Se lopullinen syy.

Tekeminen, hyvä ja energinen touhuaminen voi joskus olla pitkässä juoksussa hallaksi, jos olet liian kiinni siinä mitä kuvittelet saavasi tekemällä.
Tämäpä vasta dilemma tässä yhteiskunnassa, joka tietyllä tavalla ihannoi " kärsimyksestä kasvuun" ja " vain kovalla työllä tulosta" meininkiä. On selvää, että mitään ei tapahdu jos ei tee mitään. Mutta. Joskus jos uskaltaa hetkeksi pysähtyä voi antaa uusien mahdollisuuksien tulla eteen. Vaikka me ihmiset tykätään ajatella että voimme hallita asioita, tosi asia on ettemme voi. Elämällä on meidät, meillä ei ole elämää. Jokainen oppi, opettaja, tilaisuus ja mahdollisuus tuodaan kyllä eteemme.Aina ne eivät heti alkuun tule sellaisessa muodossa jonka haluaisi hyväksyä ( Mihin helv*ettiin mä tartten työpaikan menetystä?? Miksi mulle kävi taas näin? yms.), mutta usein jälkeinpäin huomaamme miten joiden asioiden oli vain tapahduttava, jotta jotain uutta voi tulla tilalle.

Meillä on kuitenkin vapaa tahto ja vapaus valita. Voimme valita taitelemmeko vastaan, vai hyväksymmekö. Voimme valita luottaa elämään, että joku miljardeja vuosia , joku aina ollut hoitaa kyllä asiat niinkuin tarkoitus on.
Se ei tietenkään tarkoita että laitat sikarin suuhun ja odotat riippukeinussa että miten käy.
Mitä enempi on sinut todellisuuden kanssa ( huom. ei mielen luomien illuusioiden kanssa) , sen vapaampi on toimimaan siitä käsin. Motivaattorina ei ole enää pelko, yksinäisyyden välttäminen tai mikään mukaan. Inspiraationa on silloin joku ihan muu. Elämää eteenpäin vievä syke.

Itse esimerkiksi sain joskus oman arvon tuntoni työstäni kuvittelin että “mitä enemmän autan muita sen arvokkaampi ja parempi olen ihmisenä” . On tietysti kiva auttaa muita, mutta tuolloin autoin muita itseäni varten. Autoin itsekkäästi.

Entä jos en osannutkaan auttaa jokaista? Olinko sitten huono?

Onko minun tehtäväni ylipäätänsä auttaa? Tiedän että voin olla antamassa välineitä ja näyttämässä suunta kylttejä, mutta kyllä jokainen ihminen muutoksen ja oivalluksensa tekee ITSE. Uskon että jokainen ihminen joka on vastaani tullut, on saanut juuri ne opit jotka siinä hetkessä tarvinnut, ihan kuin minäkin. On eriasia näkeekö tuota oppia kumpikaan sillä hetkellä. Ja onko se edes olennaista, lopulta?

Uskallettuani päästää irti “kaikkivoipaisuudestani” ja kuvitelmistani että minun on autettava jotain huomasin että pystyn olemaan aidommin läsnä kunkin ihmisen kanssa. Minun ei tarvitse enää tehdä työtä kokeakseni olevani “ hyvä” tai mitään muutakaan. Teen työtä sen takia, että nautin siitä ja rakastan nähdä elämän ilon ja onnistumisen tuikkeen heräävän ihmisten silmiin. En silti voi ottaa kenenkään muun elämää vastuulleni kuin omaani.

Joihinkin asioihin tuli kiinnittyä, jotta niistä voi jälleen irroittautua. Mieli oppii helposti ääripäiden kautta, eikä tylsän ja ah niin tasaisen kultaisen keskitien.Minä tarvitsin ne opit että näin pystyväni perustamaan yrityksen, pystyväni ilolla tekemään työtä jota rakastin, minun piti ylittää itseni moneen kertaan.Minun oli tarpeen voittaa pelkojani ja uskomuksiani. Huomaamattani loin silti samalla illuusiota että olen jotenkin erityinen. En ole. Jos olen erityinen vaan sen seurauksena mitä teen, olen koukussa. Voin arvostaa itseäni ilman tekemistäkin. En olisi voinut hypätä huonosta ja hauraasta itse tunnosta tähän missä olen nyt ( josta tulen takuulla vielä liikkumaan eteenpäin), vaan minun oli välillä käytävä kiinnittymässä, irrotaakseni uudelleen. Irroitin ainoastaan suhtautumisen.

