamista. Halutkoon, en nyt jaksa lähteä sen leikkeihin mukaan.
Tunnen selkeän eron kehossani " pelko halulla" ja elämän halulla. Kun elämä haluaa jotain tapahtuvan se vain tapahtuu. Se ei vaadi analysointia, puhki miettimistä tai pakottamista. Se ei vaadi muuta, kuin että keho saa toimia sille työvälineenä. Kaikki virtaa flown lailla, vaivattomasti.
Se tila ei ole juuri nyt päällä :) Mutta sekin on ihan ookoo. Tätä ei ole tarvetta muuttaa mitenkään. Tämäkin on osa elämän virtausta. Nyt poistuu jotain vanhaa. Kurkkua kuristaa.Sisällä huutaa tarve olla rehellinen. Mieli haluaa haluta. Nyt huomaa selkeästi mielen toimintaa ja miten se koittaa kietoa mukaansa.
Ensin on tunne tai ajatus, tässä tapauksessa puristava tunne kurkussa. Mieli ja ajatukset määrittelevättuon tunteen " ikäväksi" ja alkavat etsiä sille syytä. Tällä kertaa se johti seuraavaan ajatukseen " Olen riittämätön". ( En nyt käy spekuloimaan tuota lausetta sen tarkemmin, vaikka mieli tekisi...). Tuo ajatus helposti alkaisi luuppaamaan kohti seuraavia ajatuksia ja tunteita, mutta nyt ei käynytkään niin. Ajatukset ovat totta vain siinä määrin, että ne tapahtuvat. Kuka ajattelee ajatukset?
Koitin etsiä taas kerran avoimesti sitä erillistä yksikköä, joka tuon ajatuksen ajatteli, enkä löytänyt taaskaan. Se ajatus vain tuli. Ja sitten se jo meni. Sen huomaaminen riitti. Ei ole ketään ajattelijaa, ketä voit osoittaa olevan vastuussa ajatuksesta. Kiehtovaa, hienoa! Rationaaliselle mielelle puuduttavaa, kun se ei löydä järkeilemällä selitystä. Tunteen kokeminen riitti. Onni on vapaa kokeminen!
Ei siitä tarvitse pyrkiä eroon, se on taas lisää haluamista. Haluan tämä hetken, kaikilla mausteilla kiitos :) Tunne ja ajatus olivat kuin pieniä pelokkaita lapsia jotka pelkäsivät pimeää. Ei niihin sen vakavammin tarvitse suhtautua.Kirjoittaminen tekee hyvää. Suosittelen jokaiselle! Pyrkimättä mihinkään, katsoen vain mitä tapahtuu , kun sormet päätyvät näppäimistölle.
It's like 10 000 spoons, when all you need is a knife. - Alanis Morissette.
Tunnisteet:
eevi,
ihmiset,
läsnäolo,
mieli,
oravanpyörä,
pelko,
rakkaus,
rehellisyys,
tietoisuus,
tunteet,
uskomus,
vapaus,
yleistäminen
torstai 27. joulukuuta 2012
Mitä voisi tästä hetkestä puuttua?
Moni henkilö ( itseni mukaan lukien) on elämässä kerennyt etsiä yhtä sun toista. Etsiminen voi olla täyttymyksen etsimistä vaikkapa harrastuksista, ihmissuhteista, henkisyydestä, itsensä kehittämisestä, monenmoisesta.
Jostain syystä ilmenee tunne että ihankuin jotain puuttuisi. Mitä tästä hetkestä voisi kuitenkaan puuttua?
Läsnäoleva hetki on juuri sellainen kuin se on. Vaikka se ei olisi täynnä autuutta, hartautta tai suurensuuria oivalluksia, se on kuitenkin ainoa todellinen asia joka tapahtuu juuri nyt.
Mikä on suhteesi tähän hetkeen?
Vastustatko, vai hyväksytkö?
Toisaalta, tottakai etsimme! Tunne siitä ettemme olisi jotenkin kokonaisia ajaa meitä etsimään hyvää oloa ja parempaa jostain. Etsimisessä ei todellakaan ole mitään väärää, päinvastoin.
Jossain kohdin voimme kuitenkin pysähtyä ja ihmetellä sitä mitä oikein etsimme? Meiltä voi vain ajatuksissa, uskomuksissa ja mielikuvissa puuttua jotain nyt.
On eri asia vaikkapa meditoida saavuttaakseen jotain , kuin meditoida vaan siksi että se nyt sattuu tuntuvan hyvältä.
Olen aina ihmetellyt golfia. Lyödään palloa, kävellään perään. Lyödään palloa , ja kävellään perään.
Eihän siinä ole mitään järkeä! Mutta ehkä se onkin juuri pointti koko hommassa, tekeminen vain tekemisen takia.
Maailma on upea ja ihmeellinen paikka, täällä toden totta on tutkittavaa, koettavaa ja ihmeteltävää.
Vaan sen itsensä takia. Mutta jos on tarve löytää joku totuus tai ratkaisu jostain, voi olla hyvä pysähtyä tutkimaan odotuksia ja kuvitelmiaan siitä millaista haluaisi elämän olevan. On vapauttavaa elää ilman odotuksia, tehdä asioita joista tykkää, ja yllättyä joka päivä uudelleen ja uudelleen siitä miten ihmeellistä elämä on. Sitä ei voi ansaita, sitä ei voi saavuttaa.
Joskus pelkäsin ajatusta siitä että läsnäoleva hetki tulisi hyväksyä juuri sellaisenaan kuin se ilmenee.
"Kamalaa, silloinhan menetän täysin kontrollin elämästä!" , " En voi antaa asioiden vain tapahtua"- olivat ajatuksia joita ilmeni.
Mutta kun noita ajatuksia tutkii avoimesti tarkemmin, takertumatta pelkoon, huomaa että ajatusten takaa voi löytyä jotain ihmeellistä.
Freedom is everything and love is all the rest- Richard Bandler.
Onko meillä loppupeleissä kontrollia elämästä? Kontrolli voi olla ajatuksissa. Tarvitseeko ajatuksia uskoa? Tarvitseeko ajatuksia koittaa kontrolloida tai kieltää? Olen tullut siihen lopputulokseen että ei. Riittää että huomaa. Voisiko jokaiseen ajatukseen suhtautua kuin pieneen koiran pentuun, joka haluaa huomiota? Hassua on, että kun ajatukset menettävät merkitystään, niitä ei ota enään henkilökohtaisesti.
Miksi? Koska huomaa "minänkin " olevan vain ajatus ja tarina.
Se on vahva tarina, jota emme vain ole tulleet kyseenalaistaneeksi. Mutta missä se minä sitten on?
Ei, se ei ole keho. En löydä minää myöskään sydämmestä, tai aivoista, en ajatuksista.
Kuka ajattelee? Vai voiko olla niin että ajatus vain ilmenee ja mieli leimaa ajatuksen omakseen?
Ainoa tapa selvittää on tutkia tätä itse. Unohtaen kaiken mitä on oppinut, kuullut tai lukenut.
Meille aletaan lapsesta asti opettamaan " tosi-asioita" jotka ovat oikeastaan 99% uskomuksia, voimakkaita sellaisia. En halua enää uskoa sokesti mihinkään tai tietää mitään, vaan nähdä ja kokea.
Se tarkoittaa myös sen hyväksymistä, ettei ole juurikaan mitään tiedettävää.
Mitä voin aivan varmasti tietää? Tietoa ei ole se että " minulle on kerrottu näin". Se on uskomus.
Tietoa ei ole se että " koska olen joskus kokenut näin". Se on menneisyyden muistelua.
Mitä voin aivan varmasti yt tietää on aistimukset jotka koen. Mitä näen, juuri NYT. Mitä voi tuntea, juuri NYT. Mitä voi kuulla, juuri NYT. Siinä se. Kaikki muu on tulkintaa, ajattelua ja muistelua, joille on paikkansa, jotka eivät ole mitenkään väärin, mutta ne ovat vain tulkintaa.
Jos tätä vie vielä pidemmälle, mitä näen ilman tulkintaa ja nimeämistä. Edellisessä tekstissä tästä , lue täältä.
Mielen tehtävä on nimetä ja löytää kaikelle tarkoitus sekä selitys. Se on ok. Sille on paikkansa. Mutta voiko mielen tulkinta olla ikinä totuus? On kaksi eri asiaa haluta olla onnellinen tai olla totuudellinen. Kumpikaan ei sulje pois toisiaan, tietenkään. Onnellisuus on paremminkin sivutuote totuudellisuudesta. Siltikin kumpikin noista sanoista ovat vain määritelmiä, hataria yritykiä koittaa sanoin ilmaista jotain joka on kokemus. Puuttuuko tästä hetkestä mitään? Se on juuri sellainen kuin se on.
Elämän ihmettä on mielen mahdotonta ymmärtää tai määrittää. Mitä jos ymmärtämisen sijaan välillä päästäisimme irti tarpeesta ymmärtää sitä? :) Elää enempi. Ei vastustaa, ei työntää pois, ei roikkua tai analysoida. Puhtaana ja naturaalina, sellasenaan. Rock.
Jostain syystä ilmenee tunne että ihankuin jotain puuttuisi. Mitä tästä hetkestä voisi kuitenkaan puuttua?
Läsnäoleva hetki on juuri sellainen kuin se on. Vaikka se ei olisi täynnä autuutta, hartautta tai suurensuuria oivalluksia, se on kuitenkin ainoa todellinen asia joka tapahtuu juuri nyt.
Mikä on suhteesi tähän hetkeen?
Vastustatko, vai hyväksytkö?
Toisaalta, tottakai etsimme! Tunne siitä ettemme olisi jotenkin kokonaisia ajaa meitä etsimään hyvää oloa ja parempaa jostain. Etsimisessä ei todellakaan ole mitään väärää, päinvastoin.
Jossain kohdin voimme kuitenkin pysähtyä ja ihmetellä sitä mitä oikein etsimme? Meiltä voi vain ajatuksissa, uskomuksissa ja mielikuvissa puuttua jotain nyt.
On eri asia vaikkapa meditoida saavuttaakseen jotain , kuin meditoida vaan siksi että se nyt sattuu tuntuvan hyvältä.
Olen aina ihmetellyt golfia. Lyödään palloa, kävellään perään. Lyödään palloa , ja kävellään perään.
Eihän siinä ole mitään järkeä! Mutta ehkä se onkin juuri pointti koko hommassa, tekeminen vain tekemisen takia.
Maailma on upea ja ihmeellinen paikka, täällä toden totta on tutkittavaa, koettavaa ja ihmeteltävää.
Vaan sen itsensä takia. Mutta jos on tarve löytää joku totuus tai ratkaisu jostain, voi olla hyvä pysähtyä tutkimaan odotuksia ja kuvitelmiaan siitä millaista haluaisi elämän olevan. On vapauttavaa elää ilman odotuksia, tehdä asioita joista tykkää, ja yllättyä joka päivä uudelleen ja uudelleen siitä miten ihmeellistä elämä on. Sitä ei voi ansaita, sitä ei voi saavuttaa.
Joskus pelkäsin ajatusta siitä että läsnäoleva hetki tulisi hyväksyä juuri sellaisenaan kuin se ilmenee.
"Kamalaa, silloinhan menetän täysin kontrollin elämästä!" , " En voi antaa asioiden vain tapahtua"- olivat ajatuksia joita ilmeni.
Mutta kun noita ajatuksia tutkii avoimesti tarkemmin, takertumatta pelkoon, huomaa että ajatusten takaa voi löytyä jotain ihmeellistä.
Freedom is everything and love is all the rest- Richard Bandler.
Onko meillä loppupeleissä kontrollia elämästä? Kontrolli voi olla ajatuksissa. Tarvitseeko ajatuksia uskoa? Tarvitseeko ajatuksia koittaa kontrolloida tai kieltää? Olen tullut siihen lopputulokseen että ei. Riittää että huomaa. Voisiko jokaiseen ajatukseen suhtautua kuin pieneen koiran pentuun, joka haluaa huomiota? Hassua on, että kun ajatukset menettävät merkitystään, niitä ei ota enään henkilökohtaisesti.
Miksi? Koska huomaa "minänkin " olevan vain ajatus ja tarina.
Se on vahva tarina, jota emme vain ole tulleet kyseenalaistaneeksi. Mutta missä se minä sitten on?
Ei, se ei ole keho. En löydä minää myöskään sydämmestä, tai aivoista, en ajatuksista.
Kuka ajattelee? Vai voiko olla niin että ajatus vain ilmenee ja mieli leimaa ajatuksen omakseen?
Ainoa tapa selvittää on tutkia tätä itse. Unohtaen kaiken mitä on oppinut, kuullut tai lukenut.
Meille aletaan lapsesta asti opettamaan " tosi-asioita" jotka ovat oikeastaan 99% uskomuksia, voimakkaita sellaisia. En halua enää uskoa sokesti mihinkään tai tietää mitään, vaan nähdä ja kokea.
Se tarkoittaa myös sen hyväksymistä, ettei ole juurikaan mitään tiedettävää.
Mitä voin aivan varmasti tietää? Tietoa ei ole se että " minulle on kerrottu näin". Se on uskomus.
Tietoa ei ole se että " koska olen joskus kokenut näin". Se on menneisyyden muistelua.
Mitä voin aivan varmasti yt tietää on aistimukset jotka koen. Mitä näen, juuri NYT. Mitä voi tuntea, juuri NYT. Mitä voi kuulla, juuri NYT. Siinä se. Kaikki muu on tulkintaa, ajattelua ja muistelua, joille on paikkansa, jotka eivät ole mitenkään väärin, mutta ne ovat vain tulkintaa.
Jos tätä vie vielä pidemmälle, mitä näen ilman tulkintaa ja nimeämistä. Edellisessä tekstissä tästä , lue täältä.
Mielen tehtävä on nimetä ja löytää kaikelle tarkoitus sekä selitys. Se on ok. Sille on paikkansa. Mutta voiko mielen tulkinta olla ikinä totuus? On kaksi eri asiaa haluta olla onnellinen tai olla totuudellinen. Kumpikaan ei sulje pois toisiaan, tietenkään. Onnellisuus on paremminkin sivutuote totuudellisuudesta. Siltikin kumpikin noista sanoista ovat vain määritelmiä, hataria yritykiä koittaa sanoin ilmaista jotain joka on kokemus. Puuttuuko tästä hetkestä mitään? Se on juuri sellainen kuin se on.
Elämän ihmettä on mielen mahdotonta ymmärtää tai määrittää. Mitä jos ymmärtämisen sijaan välillä päästäisimme irti tarpeesta ymmärtää sitä? :) Elää enempi. Ei vastustaa, ei työntää pois, ei roikkua tai analysoida. Puhtaana ja naturaalina, sellasenaan. Rock.
tiistai 18. joulukuuta 2012
Elämän paras suhde
Anthony DeMello on heittänyt aikanaan hyvän haasteen ilmoille. Sano mielessäsi rakastamallesi ihmiselle " pidän mielummin sinut, kuin olen onnellinen". Koetko itsekkyyttä? Jos näin, olet aivopesty.
Toinen hyvä esimerkki löytyy ehkä mailman ihanimmasta elokuvasta Eat Pray Love. Tässä En nyt muista minkä niminen-mutta helv*tin hyvännäköinen mies toteaa jotenkin tähän tyyliin naiselleen " Emmekö voisi myöntää vain että olemme yhdessä onnettomia ja olla onnellisia sen vuoksi että olemme ainakin myöntäneet sen?"
Aito rakkaus elää vapaudessa. Aidolla rakkaudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä toiselta saa, tai mitä identiteettiä suhde pönkittää tai niinpäin pois. Vapaudella suhteessa tarkoitan sitä että suhde ja kumppani vähänkuin valitaan uudelleen ja uudelleen, joka päivä. Ego voi elää menneessä, tällöin vain ego vai samaistaa niin toistakin osapuolta kuin itseäänkin menneeseen. Voisimmeko nähdä toisen ja itsemme joka päivä ilman yleistyksiä? Voisimmeko tutustua toiseen joka päivä uudelleen, vähän kuin uudempana ja päivitetympänä versiona itsestään? Tai voisimmeko tarkkailla niitä asioita jotka toisessa ottavat pataan ja ärsyttävät itsessämme? Ihmiset ympärillä ovat mailman parhaimpia peilejä.
Elämässä tärkein suhde on suhde itseen , itse joka on elämä. Ego ja mieli on ehkä siinä päällä hölisemässä ja analysoimassa monenlaista. Ajattelu ei ole tietoisuutta. Ajattelu on hieno asia, mutta yli käytettyä. Veikkaampa että 80-90% ajatuksista joita on esimerkiksi tänään ajatellut on ajatellut eilenkin, ja toissapäivänä. Ajattelu ja analysointi on pahimmillaan addiktoivaa, parhaimmillaan mieli on työkalu.
Olemme kuitenkin tottuneet pitämään mieltä ja egoa itsenämme. Se on vähän sama kuin kuvittelisi vasaran rakentavan talon. Entäs se , joka naputtaa vasaralla?
Voimmeko antaa ensin elämälle sen mitä kaipaamme? Elämä näyttäytyy niin ulos kuin sisällekkin päin. Jos koemme sisällä rakkautta- se alkaa kyllä näkyä " ulkoisissakin" asioissa. Jos olemme sisältä vauraita, vauraus tulee helposti " ulkoiseenkin".
Jos kaipaa ymmärrystä, voiko itse ymmärtää ensin? Jos kaipaa hyväksyntää, voiko itse hyväksyä ensin?
Sydän meinaa pakahtua tästä rakkaudesta jota saa kokea. Olen kerennyt elämässä kokeilemaan " hajoita ja hallitse" rakkautta, riippuvaa- rakkautta, pakkomielteistä rakkautta ja pelko rakkautta. Nyt tuntuu että voin vain rakastaa. Ei tämä ole täydellistä, mutta tämä on aitoa ja tämä on elämää. Silloin tällöin pelko hiipii kehiin, mutta en säikähdä sitä, vaan tervehdin ystävällisesti ja kerron sille että uskon elämään enemmän kuin pelkoon. Rakkaus elää vapaudessa, läsnäolossa, tässä ja nyt. Ei menneessä, ei tulevassa, ei mielikuvissa tai uskomuksissa.
Toinen hyvä esimerkki löytyy ehkä mailman ihanimmasta elokuvasta Eat Pray Love. Tässä En nyt muista minkä niminen-mutta helv*tin hyvännäköinen mies toteaa jotenkin tähän tyyliin naiselleen " Emmekö voisi myöntää vain että olemme yhdessä onnettomia ja olla onnellisia sen vuoksi että olemme ainakin myöntäneet sen?"
Aito rakkaus elää vapaudessa. Aidolla rakkaudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä toiselta saa, tai mitä identiteettiä suhde pönkittää tai niinpäin pois. Vapaudella suhteessa tarkoitan sitä että suhde ja kumppani vähänkuin valitaan uudelleen ja uudelleen, joka päivä. Ego voi elää menneessä, tällöin vain ego vai samaistaa niin toistakin osapuolta kuin itseäänkin menneeseen. Voisimmeko nähdä toisen ja itsemme joka päivä ilman yleistyksiä? Voisimmeko tutustua toiseen joka päivä uudelleen, vähän kuin uudempana ja päivitetympänä versiona itsestään? Tai voisimmeko tarkkailla niitä asioita jotka toisessa ottavat pataan ja ärsyttävät itsessämme? Ihmiset ympärillä ovat mailman parhaimpia peilejä.
Elämässä tärkein suhde on suhde itseen , itse joka on elämä. Ego ja mieli on ehkä siinä päällä hölisemässä ja analysoimassa monenlaista. Ajattelu ei ole tietoisuutta. Ajattelu on hieno asia, mutta yli käytettyä. Veikkaampa että 80-90% ajatuksista joita on esimerkiksi tänään ajatellut on ajatellut eilenkin, ja toissapäivänä. Ajattelu ja analysointi on pahimmillaan addiktoivaa, parhaimmillaan mieli on työkalu.
Olemme kuitenkin tottuneet pitämään mieltä ja egoa itsenämme. Se on vähän sama kuin kuvittelisi vasaran rakentavan talon. Entäs se , joka naputtaa vasaralla?
Voimmeko antaa ensin elämälle sen mitä kaipaamme? Elämä näyttäytyy niin ulos kuin sisällekkin päin. Jos koemme sisällä rakkautta- se alkaa kyllä näkyä " ulkoisissakin" asioissa. Jos olemme sisältä vauraita, vauraus tulee helposti " ulkoiseenkin".
Jos kaipaa ymmärrystä, voiko itse ymmärtää ensin? Jos kaipaa hyväksyntää, voiko itse hyväksyä ensin?
Sydän meinaa pakahtua tästä rakkaudesta jota saa kokea. Olen kerennyt elämässä kokeilemaan " hajoita ja hallitse" rakkautta, riippuvaa- rakkautta, pakkomielteistä rakkautta ja pelko rakkautta. Nyt tuntuu että voin vain rakastaa. Ei tämä ole täydellistä, mutta tämä on aitoa ja tämä on elämää. Silloin tällöin pelko hiipii kehiin, mutta en säikähdä sitä, vaan tervehdin ystävällisesti ja kerron sille että uskon elämään enemmän kuin pelkoon. Rakkaus elää vapaudessa, läsnäolossa, tässä ja nyt. Ei menneessä, ei tulevassa, ei mielikuvissa tai uskomuksissa.
Tunnisteet:
ajatukset,
eevi,
ego,
rakkaus,
rehellisyys,
tietoisuus,
tunteet,
yleistäminen
sunnuntai 16. joulukuuta 2012
Mistä tätä hyvää oikeen riittää?
Vuosi 2012 alkaa vetelemään viimeisä henkäyksiään. Ja taas kerran , koen että olen saanut elää parasta aikaa. Vaikkei menneisyydellä tässä hetkessä ole mitään merkitystä, on joskus kuitenkin hauska fiilistellä miten paljon viimeisimpien vuosien aikana on saanut kokea!