Jokaiseen käytökseemme on olemassa joku positiivinen aie siis taustalla. Emme ehkä ymmärrä , että meidän ei tarvitse tehdä mitään voidaksemme tuntea oloamme eheäksi ja onnelliseksi. Sen vuoksi joskus voi nimenomaan olla tarpeen alkuun “kiinnittyä” – sen jälkeen “ylittää” kiinnikke ja tehdä vapaasti. Riippuvaiseksi voi tulla mistä hyvänsä. Muiden huomiosta, julkisuudesta, menestyksestä, rahasta, ihan mistä tahansa. Ei se itse "asia" vaan se miten siihen suhtautuu. Itsellä "riippuvuudet ja kiinnikeet" ovat olleet hyvin piilossa. Ja vieläpä usein ns. positiivisia. Olisiko hassua ajatella, ettei arvostusta, rakkautta tai mitään muutakaan tarvitse ansaita.

Vuosia jahtasin tunteita tekemällä ja puuhaamalla. Nyt teen yhä enemmän ns. oikealta tuntuvista tunteista käsin.

"Know Thy self" -Socrates

Se on itseasiassa yksi syy, miksi halusin alkaa kirjoittaa blogia. Se on myös syy, miksi aikanaan lähdin opiskelemaan myös nlp:tä. 

Nlp:n lisäksi olen lukenut ja opisekellut, tutkinut paljon muutakin, theta healingista shamanishiin, ja kabbalasta ayurvedaan. En siis itse ole koskaan kuulunut tai kokenut olevani minkään suuntauksen jäsen, vaan enemmänkin olen uteliaana tutkinut ja ihmetellyt eri menetelmien ajatuksia ja pyrkimyksiä. Moneen perhetyneenä, voi tiivistää- että vuosisatoja on tiedetty, ja tunnettu jotain suurempaa viisautta kuin ihmismieli voi ymmärtää taikka käsittää. 

Mihinkään emme tiedä LOPULLISTA syytä. Se on jossain mielen takana. Sen kuitenkin tiedämme, että jo vuosisatoja joku on tiennyt jotain, jotain joka on ehkä liiankin yksinkertaista käsittää. Mieli rakastaa analysoida, mieli rakastaa tietoa. Se joku on jotain elämän energiaa joka asuu meissä kaikissa. Jotain joka muuttaa veden jääksi tai höyryksi. Joku joka on aina liikkeellä, luomassa uutta, kuitenkin toistaen samankaltaisuuttaan. Jotain joka saa kukan kasvamaan, ja jotain joka vastaa mm. siitä että hengitämme.Jotain , joka elää, mutta jotain jota ei voi nähdä. Jotain loppumatonta.

Valjaissa

Kieli ja sen käyttö on kiehtova asia. Tarkoitan puhekieltä. :) Toiset puhuvat enemmän, toiset vähemmän. Moni on varmasti kuullut stereotypioita naisten ja miesten välisistä eroista kielenkäytössä. Viimeisimmät testit kuitenkin osoittavat, että naiset sekä miehet puhelevat noin 16 000 sanan päivävauhtia. Yksilöllisiä vaihteluita toki on, mutta silti lukema kuullostaa varsin suurelta. Mietin, että koska sanoja käytetään päivän aikana varsin paljon, kärsiikö sanomamme laatu ja puhummeko itseasiassa sitä mitä tarkoitamme? Sen lisäksi, että puhumme toistemme kanssa, puhumme myös itsemme kanssa, jatkuvasti.