Viime vuosina olen erityisesti pois oppinut. Siinä missä vielä vuosi sitten kiinnosti tietää ja taitaa, nyt tietämisellä ei ole merkitystä. Kokemisella on.
Olen niiiiiiiiin kyllästynyt tietämiseen! Olen niiin täynnä erilaisia totuuksia, joihin olen itsekkin halunnut takertua. Alan myös olla melkoisen täynnä omaa tarinaani ja itseäni joita ego ylläpitäisi mielellään.
Mielellä on vielä pelkoja, mutta en enää pidä niitä todellisina! Entäs sitten jos joku ei tykkää minusta, entä sitten jos ärsytän jotain? Entä sitten jos epäonnistun? Miksi kaikella olisi tekemistä minun kanssani?
Siinä missä vuosi sitten olin onnellinen, koen nyt olevani onnellinen aidommin ja syvemmin. Joskus onnellisuuteni perustui paljonkin tiettyyn tarinaan ja identiteettiin jota itselleni kerroin. Olin onnellinen, koska ajattelin onnellisia ajatuksia joihin samaistuin. Onnellisuuteni oli hyvin " minä" keskeistä, ja se mahtui tiettyihin raameihin. Ehkä teen sitä nyttenkin tietämättäni, ja nauran tälle rakkaudella taas vuoden päästä, mistäs sitä tietää :) En todellakaan ole missään perillä, enkä halua koskaan ollakkaan. Elämä on jatkuvassa liikkeessä. Eilisen oivalluksilla ei ole tänään enää merkitystä, nyt on nyt. Mitä enemmän olen uskaltanut päästää irti kuvitelmistani sen enemmän hyvää on virrannut elämään. En oikeastaan edes usko että asiat määrittellään hyväksi tai huonoksi, ne ovat vaan asioita. Ehkä se on taas yksi paradoksi. Kun luopuu hyvästä , sitä sateleekin ovista ja ikkunoista. Kun päästää irti siitä että kaiken tulisi olla hyvää, kutsuu elämän sisään. Tästä hetkestä kohti tulevaa! Välillä mieli ajelehtii jännäämmään ja pelkäämään tulevia, mutta en jaksa antaa moiselle lampaalle suurta tilaa päästäni. Tehdään peloista huolimatta ja määkikööt pelot keskenään :)
Vuosi sitten koitin vielä pitää elämän ohjaksista kiinni. Vuosi sitten myös uuvutin tällä itseni täysin, leikin kaikkivoipaista ja egoni sai ruokaa kuvitelmasta että "olen jotain" kuin teen asioita x, näytän tietynlaiselta , toimin tietyillä tavoilla. Oli tietynlainen malli päässä, jonka mukaan halusin elää , jonka kuvittelin olevan " oikea".
Vaikka tämä malli oli huomattavasti positiivisempi , vapaampi, rennompi ja ihanampi kuin mallini maailmasta vaikka viisi vuotta sitten, se oli silti malli. Malli joka rakentui uskomuksista ja ajatuksista.
Malli josta halusin ottaa jotenkin kiinni ja jotenkin kai alitajuisesti todeta " Näin tämän kuuluu olla".
Tällä hetkellä minulla ei ole hajuakaan miten asioiden kuuluisi olla. Kenties ne jopa ovat juuri nyt täydellisesti. Ne ovat niinkuin ne ovat. Eivät huonommin, eivät paremmin.
Hassuja asioita tapahtuu, kun mielenkiinto ja haluaminen jää vähemmälle. Palo elää ja kokea löytyy ja roihuaa, mutta en enää koe että minun tarvitsisi ohjailla elämää. Se tapahtuu kyllä. Toki rakas jästipää mieli välillä luulee voivansa ottaa ohjaksia käsiinsä ja pyrkii kontrolloimaan, mutta ei ajatuksiin kuole :) Ne voi huomata ja antaa niiden lipua ohi.
Olen ollut aiemmin melkoisen kärsimätön, ja mielelläni peittänyt tyhjää aikaa ja tilaa puuhastelulla , ideoinnilla ja tekemisellä.Kaikki nämä ovat hyviä asioita, mutta oma suhde niihin mielestäni ratkaisee. Tekeekö vain täyttääkseen tyhjää, puuhaako välttäääkseen pysähtymistä.
Jollei suunnittele, tuskin päätyy mihinkään. Voiko asettaa suunnan, unohtaa sen ja antaa elämän tapahtua? Voisiko olla ookoo , ihan kaiken kanssa? Se on vapauttava ajatus. Elämä on kuitenkin nyt.
Miten kiitollinen voikaan olla joka ainoasta hetkestä ja kokemuksesta jonka on tajunnut elää.
Viikko sitten tajusin stressanneeni hieman eräästä työprojektista. Mieli oli siis tulevaisuudessa, ja olin kiinni lopputuloksessa. Tekeminen ja eläminen ei tapahdu tulevaisuudessa. Päätin päästää irti loppu tuloksesta , ja katsoa mitä tapahtuu. Hommat näyttävät skulaavan parhaiten, kun niitä tekee puhtaasti tekemisen ilosta, ilman kuvitelmia tai ajatuksia lopputuloksesta. En voi tietää tai käyttää aikaa arvailuun mitä tapahtuu. On myös turha ottaa paineita siitä mitä asiat tuovat tullessaan.Päätin, että olen ookoo ihan kaiken kanssa! Syteen tai saveen, tai vaikka molempiin :) Tässä elämässä kaikki tuntuisi olevan ihmeellistä, eikä ole enää aikaa haaskattavaksi pelkoon tai menneen muisteluun. Katsotaan mitä tapahtuu mielummin.
Mistä tätä hyvää tosiaan riittää? Tuntuisi siltä, että kun ei juuri odota mitään, ei voi pettyä. Kun ei juuri odota mitään, hyviä asioita suorastaan hyppii silmille. Hyväksi asiaksi riittää kaikki mikä on aitoa ja rehellistä. Hyvyys tulee kysymyksestä ja avoimuudesta, ei vastauksesta tai tietämisestä.
Meillä on jo kaikki. Kiitos, kiitos, kiitos!!!!!
Viime vuosina olen erityisesti pois oppinut. Siinä missä vielä vuosi sitten kiinnosti tietää ja taitaa, nyt tietämisellä ei ole merkitystä. Kokemisella on.
Olen niiiiiiiiin kyllästynyt tietämiseen! Olen niiin täynnä erilaisia totuuksia, joihin olen itsekkin halunnut takertua. Alan myös olla melkoisen täynnä omaa tarinaani ja itseäni joita ego ylläpitäisi mielellään.
Mielellä on vielä pelkoja, mutta en enää pidä niitä todellisina! Entäs sitten jos joku ei tykkää minusta, entä sitten jos ärsytän jotain? Entä sitten jos epäonnistun? Miksi kaikella olisi tekemistä minun kanssani?
Siinä missä vuosi sitten olin onnellinen, koen nyt olevani onnellinen aidommin ja syvemmin. Joskus onnellisuuteni perustui paljonkin tiettyyn tarinaan ja identiteettiin jota itselleni kerroin. Olin onnellinen, koska ajattelin onnellisia ajatuksia joihin samaistuin. Onnellisuuteni oli hyvin " minä" keskeistä, ja se mahtui tiettyihin raameihin. Ehkä teen sitä nyttenkin tietämättäni, ja nauran tälle rakkaudella taas vuoden päästä, mistäs sitä tietää :) En todellakaan ole missään perillä, enkä halua koskaan ollakkaan. Elämä on jatkuvassa liikkeessä. Eilisen oivalluksilla ei ole tänään enää merkitystä, nyt on nyt. Mitä enemmän olen uskaltanut päästää irti kuvitelmistani sen enemmän hyvää on virrannut elämään. En oikeastaan edes usko että asiat määrittellään hyväksi tai huonoksi, ne ovat vaan asioita. Ehkä se on taas yksi paradoksi. Kun luopuu hyvästä , sitä sateleekin ovista ja ikkunoista. Kun päästää irti siitä että kaiken tulisi olla hyvää, kutsuu elämän sisään. Tästä hetkestä kohti tulevaa! Välillä mieli ajelehtii jännäämmään ja pelkäämään tulevia, mutta en jaksa antaa moiselle lampaalle suurta tilaa päästäni. Tehdään peloista huolimatta ja määkikööt pelot keskenään :)
Vuosi sitten koitin vielä pitää elämän ohjaksista kiinni. Vuosi sitten myös uuvutin tällä itseni täysin, leikin kaikkivoipaista ja egoni sai ruokaa kuvitelmasta että "olen jotain" kuin teen asioita x, näytän tietynlaiselta , toimin tietyillä tavoilla. Oli tietynlainen malli päässä, jonka mukaan halusin elää , jonka kuvittelin olevan " oikea".
Vaikka tämä malli oli huomattavasti positiivisempi , vapaampi, rennompi ja ihanampi kuin mallini maailmasta vaikka viisi vuotta sitten, se oli silti malli. Malli joka rakentui uskomuksista ja ajatuksista.
Malli josta halusin ottaa jotenkin kiinni ja jotenkin kai alitajuisesti todeta " Näin tämän kuuluu olla".
Tällä hetkellä minulla ei ole hajuakaan miten asioiden kuuluisi olla. Kenties ne jopa ovat juuri nyt täydellisesti. Ne ovat niinkuin ne ovat. Eivät huonommin, eivät paremmin.
Hassuja asioita tapahtuu, kun mielenkiinto ja haluaminen jää vähemmälle. Palo elää ja kokea löytyy ja roihuaa, mutta en enää koe että minun tarvitsisi ohjailla elämää. Se tapahtuu kyllä. Toki rakas jästipää mieli välillä luulee voivansa ottaa ohjaksia käsiinsä ja pyrkii kontrolloimaan, mutta ei ajatuksiin kuole :) Ne voi huomata ja antaa niiden lipua ohi.
Olen ollut aiemmin melkoisen kärsimätön, ja mielelläni peittänyt tyhjää aikaa ja tilaa puuhastelulla , ideoinnilla ja tekemisellä.Kaikki nämä ovat hyviä asioita, mutta oma suhde niihin mielestäni ratkaisee. Tekeekö vain täyttääkseen tyhjää, puuhaako välttäääkseen pysähtymistä.
Jollei suunnittele, tuskin päätyy mihinkään. Voiko asettaa suunnan, unohtaa sen ja antaa elämän tapahtua? Voisiko olla ookoo , ihan kaiken kanssa? Se on vapauttava ajatus. Elämä on kuitenkin nyt.
Miten kiitollinen voikaan olla joka ainoasta hetkestä ja kokemuksesta jonka on tajunnut elää.
Viikko sitten tajusin stressanneeni hieman eräästä työprojektista. Mieli oli siis tulevaisuudessa, ja olin kiinni lopputuloksessa. Tekeminen ja eläminen ei tapahdu tulevaisuudessa. Päätin päästää irti loppu tuloksesta , ja katsoa mitä tapahtuu. Hommat näyttävät skulaavan parhaiten, kun niitä tekee puhtaasti tekemisen ilosta, ilman kuvitelmia tai ajatuksia lopputuloksesta. En voi tietää tai käyttää aikaa arvailuun mitä tapahtuu. On myös turha ottaa paineita siitä mitä asiat tuovat tullessaan.Päätin, että olen ookoo ihan kaiken kanssa! Syteen tai saveen, tai vaikka molempiin :) Tässä elämässä kaikki tuntuisi olevan ihmeellistä, eikä ole enää aikaa haaskattavaksi pelkoon tai menneen muisteluun. Katsotaan mitä tapahtuu mielummin.
Mistä tätä hyvää tosiaan riittää? Tuntuisi siltä, että kun ei juuri odota mitään, ei voi pettyä. Kun ei juuri odota mitään, hyviä asioita suorastaan hyppii silmille. Hyväksi asiaksi riittää kaikki mikä on aitoa ja rehellistä. Hyvyys tulee kysymyksestä ja avoimuudesta, ei vastauksesta tai tietämisestä.
Meillä on jo kaikki. Kiitos, kiitos, kiitos!!!!!
Tunnisteet:
eevi,
ego,
läsnäolo,
menestys,
mieli,
muutos,
oravanpyörä,
rakkaus,
rehellisyys,
tietoisuus,
tunnetila,
tunteet,
unelma
tiistai 11. joulukuuta 2012
Tarkoituksellista elämää
Mitä tekisit, jos millään mitä kukaan muu ajattelisi ei olisi merkitystä?
Tai mitä tekisit jos kukaan ei saisi tietää ?
Nämä ovat kysymyksiä joihin sinä voit vain vastata omassa mielessäsi. Itse olen tullut tulokseen, että elämän merkitys on elämä. Voin toki antaa sille vaikka mitä muita merkityksiä, mutta elämä itsessäänkin tuntuu oikeen riittävältä.
En kuitenkaan aio itse vielä muuttaa viidakkoon, vaan ihmetellä tätä ihmiskehoa joka on käytössä!
Uskon, että niin kauan kuin me ihmiset ylipäätään haluamme elää tällä planeetalla, niin kauan kuin täällä on nälän hätää ja sotia, on hyvä jos jokainen meistä osaisi nähdä oman osuutensa siihen, että pitää ainakin hyvää huolta itsestään, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan kenellekkin. Se on ensimmäinen ja käytännössä ainoa asia, johon voimme suoraan vaikuttaa, josta voimme itse ottaa vastuun, ilolla.
Kun itse voi hyvin, se välittyy ympärille. Anna hyvän kiertää. Sillä että hymyilet kassaneidille, saatat aloittaa hyvän, positiivisen kierteen. Kassaneiti siirtää sitä eteenpäin ja asiakkaat vievät hyvää mieltä eteenpäin. Ah miten ihanan naivi tosi asia.Se ei ole mitä vanhempasi olisivat halunneet, tai mitä yhteiskuntamme odottaa.
Se on jotain mitä sinä vain tiedät. Ja hei, se VOI muuttua, ja muuttaa muotoaan. Tämä on elämää, jossa yksi asia on varma: MUUTOS. Katso luontoa, onko siellä ikinä mikään paikallaan? Elämän luonteeseen kuuluu muutos.
Elämäntarkoitukseni on nyt eri kuin vaikkapa muutama vuosi sitten. Minulle se kertoo siitä että olen oppinut tällä välillä. Tarkoitus elää riittää.
Me ns. vedämme puoleemme juuri ne opit, jotka tarvitsemme.
Olin itse vuosia sitten usein epävarma itsestäni, enkä luottanut silloiseen poikakaveriini , vaan käyttäydyin kuin epävarma, pelokas ja läheisriippuvainen, ilman syytä.Päädyimme yhteisymmärryksessä eroon, kun emme enää kumpikaan voineet nauttia yhdessä olosta. Vaikka tuo kumppanini olisi tehnyt mitä, en olisi uskonut. Minä todella tarvitsin sen opin, että luottaminen on valinta. Muistan silti ajatelleeni, että “jos joskus vielä seurustelen niin seuraava saa olla vaikka miten mustasukkainen ja omistushaluinen, kunhan ei jatkuvasti ravaa itse baareissa”. Noh, arvaappa mitä eteeni tuli. Löytyi uusi suhde, jossa sain juuri tätä, kokea itse miltä tuntuu kun toinen ei luota, miltä tuntuu kun toinen lukee salaa sähköpostejasi ja millaista oli nähdä toisen odottavan sinulta omaa mielenrauhaansa. Totuus on kuitenkin se Kukaan muu, ei pysty antamaan sinulle mitään tunnetilaa. On sinun tehtäväsi kokea tunteesi.
Tämä voi tuntua vähän hassultakin, eikö juuri siksi olla yhdessä että toinen tekee hyvän olon?Voisitko tässä hetkessä nähdä, ettei ole mitään muuta mikä estäisi sinua olemasta onnellinen jo nyt, kuin omat ajatuksesi?
Tunnisteet:
eevi,
läsnäolo,
mieli,
muutos,
oravanpyörä,
pelko,
positiivinen aie,
rakkaus,
rehellisyys,
stressi,
suru,
suunnitelma,
tarkoitus,
tietoisuus,
tunteet,
unelma
lauantai 8. joulukuuta 2012
Ruusuja pyllyyn :)
Pidin hiljattain luennon mentaalimessuilla nimeltä 4 asiaa onnellisuudesta. Jostain syystä kuitenkin tuo aihe valintani nimi alkoi tökkimään päivää ennen esiintymistä. Ah miten ihanaa ja siirappista onnellisuutta, laitetaan kaikki ruusut pyllyyn ja hymyillään aina! Ei nyt kai ;)
Mielummin kuitenkin käyttäisin onnellisuuden sijaan sanaa elämä. Olen onnellinen = olen elossa!
Onnellisuus sisältää kaikki tunteet ja kokemukset.
Onnellisuus ei tarkoita jatkuvaa happy happy joy joy fiilinkiä, niinkuin joskus luulin. Mutta toisaalta silloin tarvitsinkin öisin hammaskiskoja koska posket olivat niin kireänä tekohymystä ja yöllä se alitajunta näytti sitten mitä sisällä todella oli = kireyttä.
Onnellisuus vaan on, ilman syytä.
Tajuntamme on vähänkuin kaksi osainen. On se mitä tiedostamme, sekä se kuuluisa alitajunta. Tietoinen mieli siis huomaa n. 5% todellisuudesta. Kätkemme helposti sisällemme jos jonkinmoista uskomusta, ajatusta, tai tunnetta. Ego tulee suojelijaksi ja kasvattaa ylleen kerroksia, ettei ainakaan enään sattuisi. Näytetään ulospäin niin eheältä ja ehjältä ja ehkä jopa itse lähdetään siihen näytelmään mukaan. " Jos mä vaan ajattelen positiivisesti niin sittenhän mä oon positiivinen". Öö...
Positiiviset ajatukset on toki ihana juttu, mutta todellisuuden kanssa niillä ei välttämättä ole mitään tekemistä. Haluaako voida paremmin vai haluaako kokea aidosti? Kaksi hyvin eri asiaa.
Mitä on aito kokeminen edes? Jos se mitä silmillämme näemme on vain 5% totuudesta, miten voisimme edes luottaa omaan näköömme? Emme voikkaan. Me olemme käveleviä manifestointi koneita.
Suorastaan tilaamme näkökentällemme asioita samalla tavalla kun vedämme puoleemme samankaltaista energiaa. Pelko tarrautuu mielellään pelkoon, ja niin edelleen. Pitkälti voimme ajatuksiimme vaikuttaa, mutta emme ole ajatuksemme. Ne tapahtuvat ilmankin. Antaa tuntua = antautua! Onnellisuus ja elämä on minulle myös sitä.
Läsnäolo tässä ja nyt tarkoittaa minulle sitä että pystyy joka hetki vähänkuin syntymään uudelleen. Huh, helpommin sanottu kuin tehty. Kuinka helppoa olisikaan jäädä kiinni johonkin, jota koki vaikka tunti sitten. Sehän meni jo! Elämä liikkuu ihan koko ajan.
Jostain syystä mieleni poimii ja huomaa tällä hetkellä kaikkea tietämiseen liittyvää. Jos joku puhuu "tietävänsä" kavahdan. Huh. Mieleni on tällä hetkellä kysymys merkkiä toisensa perään.
Ketä kiinnostaa vastaukset? Kysymykset ovat paljon kiehtovampia. Mitä vastauksella ja tiedolla tekee? Sulkeeko niillä vain ovia joltakin muulta?
Onnellisuus on minun määritelmissäni myös ei-tietämistä. Avoinna oloa, mutta ehdottomasti kyseenalaistamista. En halua itse uskoa nyt juuri kehenkään tai mihinkään, vaan haluan tutkia ja tarkastella. Mitä me lopulta ja ihan oikeasti tiedämme? Voimme tietää luulevamme, mutta siihen se sitten taitaakin jäädä. Muutosvalmentajalta löytyy huikea teksti oikeassa olemisen tarpeesta täällä.
Mitä lopulta voi tietää? Mitä olemme ilman uskomuksiamme ja tietämistämme? Tämä kysymys on mietityttänyt myös ammatillisesti. NLP ja hyvinvointivalmennuksen ei ole tarkoitus olla mikään totuus, tai pino uusia uskomuksia. Toisaalta sekin,että ei ole kuin uskomuksia on uskomus. Mieheni kysyy usein " toimiiko se?" Se on hyvä kysymys. Maailma on täynnä tutkimusta puolesta ja vastaan, erilaisia teorioita ja hoito menetelmiä. Itse olen mm. opiskellut ayurvedaa, länsimaista hoitotiedettä, energia hoitamista, Nlp.tä, ravitsemusta, yms. Kaikki nämä perustuvat johonkin, mutta ovat myös hyvin erilaisia. Enää en kannata asioiden nimeämistä, vaikka se kummasti helpottaa asian tai teorian " esiintuomista". Mitä jos hetkeksi unohtaisimme teoriat ja tietämisen? Kokisimme ja eläisimme. Ajattelisimme vähemmän ja oppisimme kuuntelemaan intuitiotamme, kaikessa epäloogisuudessaan?
Toisaalta taas haluan itse säilyttää uteliaisuuteni elämää ja kaikkea täällä olevaa kohtaan, mutta en takertua mihinkään. Kokeminen on arvokkaampaa.
Kurssilaiset saavat minulta politiikon vastauksia ( suattaapi olla, tai suattaapi olla olematta) tai kysymyksen takaisin. " Mitä ikäville tunteille kuuluu tehdä? " kuului kysymys. Kysyin " Mistä tiedät että tunne on ikävä?" On selvää että koemme mielummin toisia tunteita kuin toisia, mutta mitään yhtä ja oikeaa reseptiä sille ei ole mitä tunteelle kuuluisi tehdä. Se mitä olen itse päättänyt tehdä , on kokea ne ja mennä eteenpäin :) Enemmän energiaa vie vastaantaistelu , kuin kokeminen.
Tunne on parhaimmillaan palvelija ja viesti : TEE JOTAIN TOISIN!!!!!