Joe Marshalla on tutkimuksissaan huomannut, että käymme jopa 50 000 keskustelua itsemme kanssa päivittäin. Sisäisestä dialogista jää kemiallinen jälki aivoihin, tätä kautta on voitu arvioida käytyjen keskustelujen määrä. Vain pieni osa näistä keskusteluista käydään tietoisella tasolla. Mutta hälyttävintä on se, että keskimäärin 80% kaikesta tästä sisäisestä keskustelusta, self talk, kuten Marshalla ilmaisee, on jollain tavalla rajoittavaa, kieltävää tai kielteistä. Meillä on siis sisäinen dialogi, joka ampuu 4 negatiivista ajatusta yhtä positiivista kohti! Voisiko olla, että siksi meidän on helpompi keksiä miksi joku asia ei voisi toimia, siksi meidän on helpompi etsiä uusista asioista ennemmin epäkohtia kuin mahdollisuuksia? Sisäänrakennettu dialogimme yrittää pitää meidät tekemässä niitä samoja asioita mitä olemme ennenkin tehneet, sehän on pitänyt meidät elossa tähänkin asti, miksi siis kokeilisit mitään uutta? Ihmisen evoluution saatossa luonnonvalinta on varmasti suosinut yksilöitä, jotka ovat kulkeneet tuttua ja turvallista polkua. Uuden polun kulkeminen on saattanut johtaa eksyksiin omasta heimosta, petojen armoille. Tarvitsemmeko kuitenkaan tuota turvamekanismia tässä mittakaavassa, nykyelämässä?

Voisiko olla myös niin, että lähtökohtaisesti negatiivinen sisäinen dialogi auttaa myös negatiivisten asioiden yleistyksessä puhekielen tasolla? "Minulla on stressi." "Minulla on uniongelma." "Minä en ikinä onnistu missään." Olet kenties saattanut kuulla näitä sanoja tuttaviltasi, tai omasta puheestasi. Pureudutaanpa tarkemmin sanontaan "Minulla on stressi." (Voi kuullostaa aluksi hiusten halkomiselta, mutta pysy kyydissä. :) ) Stressi ilmaistaan tässä tapauksessa substantiivina, joka siis ilmaisee asiaa tai esinettä. Tarkemmin, kyseessä on ei-laskettavissa oleva abstraktiosana. Stressi siis käytännössä tarkoittaa ihmisestä itsestään riippumatonta, passiivista ja ikuista kokemusta. Stressi ilmaistaan ihmisen ominaisuutena. Verrataan eroa sanontaan "Minä olen onnellinen." Jo sana "olen" on verbi, joka viittaa tekemiseen jonka kohde on "onnellinen". Käytännössä lause tarkoittaa, että onnellisuus on jollain tasolla aktiivista tekemistä, siten tilapäistä ja kenties olosuhteista riippuvaa. Harvoin kuulee sanottavan "Minulla on onni." Huomaatko eron?

Mitä tällä on sitten merkitystä? Eikö ole ihan sama miten asian ilmaisee? Ei, välttämättä. Usein rajoittavat uskomuksemme ja ajatusmallimme pysyvät kasassa ainoastaan omien kielellisten rakenteidemme avulla. Jos yleistämme verbin "stressata" muotoon "minulla on stressi" ajatusrakenteemme estävät havaitsemasta, että myös "stressi" on aktiivista tekemistä, prosessin tulos.

Kuvitteellinen dialogi (pohjautuen löyhästi juuri käytyyn keskusteluun :) )
- Minulla on stressi.
- Ahaa, siistiä! Kuinka teet sen?
- En minä sitä tee.
- Milloin sinulla on stressi?
- Aina.
- Nukkuessasikin?
- No ei nyt nukkuessa.
- Laitatko sen yöpöydälle yöksi ja otat aamulla taas mukaasi?
- No ei se nyt tollei..
- Mistä tiedät että sinulla on stressi?
- No heti kun herään niin alan ajattelemaan duunia ja näen jo miten asiakkaat on vihaisia...

Bingo! Purkamalla kielelliset rakenteet lyhyen keskustelun avulla, päästään jo käsitykseen siitä kuinka stressi luodaan. Miten stressaaminen alkaa, mitä sen aikana tapahtuu ja miten se loppuu. Joskus jo tämä oivallus riittää siihen, että muutos kohti stressittömämpää elämää alkaa.

Käytämme kieltämme paljon ja vapaasti. Vapauden turvin saatamme luoda itsellemme myös näkymättömiä valjaita. Sillä hetkellä kun näet nuo valjaat, huomaat ettei valjaita ole olemassakaan. Jäljelle jää vain muisto illuusiosta.  Ja muistojen paras asia on se, että ne ovat vain ajatuksia.

I can smell the change...

Edellisessä tekstissä kirjoittelin itselleni luomistani turvajärjestelmästä jonka ns. pysyessä yllä olen kokenut olevani jotenkin hyvä, vahva, hallinnassa. On noloa (ei ole ja on) myöntää, että olen jopa kuvitellut olevani jotenkin “ parempi” kun toimin tietyillä tavoilla. Jep. Tämä ei käy aidon minun järkeen, mutta järjestäkään tässä ei ole kysymys. Kyse on luultavasti vain egostani, siitä joka saa energiansa vastakohdista, vertailusta , erityisyydestä ja erinomaisuudesta. Siitä joka saa energiansa mm. peloista. Siitä joka ei elä tässä ja nyt, vaan joko menneessä tai tulevassa.

Jos 5 vuotta sitten omasin “kärsimysegon”, sen jälkeen taisin kasvattaa “ erinomaisuusegon”.  Se oli erittäin tarpeen. En tarkoita ylimielistä egoa, vaan mieltä joka rakasti ajatusta että olisin jotenkin ainutlaatuinen. Mieltä joka rakasti ajatusta " minä pystyn, onnitun ja kykenen".

Joskus siis egoni sai ruokansa huonommuudesta, riippuvuudesta, masennuksesta ja ahdistuksesta.  Vuonna 2008 tein ison elämän muutoksen, toivuin vuosia kestäneestä masennuksesta ja ajatteluni muuttui äkkiä hyvin hyvin toisenlaiseksi. Nyt egoni saikin ruokani ajatuksista “ minä pystyn!”, “ Tämä on minun elämäni ja teen sillä mitä haluan”. Niissä asioissa joissa aiemmin en uskonut itseeni, aloinkin nyt uskomaan. Näin ja huomasin että ikäänkuin elämässä pystyn toteuttamaan unelmiani, elämään niitä ja auttamaan muita, elin flow:ssa. Tuntui että pystyin valitsemaan tunnetilani ja ajatukseni. Kasvoin näinä vuosina paljon. Sivutuotteena kaiken hyvän ja ihanan , kaikkien välttämättömien kasvuvaiheiden aikana kasvoi myös oma egoni. Oma illuusioni siitä että olisin jotenkin erityinen. Ja hei, jos on erityinen, sittenhän voi alitajuisesti pelätä sen vastakohtaa. Sitä etten olisikaan. Sitä ettei minusta pidettäisikään.Sitä että olisin tavallinen ja tylsä. Ja loppupeleissä, tiedän etten ole erityinen. Tiedän myös että en ole tylsä. Tiedän tiedollisesti etten ole mitään. Mutta en koe kuitenkaan niin .Vielä ainakaan. Ehkä joskus koen, ehkä en.

En voi kuitenkaan takertua, vaikka haluaisin ajatukseen että joku päivä en koe tarvetta määrittää edes alitajuisesti itseäni mitenkään. Haluan nyt, ja tästä eteenpäin olla niin rehellinen itselleni, kuin pystyn. Kerros kerrallaan, jollei muuten.Minulla ei ole aavistustakaan miten “paljon tai vähän” näitä kerroksia on jäljellä. Ei kai silläkään lopulta ole merkitystä. En voi edelleenkään elää tulevassa, vaan tässä ja nyt :) 

Luulin että riittää että tiedostan suojajärjestelmäni. Hehee, eipä riitäkkään :) Minun piti siis tosiaan toimiakkin ilman sitä. Kun pystyin myöntämään että suhteeni treenamiseen on yliampuva ja sairastutan vielä itseni, tiesin että sen on muututtava. Sitten se kaupustelu vasta alkoikin... Ajatukset tekivät kauppaa että " voinhan mä nyt näin ja noin ja ei tää nyt sitä hei ole ja mähän vaan teen ittelleni hyvää ja ei se nyt haittaa jos vähän"...

Ajattelin, että riittää että tiedostan ajatuksen. Ja hoen mielessäni “ en ole kiinni tässä, voin valita, teen tätä koska tykkään”.  

Uskon että mitä tahansa “ vanhaa riippuvuutta” voi tehdä kun suhtautuu siihen uudella tavalla. 