Kannattaako tälläistä tunnetta muuttaa? Ei missään tapauksessa. Kukaan ei ole luvannut että elämä olisi aina helppoa, ja kun tiedämme ihmisessä asuvan muutosvastarinnan voimme tulkita " ei niin kivat tunteet" viesteiksi tutkia omaa sisäistä kompassiamme, mitä voisin tehdä toisin? Onko minun hyvä järjestellä jotain asioita/ suhtautumistani niihin toisin? Ei minulla ole vastauksia kenellekkään.
Yksi tavotteista kursseillamme on että ihmiset alkaisivat nimenomaan olemaan enemään oman päänsä ulkopuolella. Kokemaan enemmän. Tässä on toki itselläkin tehtävää ja harjoiteltavaa. Mieli ja ego tarttuisi mielellään johonkin tietämiseen tai " tämä on näin" ajatteluun. Taas kerran kun muistetaan sana eteenpäin. Siinä missä joku oppi joskus oli tarpeellinen, myöhemmin siitä pois oppiminen voi olla vieläkin kullan arvoisempaa. Se vaatii omaa hereillä oloa. Ei kenenkään muun totuuksia ;)
Ajatus - tunne -toiminta ketju pyörittää meitä helposti ellemme ole tästä itse tietoisia.
Ei kukaan pelkää korkeita paikkoja, vaan AJATUSTA ( mielikuvia, sisäistä keskusteluaan, yms.) korkeista paikoista. Emme ole ajatuksemme, emme ole kehomme, emme ole edes tunteemme.
Ei meidän tarvia oppia olemaan onnellisia, vaan enemmänkin tiedostamaan mitä kaikkia kyhäilemme täydellisen todellisuuden päälle. Odotuksia, uskomuksia, identiteettiä, kuvitelmia itsestä ja elämästä ja niin edelleen.
Me itse luomme merkitykset. Tulin kirjoittamaan onnellisuudesta ja mm. siihen liittyvistä harhakuvitelmista, mutta "paperille" tulikin jotain ihan muuta.
Ehkä puran seuravaalla kerralla ajatuksiani tästä tarkemmin.
Loppuun sopisi jotenkin ironisesti erään myyjän asenne : " Some buy, some don't , so what ? Next!
Mielummin kuitenkin käyttäisin onnellisuuden sijaan sanaa elämä. Olen onnellinen = olen elossa!
Onnellisuus sisältää kaikki tunteet ja kokemukset.
Onnellisuus ei tarkoita jatkuvaa happy happy joy joy fiilinkiä, niinkuin joskus luulin. Mutta toisaalta silloin tarvitsinkin öisin hammaskiskoja koska posket olivat niin kireänä tekohymystä ja yöllä se alitajunta näytti sitten mitä sisällä todella oli = kireyttä.
Onnellisuus vaan on, ilman syytä.
Tajuntamme on vähänkuin kaksi osainen. On se mitä tiedostamme, sekä se kuuluisa alitajunta. Tietoinen mieli siis huomaa n. 5% todellisuudesta. Kätkemme helposti sisällemme jos jonkinmoista uskomusta, ajatusta, tai tunnetta. Ego tulee suojelijaksi ja kasvattaa ylleen kerroksia, ettei ainakaan enään sattuisi. Näytetään ulospäin niin eheältä ja ehjältä ja ehkä jopa itse lähdetään siihen näytelmään mukaan. " Jos mä vaan ajattelen positiivisesti niin sittenhän mä oon positiivinen". Öö...
Positiiviset ajatukset on toki ihana juttu, mutta todellisuuden kanssa niillä ei välttämättä ole mitään tekemistä. Haluaako voida paremmin vai haluaako kokea aidosti? Kaksi hyvin eri asiaa.
Mitä on aito kokeminen edes? Jos se mitä silmillämme näemme on vain 5% totuudesta, miten voisimme edes luottaa omaan näköömme? Emme voikkaan. Me olemme käveleviä manifestointi koneita.
Suorastaan tilaamme näkökentällemme asioita samalla tavalla kun vedämme puoleemme samankaltaista energiaa. Pelko tarrautuu mielellään pelkoon, ja niin edelleen. Pitkälti voimme ajatuksiimme vaikuttaa, mutta emme ole ajatuksemme. Ne tapahtuvat ilmankin. Antaa tuntua = antautua! Onnellisuus ja elämä on minulle myös sitä.
Läsnäolo tässä ja nyt tarkoittaa minulle sitä että pystyy joka hetki vähänkuin syntymään uudelleen. Huh, helpommin sanottu kuin tehty. Kuinka helppoa olisikaan jäädä kiinni johonkin, jota koki vaikka tunti sitten. Sehän meni jo! Elämä liikkuu ihan koko ajan.
Jostain syystä mieleni poimii ja huomaa tällä hetkellä kaikkea tietämiseen liittyvää. Jos joku puhuu "tietävänsä" kavahdan. Huh. Mieleni on tällä hetkellä kysymys merkkiä toisensa perään.
Ketä kiinnostaa vastaukset? Kysymykset ovat paljon kiehtovampia. Mitä vastauksella ja tiedolla tekee? Sulkeeko niillä vain ovia joltakin muulta?
Onnellisuus on minun määritelmissäni myös ei-tietämistä. Avoinna oloa, mutta ehdottomasti kyseenalaistamista. En halua itse uskoa nyt juuri kehenkään tai mihinkään, vaan haluan tutkia ja tarkastella. Mitä me lopulta ja ihan oikeasti tiedämme? Voimme tietää luulevamme, mutta siihen se sitten taitaakin jäädä. Muutosvalmentajalta löytyy huikea teksti oikeassa olemisen tarpeesta täällä.
Mitä lopulta voi tietää? Mitä olemme ilman uskomuksiamme ja tietämistämme? Tämä kysymys on mietityttänyt myös ammatillisesti. NLP ja hyvinvointivalmennuksen ei ole tarkoitus olla mikään totuus, tai pino uusia uskomuksia. Toisaalta sekin,että ei ole kuin uskomuksia on uskomus. Mieheni kysyy usein " toimiiko se?" Se on hyvä kysymys. Maailma on täynnä tutkimusta puolesta ja vastaan, erilaisia teorioita ja hoito menetelmiä. Itse olen mm. opiskellut ayurvedaa, länsimaista hoitotiedettä, energia hoitamista, Nlp.tä, ravitsemusta, yms. Kaikki nämä perustuvat johonkin, mutta ovat myös hyvin erilaisia. Enää en kannata asioiden nimeämistä, vaikka se kummasti helpottaa asian tai teorian " esiintuomista". Mitä jos hetkeksi unohtaisimme teoriat ja tietämisen? Kokisimme ja eläisimme. Ajattelisimme vähemmän ja oppisimme kuuntelemaan intuitiotamme, kaikessa epäloogisuudessaan?
Toisaalta taas haluan itse säilyttää uteliaisuuteni elämää ja kaikkea täällä olevaa kohtaan, mutta en takertua mihinkään. Kokeminen on arvokkaampaa.
Kurssilaiset saavat minulta politiikon vastauksia ( suattaapi olla, tai suattaapi olla olematta) tai kysymyksen takaisin. " Mitä ikäville tunteille kuuluu tehdä? " kuului kysymys. Kysyin " Mistä tiedät että tunne on ikävä?" On selvää että koemme mielummin toisia tunteita kuin toisia, mutta mitään yhtä ja oikeaa reseptiä sille ei ole mitä tunteelle kuuluisi tehdä. Se mitä olen itse päättänyt tehdä , on kokea ne ja mennä eteenpäin :) Enemmän energiaa vie vastaantaistelu , kuin kokeminen.
Tunne on parhaimmillaan palvelija ja viesti : TEE JOTAIN TOISIN!!!!!
Kannattaako tälläistä tunnetta muuttaa? Ei missään tapauksessa. Kukaan ei ole luvannut että elämä olisi aina helppoa, ja kun tiedämme ihmisessä asuvan muutosvastarinnan voimme tulkita " ei niin kivat tunteet" viesteiksi tutkia omaa sisäistä kompassiamme, mitä voisin tehdä toisin? Onko minun hyvä järjestellä jotain asioita/ suhtautumistani niihin toisin? Ei minulla ole vastauksia kenellekkään.
Yksi tavotteista kursseillamme on että ihmiset alkaisivat nimenomaan olemaan enemään oman päänsä ulkopuolella. Kokemaan enemmän. Tässä on toki itselläkin tehtävää ja harjoiteltavaa. Mieli ja ego tarttuisi mielellään johonkin tietämiseen tai " tämä on näin" ajatteluun. Taas kerran kun muistetaan sana eteenpäin. Siinä missä joku oppi joskus oli tarpeellinen, myöhemmin siitä pois oppiminen voi olla vieläkin kullan arvoisempaa. Se vaatii omaa hereillä oloa. Ei kenenkään muun totuuksia ;)
Ajatus - tunne -toiminta ketju pyörittää meitä helposti ellemme ole tästä itse tietoisia.
Ei kukaan pelkää korkeita paikkoja, vaan AJATUSTA ( mielikuvia, sisäistä keskusteluaan, yms.) korkeista paikoista. Emme ole ajatuksemme, emme ole kehomme, emme ole edes tunteemme.
Ei meidän tarvia oppia olemaan onnellisia, vaan enemmänkin tiedostamaan mitä kaikkia kyhäilemme täydellisen todellisuuden päälle. Odotuksia, uskomuksia, identiteettiä, kuvitelmia itsestä ja elämästä ja niin edelleen.
Me itse luomme merkitykset. Tulin kirjoittamaan onnellisuudesta ja mm. siihen liittyvistä harhakuvitelmista, mutta "paperille" tulikin jotain ihan muuta.
Ehkä puran seuravaalla kerralla ajatuksiani tästä tarkemmin.
Loppuun sopisi jotenkin ironisesti erään myyjän asenne : " Some buy, some don't , so what ? Next!
Tunnisteet:
eevi,
ego,
esiintyminen,
ihmiset,
läsnäolo,
mieli,
muutos,
nlp,
oravanpyörä,
pelko,
positiivinen aie,
rakkaus,
rehellisyys,
tietoisuus,
tunteet
sunnuntai 2. joulukuuta 2012
Maksa laskusi :)
Tämä teksti tuli vastaan kaverin facebookin virrassa.Siitä se ajatus sitten lähti :)
Jokainen Valon Soturi on pelännyt käydä taisteluun.
Jokainen Valon Soturi on joskus pettänyt ja valehdellut.
Jokainen Valon Soturi on kulkenut tietä joka ei ole ollut hänen tiensä.
Jokainen Valin Soturi on kärsinyt turhanpäiväiseen asioiden vuoksi.
Jokainen Valon Soturi on ajatellut ettei ole Valon Soturi.
Jokainen Valon soturi on epäonnistunut henkisessä velvoitteissaan.
Jokainen Valon soturi on sanonut kyllä, kun olisi halunnut sanoa ei.
Jokainen Valon Soturi on haavoittanut rakastamaansa ihmistä.
Sen vuoksi hän on Valon Soturi, siksi että hän on kokenut tuon kaiken, eikä ole menettänyt toivoaan tulla paremmaksi.