Ei ole kauaakaan kun olin kipeänä, joten jouduin väkisinkin jättämään treenejä välistä. Palasin kuitenkin treenaamaan tais aivan liian pian. Nenä vuotaa vielä, yskin knöllejä ja iho nenän ympärillä on rikki niistämisestä. Minulla on vielä lämpöä, kun menen jo aamulenkille ja salille.Tiedän että se on tyhmää, mutta menen silti. Toistan samaa muutaman päivän, sillä seurauksella että oloni on kuin aaveella. Olen kuoleman väsynyt, tukkoinen ja käyn hitaalla. Mutta saimpahan treenata. Jes. Ihankuin siitä saisi jotenkin kirkkaan mitallin kaulaansa. Ei paljoa auttanut hokea itselleen “ mä voin koska tahansa lopettaa, en mä ole tästä riippuvainen”. Joo empä :)

Onneksi  oli tuolloinkin taito nauraa itselleni. Teki mieli olla vihainen itselle ja sille “ ei omalle äänelle päässä” , mutta en osaa. Sen sijaan aloin tutkia tarkemmin tätä, jo vuosia toistamaani kuviota. Vaikka koin olevani vapaa valitsemaan, olinkin vain “ vapaa”. Minulla oli hallinnan tunne kun “järjestelmä pelasi”. Aah, ja sehän pelasi, koska pidin siitä kiinni väkisin.

Elämässä kun ei loppuviimein voi hallita mitään. Toki asioihin voi vaikuttaa, ja kannattaakin. Mutta mistä käsin? Pelosta  vai rakkaudesta. Minä olin ovelasti naamioinut pelon rakkaudeksi.

Ja kirjoittaessa nyt olo on hassun mustavalkoinen. En kuitenkaan kokenut että olisin mitenkään kärsinyt. Miksi sitten muuttua? Jos en kärsinyt siksi että vältin kärsimystä, ei tee minusta vapaata. On eri asia muuttua, kuin muuttaa suhtautumista asiaan.On helpompi laittaa asetukset ON tai OFF asentoon kuin löytää se kultainen ja ah niin tavalliselta kuulostava keskitie.

Totuus on , ettei minun pidäkkään muuttua. Voin toki hyvin jatkaa samalla tavalla.

Joku sisimmässäni vaan tietää, etten enää pysty toimimaan edes tiedostamattani itseäni ja elämää vastaan.

Elossa

Sanotaan että olemme kaikki puhdasta elämän energiaa, rakkautta. Samaa luomisvoimaa, kuin vaikka se joka saa kukan kasvamaan. Tämän ns. puhtaan sielun päälle kuitenkin lähdemme jo lapsesta alkane luomaan erilaista suoja kuorta, kerroksineen.  Tulkitsemme, opimme, havainnoimme maailmaa. Teemme ehkä tulkintoja ettemme kelpaisikaan, ei saisi näyttää tunteitaan, miten pitää käyttyä ja niin edelleen. Kaikki nämä asiat eivät siis ole mitään muuta kuin tulkintoja, kuvitelmaa. Mutta emme sitä lapsena ymmärrä.

Tämä kuori tulee kuvitteelliseksi suojaksemme ja turvaksemme, ja muuttaa myös sitä miten koemme itsemme, miten tunnemme ja käyttäydymme. Ja se on pelkkkää mielikuvitus leikkiä.
Muutosvalmentajalla on tietoisuudesta ja tajunnasta selkeyttävä teksi sivuillaan juuri julkaistuna.

Kun on ehkä miettinyt kysymystä" kuka olen", vastaus löytyy näiden kuorien alta. Silloin uskon itse että olen en mitään ja kaikki. Kuoret luovat illuusiota ja erillisyyden tunnetta. Jos ja kun elämässä kohtaamme “taitekohtia” eli parhaimpia mahdollisia hetkiä oppia, riisua turhia turvajärjestelmiä, olemme taas enemmän kotonamme, vapaampia.

Näin ei tietenkään käy kaikille, vaan halutakseen “riisua kuorensa” on haluttava olla täysin vapaa niistä. Ja se voi joskus olla ehkä pelottavaakin. Se on syy miksi kirjoitan nyt tätä. 

Haluan tulla tietoiseksi "kerroksistani". Luotan, että ne tulevat tietoisuuteeni oikeaan aikaan, kun olen itse rehellinen itselleni ja valmis ottamaan opit vastaan.