- Valon Soturin käsikirja -
Paulo Coelho
Kirjoittelin aiemmin syksyllä kasvavasta tarpeesta olla rehellinen ja totuudellinen (teksti täällä.), ennen kaikkea itselleni. Tahdoin tuntea mitä kaikkea alitajuntani pitää sisällään. Mitä "luulen olevani" on vain pintaa. Toimintaani ja elämää yleensäkkin ohjaa kuitenkin se kaikki mitä alitajunta pitää sisällään.Nämä ovat niitä asioita joita ei aina itsessään edes halua nähdä. Tietoinen mieli ja rationaalinen ajattelu ovat tietyllä tavalla hyviä " suojamekanisemeja" , silloin kuin emme kykene käsittelemään kaikkea meissä ja elämässä olevaa informaatiota. Informaatiota ja dataa, joka vain on.
Hiljattain huomasin itsessäsi melkoisen vahvan "puolustusmekanismin". En oikein ole luottanut elämään. Toisaalta, hyvä kysymys voikin olla että miksi elämään pitäisi luottaa? Ei siihen välttämättä pidäkkään luottaa. Sen voi kuitenkin muistaa että se kulkee eteenpäin aivan varmasti. Sen luonteeseen ei kuulu pysähtyminen. Kaikesta taakse jääneestä luopuminen voi alkuun kirpaista, mutta tilalle on loppuviimein tullut aina jotain. Usein parempaa. Ainakin jotain , jota tarvitsemme.
Minulla oli tiedostamaton uskomus siitä että elämä ei kantaisi on tuottanut paljon tarvetta kontrolloida itseäni ja erityisesti tunteitani. Vuosiin en ollut mm. vihainen.
Silloin kuvittelin että " minulla ei vaan ole mitään syytä moiseen" ja ajattelin jotenkin olevani sen yläpuolella. Täältä tekstistä voit lukea lisää ajatuksia kiukusta ja ihanasta vihasta täällä.
Ei, en ole nytkään vihainen, mutta nyt koen että voin olla turvassa sitä. Tai paskat, vaikka en olisikaan turvassa , mutta en vain pysty tukkimaan tunteita :) En vain enää kykene olemaan valheellinen itselleni niissä tilanteissa joissa aiemmin olisin ikäänkuin mennyt turvallisen kuplan sisään jossa tunteet eivät minua kosketa.Tunne ei saa minua toimimaan tai reagoimaan sen ohjailemana, se on asia erikseen ja vastuun siirtämistä. Joskus oli turvallisempaa tuntea vähemmän. Tämä korostui ihmissuhteissa erityisesti. En juuri koskaan " antanut itsestäni " kuin n. 5%.
Nyt olen saanut elää sielunkumppanin kanssa, joka on paras peili ja opettaja minulle. Näen hänessä sen mitä itsessäni en halua nähdä, hyväksyn hänessä sen mitä itsessäni on ollut vaikea hyväksyä.
Olen saanut törmätä ja kohdata itsessäni oleviin ajatusmalleihin , uskomuksiin, mielikuviin ja " totuuksiin". Rakkaus elää vapaudesta ja rehellisyydestä. Paras suhde elämässä on varmaan ensisijaisesti suhde itseensä. On mahdotonta olla todella rehellinen toiselle jollei ole ensin itselleen. Ja se on matka, ainakin omalla kohdallani. Olen kiitollinen ja onnellinen siitä, että saan nimenomaan kasvaa tässä yhdessä toisen kanssa. Aiemmin luulin olevani " jonkinlainen". Nyt huomaan että tietoisuuteni vaihtelee.
On hyvin mielenkiintoisesti sanottu " kuole joka hetki menneelle ja synny joka hetki uudelle".
Tämä voi olla hyvä muistaa ja tutkailla ajatusta ihmissuhteissakin. Milloin ihmissuhde perustuu menneelle, menneisiin mielikuviin ja tarinaan? Voisimmeko oppia rakastamaan ja näkemään toisen joka päivä, uutena päivitettynä versiona itsestään?
Siinä missä muutama vuosi sitten pidin itseäni vahvana ja pelottomana ja selviytyjänä, olen nyt saanut tutustua ns. herkempään puoleeni, ja erilaisiin tunteisiin, jotka aiemmin blokkasin pelon sekaisesti pois.
Vertauskuvallisesti voisi ajatella, että voisin ihan hyvin blokata laskut, ja jättää ne maksamatta. Poissa silmistä, poissa mielestä? Entä jos ei sittenkään. Jos en maksa laskuja, ne kerryttävät korkonsa.Kieltäminen on ehkä yleisimmistä defenssimekanismeista. Jonkun aikaa harrastin myös kieltämisen kieltämistä ;) Koska omassa kuplassani minulla oli kaikki hyvin. Ja on edelleenkin, mutta nyt hyvän ylläpito on turhaa. Aiemmin jos kielsi itseltään jotain tunteita, vie kieltäminen yllättävän paljon alitajuista energiaa. Asiat eivät ole huonommin tai paremmin, ne ovat niinkuin ne ovat.
Siksi voikin olla ajoittain hyvä kysyä: millaista sisältöä ( mielikuvia, ajatuksia, tuntemuksia,muistoja, uskomuksia, yms.) lisään todellisuuteen?
Naureskelemme mieheni kanssa usein lausahdukselle " SaatAnalysoida!". Onko analysointi ja puiminen hyvä juttu? Ehkä sille on paikkansa. Mutta jos vain maksat laskut, niin ne on maksettu. Jos jätät maksamatta ja koitat siirtää ajatusta niistä sivuun, eivät ne katoa minnekkään.
Kuinka paljon käytämme aikaa miettimiseen, kuinka paljon tekemiseen?
Albert Einsteinin strategia oli pääasiassa seuraava : 1 % suunnittelua, 99% tekemistä ja kokemista.
Jokainen Valon Soturi on pelännyt käydä taisteluun.
Jokainen Valon Soturi on joskus pettänyt ja valehdellut.
Jokainen Valon Soturi on kulkenut tietä joka ei ole ollut hänen tiensä.
Jokainen Valin Soturi on kärsinyt turhanpäiväiseen asioiden vuoksi.
Jokainen Valon Soturi on ajatellut ettei ole Valon Soturi.
Jokainen Valon soturi on epäonnistunut henkisessä velvoitteissaan.
Jokainen Valon soturi on sanonut kyllä, kun olisi halunnut sanoa ei.
Jokainen Valon Soturi on haavoittanut rakastamaansa ihmistä.
Sen vuoksi hän on Valon Soturi, siksi että hän on kokenut tuon kaiken, eikä ole menettänyt toivoaan tulla paremmaksi.
- Valon Soturin käsikirja -
Paulo Coelho
Kirjoittelin aiemmin syksyllä kasvavasta tarpeesta olla rehellinen ja totuudellinen (teksti täällä.), ennen kaikkea itselleni. Tahdoin tuntea mitä kaikkea alitajuntani pitää sisällään. Mitä "luulen olevani" on vain pintaa. Toimintaani ja elämää yleensäkkin ohjaa kuitenkin se kaikki mitä alitajunta pitää sisällään.Nämä ovat niitä asioita joita ei aina itsessään edes halua nähdä. Tietoinen mieli ja rationaalinen ajattelu ovat tietyllä tavalla hyviä " suojamekanisemeja" , silloin kuin emme kykene käsittelemään kaikkea meissä ja elämässä olevaa informaatiota. Informaatiota ja dataa, joka vain on.
Hiljattain huomasin itsessäsi melkoisen vahvan "puolustusmekanismin". En oikein ole luottanut elämään. Toisaalta, hyvä kysymys voikin olla että miksi elämään pitäisi luottaa? Ei siihen välttämättä pidäkkään luottaa. Sen voi kuitenkin muistaa että se kulkee eteenpäin aivan varmasti. Sen luonteeseen ei kuulu pysähtyminen. Kaikesta taakse jääneestä luopuminen voi alkuun kirpaista, mutta tilalle on loppuviimein tullut aina jotain. Usein parempaa. Ainakin jotain , jota tarvitsemme.
Minulla oli tiedostamaton uskomus siitä että elämä ei kantaisi on tuottanut paljon tarvetta kontrolloida itseäni ja erityisesti tunteitani. Vuosiin en ollut mm. vihainen.
Silloin kuvittelin että " minulla ei vaan ole mitään syytä moiseen" ja ajattelin jotenkin olevani sen yläpuolella. Täältä tekstistä voit lukea lisää ajatuksia kiukusta ja ihanasta vihasta täällä.
Ei, en ole nytkään vihainen, mutta nyt koen että voin olla turvassa sitä. Tai paskat, vaikka en olisikaan turvassa , mutta en vain pysty tukkimaan tunteita :) En vain enää kykene olemaan valheellinen itselleni niissä tilanteissa joissa aiemmin olisin ikäänkuin mennyt turvallisen kuplan sisään jossa tunteet eivät minua kosketa.Tunne ei saa minua toimimaan tai reagoimaan sen ohjailemana, se on asia erikseen ja vastuun siirtämistä. Joskus oli turvallisempaa tuntea vähemmän. Tämä korostui ihmissuhteissa erityisesti. En juuri koskaan " antanut itsestäni " kuin n. 5%.
Nyt olen saanut elää sielunkumppanin kanssa, joka on paras peili ja opettaja minulle. Näen hänessä sen mitä itsessäni en halua nähdä, hyväksyn hänessä sen mitä itsessäni on ollut vaikea hyväksyä.
Olen saanut törmätä ja kohdata itsessäni oleviin ajatusmalleihin , uskomuksiin, mielikuviin ja " totuuksiin". Rakkaus elää vapaudesta ja rehellisyydestä. Paras suhde elämässä on varmaan ensisijaisesti suhde itseensä. On mahdotonta olla todella rehellinen toiselle jollei ole ensin itselleen. Ja se on matka, ainakin omalla kohdallani. Olen kiitollinen ja onnellinen siitä, että saan nimenomaan kasvaa tässä yhdessä toisen kanssa. Aiemmin luulin olevani " jonkinlainen". Nyt huomaan että tietoisuuteni vaihtelee.
On hyvin mielenkiintoisesti sanottu " kuole joka hetki menneelle ja synny joka hetki uudelle".
Tämä voi olla hyvä muistaa ja tutkailla ajatusta ihmissuhteissakin. Milloin ihmissuhde perustuu menneelle, menneisiin mielikuviin ja tarinaan? Voisimmeko oppia rakastamaan ja näkemään toisen joka päivä, uutena päivitettynä versiona itsestään?
Siinä missä muutama vuosi sitten pidin itseäni vahvana ja pelottomana ja selviytyjänä, olen nyt saanut tutustua ns. herkempään puoleeni, ja erilaisiin tunteisiin, jotka aiemmin blokkasin pelon sekaisesti pois.
Vertauskuvallisesti voisi ajatella, että voisin ihan hyvin blokata laskut, ja jättää ne maksamatta. Poissa silmistä, poissa mielestä? Entä jos ei sittenkään. Jos en maksa laskuja, ne kerryttävät korkonsa.Kieltäminen on ehkä yleisimmistä defenssimekanismeista. Jonkun aikaa harrastin myös kieltämisen kieltämistä ;) Koska omassa kuplassani minulla oli kaikki hyvin. Ja on edelleenkin, mutta nyt hyvän ylläpito on turhaa. Aiemmin jos kielsi itseltään jotain tunteita, vie kieltäminen yllättävän paljon alitajuista energiaa. Asiat eivät ole huonommin tai paremmin, ne ovat niinkuin ne ovat.
Siksi voikin olla ajoittain hyvä kysyä: millaista sisältöä ( mielikuvia, ajatuksia, tuntemuksia,muistoja, uskomuksia, yms.) lisään todellisuuteen?
Naureskelemme mieheni kanssa usein lausahdukselle " SaatAnalysoida!". Onko analysointi ja puiminen hyvä juttu? Ehkä sille on paikkansa. Mutta jos vain maksat laskut, niin ne on maksettu. Jos jätät maksamatta ja koitat siirtää ajatusta niistä sivuun, eivät ne katoa minnekkään.
Kuinka paljon käytämme aikaa miettimiseen, kuinka paljon tekemiseen?
Albert Einsteinin strategia oli pääasiassa seuraava : 1 % suunnittelua, 99% tekemistä ja kokemista.
Tunnisteet:
ajatukset,
eevi,
ihmiset,
läsnäolo,
nlp,
pelko,
positiivinen aie,
rakkaus,
rehellisyys,
tunnetila,
tunteet,
uskomus,
viha,
yleistäminen
sunnuntai 18. marraskuuta 2012
Kiukkelis koukkelis
Yleisesti ottaen maailmassa ihminen on alkanut "kammoksumaan" vihaa ja voimakkaita tunteita, jotka usein negatiiviseksi määritellään. Entä jos ei sittenkään?
Entä jos viha, turhautuminen ja kiukku voisikin olla täysin hyväksyttävä tunne? Moni luova ja taiteellinen henkilö mm. kuvailee taiteen syntyvän vihan seurauksena. Viha jo sanana meille monelle värähtelee ikävästi. Liekö ihme,luultavasti kaikkia meitä on käsketty vihaisena rauhoittumaan, ja sanottu " Rauhoitu NYT", ja niin edelleen. Helposti tästä seuraa kuvitelmat, että vihaa ei ensinnäkkään saisi kokea tai että se olisi jotenkin paha tunne. Siinä missä onnellisuutta ja autuutta tänä päivänä ihannoidaan, viestitään helposti samalla piilossa että muut tunteet vaikkapa onnellisena katoaisivat kokonaan, tai että viha olisi jotain josta pitäisi pyrkiä pois ja niin edelleen.
Mikään tunne ei oikeuta reagointiin, väkivaltaisuuteen tai mihinkään muuhun. " Koska olin vihainen" on aina paska tekosyy. Mutta viha itsessään ei ole huono tai paha juttu. Se vaan on.
Onnellisuus ei tule siitä että pyrkisi välttelemään sitä mitä ei halua, tai vaikeikisi koettujen asioiden kieltämistä. Onnellisuus ei ole mikään ainaisen autas, energinen ja positiivisen värinän tila. Ehkä se on myös sitä, mutta ei missään tapauksessa pelkästään. Kiukku, vitutus, viha kuuluu kokea, ei kieltää!
Oli kyse sitten mistä tahansa tunteesta, sen tukahduttaminen vasta energiaa viekin. Tähän ansaan olen itse mennyt, ties ja kuinka monta kertaa. Uskomuksissani minun tuli olla " hallittu" eikä ainakaan aiheuttaa vaivaa kenellekkään.Enhän myöskään halunnut että kukaan pitäisi minua vaikeana ihmisenä.
Jos elämässä tuli pettymyksiä, menin niitten kanssa piiloon, ehkä myöhemmin vasta puhuin kavereilleni, siltikin pitäen " hei Eevi leikkii vahvaa" roolia yllä. Kunhan kaikki näyttää ulospäin hyvältä niin olen turvassa. Kenenkään ei tarvitse tietää mikä sota sisällä on? Aloin mennä itsekkin tähän harhaan mukaan, ja viha oli jotain jota en vuosiin kokenut. Aloin automaatiolla blokkaamaan pettymystä ja vihaa. Arvaappas mikä oli kaverina tuolloin? Masennus. apaattista , vihassa on kuitenkin potkua ja jytyä, jos sen kohdistaa oikein.
Yksi iso sysäys minulle itselle siihen että otin oman elämän vastuulleni syntyi vihasta.
Vihastuin viimein lääkärille jonka mielestä olisin joutunut syömään masennuslääkkeitä lopun elämääni. Siiten riitti. Kiukkuni käytin siihen, että päätin selvittää mistä ihmeessä tästä elämässä on oikeasti kysymys? Etsin, tutkin ja kokeilin. Luonnollista ravintoa, ayurvedaa, ties mitä hulabaloo itsensä kehittämistä, ja niin edelleen. Onneksi tein sen! Myöhemmin minun piti vihastua ja kiukustua joidenkin uusien " ajatusmallien" itselleni luomiin vankiloihin, jotta tajusin ravistella itseni niiden väärinkäytöstä irti. Minun maailmani oli ennen vain mustaa tai valkoista, ääripäitä. Tästä ehkä joskus lisää.
Nyt haluan antaa tunteiden virrata minussa vapaasti! Haluan kuulla tunteiden viestit, haluan kokea ne!
Haluan kokea nekin tunnemyttyset jotka olen joskus sisälleni tiukasti säilönyt, ja kasvattanut samalla itseni ympärille kerrosta ja kuorta suojaksi. Se kerros jaksoi näyttää ulospäin aina iloiselta, se kerros jaksoi aina viimeiseen asti suojella sitä, ettei vaan sattuisi! Sattuminen on tervettä, sehän kertoo siitä että on elossa. Viimeisen vuoden aikana olen ollut enemmän vihainen kuin edellisten 10 vuoden aikana yhteensä. Se on mahtavaa :) Lapsena vihaisena ollessani näytin pippurisen puoleni todenteolla, kirkuen, heittäytyen lattialle ja repien vaatteet alas vaatekaapista. Tänä päivänä koen vihan salaman nopeana tuntemuksena, joka on hedelmällinen. Saatan jopa huutaa ääneen. Korostan sitä, että en ole vihainen KENELLEKKÄÄN, enkä kohdista vihaani mihinkään tai kehenkään. Olen vain sen kanssa.
Alkuun ajatus tälläisestä pelotti. Millaisena muutkin minua pitävät? Mitä mieheni ajattelee?
Olenko paha ihminen? Miten kehtaan edes tutnea noin? Kunnes tajusin lopettaa jeesustelmasta ja olla totuudellinen mielummin. Itsellenikin.
Kokemus tämän jälkeen on höyhentäkin kevyempi, ihankuin 10 kiloa olisi yhtäkkiä kadonnut harteilta, jossa ei edes tiennyt olevansa painoa. Viha siis minulla on pelkoa ja pettymystä jonka puran vain kokemalla sen, uskoakseni keveyden tunne tulee siitä kun se kuori jonka joskus ylleen loi suojeliaksi muuttuukin tarpeettomaksi- se katoaa. Jos tuot varjot valoon, nekin muuttuvat valoksi :) Täällä lisää sipulielämästä ,elämäni sipulina teksti.
Ei tarvitse taistella vastaan vaan kokea- antaa mennä ja päästää irti. Sen jälkeen usein naurattaa, ja mojovasti. Ihana kiukku!
Aiemmin oli kiva pitää itsestään mielikuvaa " hyvänä ihmisenä" jota eivät moiset mölinät koskettaneet. Elämä on köyhää, jollemme oikeasti koe sitä kaikissa väreissään ja vivahteissaan. Minulle on ollut suurena tabuna vastaanottaminen, tai hyvänen aika vielä hurjempaa...lohdutettavana olo. Olen halunnut aina selvitä ja pärjätä itse. Hieman venähti se uhmaikä vissiin.Tässä tekstissä lisää Tarpeesta olla rehellinen.
Hiljattain koulutuksessa eräs asiakas totesi haluavansa sellaiseen tunnetilaan jossa olisi aina tasapainoinen olo ja hallitsisi täysin oman mielensä. Kysyin häneltä " mitä sä tekisit sen jälkeen?" . Ei hän tiennyt. Entä jos hallitsemisen ja kontrolloimisen sijaan unohtaisi sen hetkeksi? Entä jos kokisi ja tosissaan eläisi elämän mukana, joka virtaa parhaiten itsestään. Emme me voi merenkäyntiin vaikuttaa, mutta aalloilla todellakin voimme ratsastaa.
Entä jos viha, turhautuminen ja kiukku voisikin olla täysin hyväksyttävä tunne? Moni luova ja taiteellinen henkilö mm. kuvailee taiteen syntyvän vihan seurauksena. Viha jo sanana meille monelle värähtelee ikävästi. Liekö ihme,luultavasti kaikkia meitä on käsketty vihaisena rauhoittumaan, ja sanottu " Rauhoitu NYT", ja niin edelleen. Helposti tästä seuraa kuvitelmat, että vihaa ei ensinnäkkään saisi kokea tai että se olisi jotenkin paha tunne. Siinä missä onnellisuutta ja autuutta tänä päivänä ihannoidaan, viestitään helposti samalla piilossa että muut tunteet vaikkapa onnellisena katoaisivat kokonaan, tai että viha olisi jotain josta pitäisi pyrkiä pois ja niin edelleen.
Mikään tunne ei oikeuta reagointiin, väkivaltaisuuteen tai mihinkään muuhun. " Koska olin vihainen" on aina paska tekosyy. Mutta viha itsessään ei ole huono tai paha juttu. Se vaan on.
Onnellisuus ei tule siitä että pyrkisi välttelemään sitä mitä ei halua, tai vaikeikisi koettujen asioiden kieltämistä. Onnellisuus ei ole mikään ainaisen autas, energinen ja positiivisen värinän tila. Ehkä se on myös sitä, mutta ei missään tapauksessa pelkästään. Kiukku, vitutus, viha kuuluu kokea, ei kieltää!
Oli kyse sitten mistä tahansa tunteesta, sen tukahduttaminen vasta energiaa viekin. Tähän ansaan olen itse mennyt, ties ja kuinka monta kertaa. Uskomuksissani minun tuli olla " hallittu" eikä ainakaan aiheuttaa vaivaa kenellekkään.Enhän myöskään halunnut että kukaan pitäisi minua vaikeana ihmisenä.
Jos elämässä tuli pettymyksiä, menin niitten kanssa piiloon, ehkä myöhemmin vasta puhuin kavereilleni, siltikin pitäen " hei Eevi leikkii vahvaa" roolia yllä. Kunhan kaikki näyttää ulospäin hyvältä niin olen turvassa. Kenenkään ei tarvitse tietää mikä sota sisällä on? Aloin mennä itsekkin tähän harhaan mukaan, ja viha oli jotain jota en vuosiin kokenut. Aloin automaatiolla blokkaamaan pettymystä ja vihaa. Arvaappas mikä oli kaverina tuolloin? Masennus. apaattista , vihassa on kuitenkin potkua ja jytyä, jos sen kohdistaa oikein.
Yksi iso sysäys minulle itselle siihen että otin oman elämän vastuulleni syntyi vihasta.