Katsoin Matrix Reloaded leffan eilen. Siinä sanottiin niin hyvin... " Jokainen on aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ai mistä tiedän? Siitä että olemme elossa"

Kaikkea ei tarvitse eikä edes voi tietoisesti ymmärtää. Maailma näyttää juuri siltä, miltä oma sielunmaisema näyttää. Näkeekö tumman pilvet, vai niiden kultaiset reunat? Kirkuuko lokit, vai nauravatko ne kanssasi yhdessä? 

Minulla oli/ on niinkin kauniisti naamioitu kuori tai turvamekanismi, kuin yltiöpäinen treenaaminen. Tämä on ollut helppoa kätkeä “ hyvyydensä vuoksi”. Olen jollain tasolla kyllä tiedostanut, että suhtautumiseni on niin sanotusti vähän överi, mutta en ole halunnut nähdä koko totuutta.

Tässä on paradoksaalista se, että kyllähän treenaamisesta ja terveyden ylläpidosta tulee hyvä olo, ja yleisesti ottaen saamme siitä hyvää energiaa, niin siis minäkin. Treenaaminen tulee edelleen varmasti tekemään minulle hyvää, mutta nyt ei olekkaan kyse siitä. Vaan siitä miten olen suhtautunut siihen.Tämä on minun sellanen "big issue". Asia jonka olen löytänyt edestäni jo usemman kerran. Jokaisella kierroksella se on ikäänkuin muuttunut. Nyt tuntuu että vikoja kierroksia tämän kanssa vedellään, mutta mitäs minä poloinen tietäisin varmaksi :)

 NLP:n yksi perusperjaatteista on , että jokaiseen käyttäytymiseen on olemassa joku positiivinen aie. Olen jo aiemmin tuuminut, toista kertaa treenattuani itseni ylikuntoon, että miksi teen niin? Olen tiennyt että olisin jopa paremmassa kunnossa, jos malttaisin liikkua vähemmän. Olisin terveempi ja kehittyisin paremmin, jos pitäisin lepopäivät.Miksi toimin kaikkia omia oppejani vastaan? En ikimaailmassa olisi kenellekkään asiakkaalleni ehdottanut tai pitänyt fiksuna moista toimintaa.Mitä oloa tiedostamattani tuolla käyttäytymisellä hain?

Tunnetta että olen vahva. Tunnetta että hallitsen itseäni.

Totuus on, että en tarvitse liikuntaa, enkä mitään muutakaan toimintaa, voidakseni tuntea noita asioita. Ja toisaalta, voinko loppupeleissä hallita elämää? En. Olenko aina vahva ja tarvitseeko edes olla?

Voin nauttia liikkumisesta ilman noitakin alitajuisia toiveita. Aivot oppivat mm. yleistämällä. Olin luonut mielleyhtymiä siitä että Kun liikun -> olen elossa, vahva  ja hallitsisin elämää.

Syy ja seuraus.

Taas kerran, elämä tuo ne opit , jotka on saatava. Minä sairastelin, ja sairastelin. Elämä pakotti minut pysähtymään. Aluksi taistelin vastaan. Treenasin puolikuntoisena -> tulin heti kipeämmäksi ja sairaammaksi. En voinut kuin päästää irti, ja ajatella että " fuck it". Mitä hyvää tästä seuraa? Ja hyväähän seurasi. Mistä tiedän sen?

Siitä että olen vieläkin elossa.

Elämäni sipulina

“Happiness for a reason is just another form of misery because the reason can be taken away from us at any time.”
― Deepak Chopra

Tämä teksti on hieman vanhempi.Tämän kirjoitin, tultuani tutummaksi itseni ja tietynlaisen suojajärjestelmäni kanssa.Vaikka sitä miten kuvittelee olevansa itselleen rehellinen, on totuutta itsessään joskus hankala nähdä kokonaan. Olen saanut palasia itsestäni kerrallaan, ja tuolloin oli taas yhden palasen aika. Let's go back in time..

Kello on 5.47 ja naputtelen keittiössä konetta. Normaalisti olisin jo lähteneyt aamulenkilleni, niinkuin 97% normaaleista päivistäni teen. Treenaanko johonkin kilpailuun? Pudotanko painoa? En. Minullla on järjestelmä. Tai oli, joka alkaa nyt omasta toimestani kääntymään itse itseään vastaan sen verran, että olen luultavasti tästä kymmenen vuoden kuluttua haudassa, jos jatkan samaan malliin.