Vihastuin viimein lääkärille jonka mielestä olisin joutunut syömään masennuslääkkeitä lopun elämääni. Siiten riitti. Kiukkuni käytin siihen, että päätin selvittää mistä ihmeessä tästä elämässä on oikeasti kysymys? Etsin, tutkin ja kokeilin. Luonnollista ravintoa, ayurvedaa, ties mitä hulabaloo itsensä kehittämistä, ja niin edelleen. Onneksi tein sen! Myöhemmin minun piti vihastua ja kiukustua joidenkin uusien " ajatusmallien" itselleni luomiin vankiloihin, jotta tajusin ravistella itseni niiden väärinkäytöstä irti. Minun maailmani oli ennen vain mustaa tai valkoista, ääripäitä. Tästä ehkä joskus lisää.
Nyt haluan antaa tunteiden virrata minussa vapaasti! Haluan kuulla tunteiden viestit, haluan kokea ne!
Haluan kokea nekin tunnemyttyset jotka olen joskus sisälleni tiukasti säilönyt, ja kasvattanut samalla itseni ympärille kerrosta ja kuorta suojaksi. Se kerros jaksoi näyttää ulospäin aina iloiselta, se kerros jaksoi aina viimeiseen asti suojella sitä, ettei vaan sattuisi! Sattuminen on tervettä, sehän kertoo siitä että on elossa. Viimeisen vuoden aikana olen ollut enemmän vihainen kuin edellisten 10 vuoden aikana yhteensä. Se on mahtavaa :) Lapsena vihaisena ollessani näytin pippurisen puoleni todenteolla, kirkuen, heittäytyen lattialle ja repien vaatteet alas vaatekaapista. Tänä päivänä koen vihan salaman nopeana tuntemuksena, joka on hedelmällinen. Saatan jopa huutaa ääneen. Korostan sitä, että en ole vihainen KENELLEKKÄÄN, enkä kohdista vihaani mihinkään tai kehenkään. Olen vain sen kanssa.
Alkuun ajatus tälläisestä pelotti. Millaisena muutkin minua pitävät? Mitä mieheni ajattelee?
Olenko paha ihminen? Miten kehtaan edes tutnea noin? Kunnes tajusin lopettaa jeesustelmasta ja olla totuudellinen mielummin. Itsellenikin.
Kokemus tämän jälkeen on höyhentäkin kevyempi, ihankuin 10 kiloa olisi yhtäkkiä kadonnut harteilta, jossa ei edes tiennyt olevansa painoa. Viha siis minulla on pelkoa ja pettymystä jonka puran vain kokemalla sen, uskoakseni keveyden tunne tulee siitä kun se kuori jonka joskus ylleen loi suojeliaksi muuttuukin tarpeettomaksi- se katoaa. Jos tuot varjot valoon, nekin muuttuvat valoksi :) Täällä lisää sipulielämästä ,elämäni sipulina teksti.
Ei tarvitse taistella vastaan vaan kokea- antaa mennä ja päästää irti. Sen jälkeen usein naurattaa, ja mojovasti. Ihana kiukku!
Aiemmin oli kiva pitää itsestään mielikuvaa " hyvänä ihmisenä" jota eivät moiset mölinät koskettaneet. Elämä on köyhää, jollemme oikeasti koe sitä kaikissa väreissään ja vivahteissaan. Minulle on ollut suurena tabuna vastaanottaminen, tai hyvänen aika vielä hurjempaa...lohdutettavana olo. Olen halunnut aina selvitä ja pärjätä itse. Hieman venähti se uhmaikä vissiin.Tässä tekstissä lisää Tarpeesta olla rehellinen.
Hiljattain koulutuksessa eräs asiakas totesi haluavansa sellaiseen tunnetilaan jossa olisi aina tasapainoinen olo ja hallitsisi täysin oman mielensä. Kysyin häneltä " mitä sä tekisit sen jälkeen?" . Ei hän tiennyt. Entä jos hallitsemisen ja kontrolloimisen sijaan unohtaisi sen hetkeksi? Entä jos kokisi ja tosissaan eläisi elämän mukana, joka virtaa parhaiten itsestään. Emme me voi merenkäyntiin vaikuttaa, mutta aalloilla todellakin voimme ratsastaa.
Tunnisteet:
eevi,
ego,
itsensäkehittäminen,
läsnäolo,
masennus,
muutos,
nlp,
rakkaus,
tietoisuus,
tunnetila,
tunteet,
unelma,
viha
tiistai 13. marraskuuta 2012
Nöyrää sankaruutta?
Sanotaan, että olet Viiden läheisemmän ihmisesi summa. Millaisia ihmiset ovat ympärilläsi, saatko heistä energiaa vai vähentävätkö ihmiset ympärilläsi energiaasi? Toisaalta, voiko kukaan muu viedä sinulta omaa energiaasi?
Entä jos kyse onkin vain siitä millaisen painoarvon kenenkin henkilön sanomisille tai mielipiteille annamme?
Helposti kuitenkin samaistumme ympäristöömme ja sen tapoihin. Huomasin joskus menneisyydessäni miten moni ihminen ympärillä ihmetteli, kun minä aloin toimimaan ja kokemaan uusilla tavoilla. He olivat tottuneet minuun toisenlaisena. Nyt kun mietin aiemmat monet ihmissuhteet elivät draamasta.
Ego rakastaa kärsimystä.
Kuitenkin, voimme loppupeleissä elää vain omaa elämäämme.
”Mitä sä oikeen teet ?”
Ympäristö, perheenjäsenet ja työkaverit huomaavat varmasti muutoksen ja onkin hyvä, jos voi saada heiltä tukea ja kannustusta. Näin ei kuitenkaan välttämättä aina ole ja siihenkin on hyvä varautua, että saa kuulla muutakin kuin kannustusta. Kommenttien ja kysymysten ei tule antaa lannistaa ja silloin on hyvä muistaa taas ketä varten täällä oikein elää.
Sinun hyvinvointisi ei ole ainakaan keneltäkään pois, vaan päinvastoin .
Omia valintojani on joskus kyseenalaistettu rankastikkin, mutta olen mailman onnellisin että uskalsin tietyt päätökset ja valinnat tehdä kaikesta huolimatta.
Voi myös olla hyvä varautua ”Ei niin kannustaviin kommentteihin”, miettimällä jo vähän etukäteen miten itse reagoit. Puhu ystävällisesti, vaikka kommentit saattavatkin sinusta tuntua ikäviltä. Muista, että ihmiset sanovat helposti ikäviä juttuja, jos he eivät itse voi hyvin. Hyvinvoivalla ihmisellä ei ole mitään syytä arvostella toisen tekemisiä.
Itse huomasin "ankeuttajien"komentteihin parhaimmaksi vastaukseksi vain
"Sinulla on kaikki oikeus mielipiteeseesi" . Piste.
On eri asia keskustella avoimesti ja ystävyydellä. Toisten ihmisten kokemukset ja mielipiteet voivat opettaa ja paljon, varsinkin jos tarkkailemme ennenkaikkea OMAA reaktiotamme toisen sanomiin.
Maailma on paras peili.
Uskon että oikeat ystävät ovat niitä keitä kiinnostaa sinun hyvinvointisi, eikä silloin ole tilaa katkeruudelle taikka kateudelle.
On selvää että ihmiset ympärillä saattavat ihmetellä muutosta, joten siihen voi olla hyvä varautua etukäteen vaikkapa rohkeasti kertomalla muutoksesta muille ja pyytämällä heidän tukea sekä ymmärrystä. Jos läheiset eivät halua tukea, tee itsellesi hyvä muutos silti ja siitäkin huolimatta!
Onnistuminen elämässä millä tahansa osa-alueella kysyy tietynlaista sankaruutta sekä rohkeutta! Se vaatii sitä että uskaltaa todella toimia uusilla ja vieraillakin tavoilla. Tälläinen sankaruus sisältää usein tietyn pelon ajatuksesta että ” entä jos epäonnistunkin? ” Kukaan meistä ei voi etukäteen tietää varmaa ja turvallista tapaa onnistua. Tästä syystä vanhoille malleilleen vaarallisesti eläminen on keino löytää paremmin toimivia malleja!
Niin kauan kuin on sankaruutta ja ihmisiä jotka uskaltavat toimia , löytyy niitäkin henkilöitä jotka arvostelevat ja kritisoivat
Jotkut ihmiset uskaltautuvat elämän virran vietäväksi, vaikkeivat tarkkaan tietäisikään minne ja miten virta lopulta vie, ja mitä matka tulee pitämään sisällään. Jotkut ihmiset jäävät rannalle katsomaan virran kulkua, ja huutelevat sieltä ohjeita, mutteivat ainakaan itse elä tai koe. Nämä ihmiset jotka uskaltavat mennä virran mukana välillä ryvettyvät,kärsivät ja oppivat. He todella elävät, eivätkä pyri välttämään kärsimystä viimeiseen asti sillä lopputuloksella että kärsivät.Elääksesi täyttä elämää on uskallettava myös rypeä ja kolhiintua, oppia ja mennä eteenpäin. Tasapaino tulee sen hyväksymisestä mikä on totta ja tiedosta että mikään täällä ei ole pysyvää! Elämän luonne on muutos ja eteenpäin meneminen.
Anna rannalla huutelijoiden ja neuvojien huudella. Joku heistä ehkä myöhemmin uskaltautuu virran mukaan, toivota hänet silloin tervetulleeksi!
On helpompaa ja kuvitteellisesti turvallisempaa huudella rannalta ja kuvitella tietävänsä. On ehkä pelottavaa mutta todellista uskaltaa olla tietämättä ja kokeilla.
Olen ollut kahdenlainen rannalta huutelija. Sekä negatiivinen että positiivinen. Luulin tietäväni. Nyt mielummin olen itse virran mukana ja annan muidenkin kulkea oman virtansa mukana. Ehkä välillä vieläkin erehdyn rantautumaan ja luulemaan tietäväni jotain. Äkkiä elämä kuitenkin järjestää maadoituksen ja jalkautumisen ;)
Siinä että on joskus luullut tietävänsä tai ollut itse aiemmin rannalta huutelija ei ole mitään pahaa. Yksi vaikeimpia asioita on ihmiselle myöntää ” Olen väärässä”. Todellinen tieto on sitä että ymmärtää miten vähän tietää.
Virrassa olo ei tarkoita tyhmyyttä tai päämäärätöntä ajelehtimista, kuten usein pelätään. Se tarkoittaa sitä että sydän sekä mieli pelaavat yhteistyössä. Elämän virta ei pois sulje järkeä taikka ajattelua, vaan niille on oma paikkansa!
Käy mielessäsi läpi omaa lähipiiriäsi sekä ystäviäsi, voitko saada heiltä tukea muutoksessa? Millaisia ominaisuuksia sinä ihmisissä arvostat ja kaipaat lähellesi?
Tunnisteet:
eevi,
ihmiset,
nlp,
pelko,
positiivinen aie,
rakkaus,
rehellisyys,
suunnitelma,
tunteet,
uskomus,
valittaminen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)




