Hauskaa tästä tekee sen, että ammatikseni valmennan muita ihmisiä, voimaan paremmin niin fyysisesti kuin henkisestikkin. Itselleni olen kuitenkin ollut sokea, sen suhteen mikä tulee suhteeseeni liikuntaan. ( Meillä kun on tulinen ja kiihkeä sellainen). Tämä suhde on ollut todella antoisa, opettava ja tarpeellinen. 

Olen kokenut itseni onnellisemmaksi viimeiset muutaman vuoden kuin koskaan enemmin. Olen tehnyt elämässäni jo todella isoja muutoksia, kuten “parantunut” vaikeasta masennuksesta, lopettanut päivätyöt ja perustanut oman yrityksen, lopettanut tuhoisat ihmissuhteet ja löytänyt kuin sattumalta mielenrauhan ja vapauden. Tai niin ainakin kuvittelin. Loppupeleissä, niin kauan kuin omanarvon tuntoni tai mikään muukaan on kiinnittynyt johonkin ulkoiseen ( kuten minulla nyt treenaamiseen), en ole täysin vapaa.

En aio tätä sen kummemmin analysoida tai penkoa, koska sillä ei käytännössä ole mitään merkitystä :) 

 Muutama vuosi sitten koin ison “henkisen” muutoksen, ja käytännössä olen muuttunut kaikilla muilla elämän osa-alueilla täysin. Tai siis, suhtautumiseni on muuttunut, minä olen sama.Yksi asia, jota olen kuitenkin vuosia näemmä kantanut matkassani on ripauksen överiksi menevä suhtautuminen liikkumiseen. Tästä minun oli tarkoitus kirjoittaa nyt, mutta jostain syystä mieli haluaa nyt puskea jotain ihan muuta ulos. Fuck it, ja menoks vaan. En yleensä jaksa kaivella mennehii, mut nytpäs kaivelenkin :)

Olin käytännössä 14-vuotiaasta asti seurustellut aina jonkun kanssa, ja olin saanut luotua itselleni varmaan jonkunlaisen yksinolon pelon. Varmaan n. 7 vuoteen, en ollut “yksin” kovin montaa päivää. Seuralaisten suhteen tuli tietysti tehtyä isojakin kompromisseja, ja suurin osa suhteista oli melkoista molemmin puolista “kaunista draamaa”. Tai mitä siitä nyt tulee kun kaksi hukassa olevaa ihmistä laittaa hynttyyt yhteen. Tänä päivänä olen erittäin kiitollinen joka hemmetin ainoasta kokemuksesta, jotka varmasti tarvitsin ( legendaarinen sanonta “ Elämä on paras opettaja”), mutta en sitä tuolloin osannut nähdä.

Tuli kuitenkin päivä, jolloin olin kasannut niiin paljon jo vanhoja toimimattomia ja riippuvaisia käytösmalleja ( ja huom. Nämä mallit ovat tänäpäivänä valitettavan yleisiä muillakin kuin vain minulla) että olin tukehtua niihin. Tuli aika, jolloin oli vaan enää mahdotonta valehdella itselleen, tai siis ainakaan tässä suhteessa. Enää ei ollut vaihtoehto olla jonkunlaisessa suhteessa välttääksen yksinoloa. Tiedostin tämän kuitenkin jo kuukausia ennen, ennen kuin lopulta keräsin uskalluksen kertoa tuon Asian silloiselle kumppanilleni. Reilua? Ei todellakaan. Mutta vähintä mitä täällä voi tehdä, on olla rehellinen itselleen. Minulle iso askel oli edes rohkesti myöntää itselleni “ En halua olla tässä, mutta en uskalla vielä lähteäkkään”. Aiemmin olin järkeillyt, analysoinyt, miettinyt “ entä jos kuitenkin”. En osannut päästää irti. Hukuin mielummin tutun laivan mukana, kun olisin hypänny tuntemattomaan mereen.

Mutta uskalsin kuin uskalsin kokea “yksinolon”. Heittomerkeissä siksi, että huomasin tuolloin, etten olekkaan yksin. Huomasin tuolloin,  että kaikki aiemmat kuvitelma pelkoni yksinolosta, olivatkin vain kuvitelmia. Loin itse totuuttani, ja aloin nauttia yksinolosta. Tuolloin taisin saada ensimmäisiä todellisia oivalluksia jo vähän lukemistanikin asioista, mitä on olla yhtä kaiken kanssa, ja olla samalla ei mitään. Kun uskalsi päästää irti, elämä näytti uudet kasvonsa. Jokainen hetki oli tarkoituksen mukainen, pudotus pelottavaan tuntemattomaan olikin jotain ihan muuta. Sain astella, ihmetellä ja tutustua elämän uusiin ulottuvuuksiin kuin siunauksessa. 

Tähän aikaan tuntui, kuin ihmeitä olisi tapahtunut.

Jos minulta puuttui kolikot bussi matkaa varten, löysin juuri tarvitsemani summan maasta. Kaikki tuntui menevän omalla painollaan, ilman että minä enää pyrin kontrolloimaan asioita. Nyt ymmärrän että lukuisia asioita pyrin kuvitteellisesti pitämään hyppysissäni, “hallinnassani”. Erilaisilla järjestelmillä, systeemeillä ja järkeilyllä.

Systeemit pitivät minut joskus masentuneena hengissä, oli ihan hyvä että minun silloinen “ turva järjestelmäni” halusi että  käyn joka päivä ulkona ainakin kävelyllä.  ( Jos en käynyt, oloni oli entistä tyhjempi). Tälläisiä järjestelmiä mieli joskus luo, selviytyäkseen. Vaikka kuvitteellisesti tosin.

Joistain näistä olemme tietoisia, suuresta osasta emme.

Monta suojamekanismia olen jo ns. ylittänyt. Oma hyvinvointini on kuitenkin hiuksenhienon karvan verran ollut liian kiinnittynyt liikkumiseen ja treenaamiseen. Tästä taas jatkossa lisää, sillä kirjoitin näköjään ihan muuta mitä alun perin oli tarkoitus  :) 

"Dance like no one is watching, Love like you have never been hurt, Spend like you didn’t earn the money, and don’t take life too seriously: No one gets out alive, anyways.

Fear nothing, never quit, never give up, never surrender, and always speak your mind even when your voice trembles.  A life lived in fear is a life half lived; because man should never fear death but man should fear never having lived. - Joku viisas "

Pelko ja Rakkaus

"Walk with those seeking the truth. Run from those who think they have found it"

- Deepak Chopra

Sanotaan että on vain kaksi tunnetta, Pelko ja Rakkaus. Kaikki muut tunteet ovat näiden tunteiden “ala-lajeja”. Viha ja kateus kumpuavat vain pelosta. Rakkaudesta taas kumpuavat mm. ymmärrys, ilo, tasapaino. Kumpaa tunnetta palvelet milloinkin? Muistan saavani itse joskus paljon vain kysyessäni itseltäni “ puhuuko nyt pelko vai rakkaus?” Egoni joskus vähätteli itseäni ja muitakin, loukkaantui, epäili, oli kateellinen. Pelko puhui kauttani. Kun opin huomaamaan, että kyseessä on vain oma pelkoni, siitä etten kelpaa, siitä etten riitä, osasin tuoda pelon valoon ja nähdä kunkin tilanteen rakkauden silmin. Tällöin on mahdotonta tuntea enää vaikkapa katkeruutta.

En JUURIKAAN enää mieti mitä muut minusta ajattelevat. Tiedän etten voi lukea kenenkään ajatuksia enkä tehdä niistä mitään tulkintoja.

Huomaan kuitenkin, että minulla on/ on  ollut vielä tarvetta miellyttää muita. Tähän tapaan olen tottunut samalla lailla kuin siihen että kasvoissani on nenä. En ole juuri edes huomannut sitä.En tarkoita miellyttämisellä takapuolen lipomista, vaan enempi sitä että otan helposti roolin jossa viihdytän toista tai muita. Tämä on muuttunut paljon jo viimevuosina. Jos minulla ei ole mitään sanottavaa, en enää useimmiten "höpise turhia" vain välttääkseni hiljaisuutta.Ehkä takana on ollut pelko etten riittäisi ja kelpaisi, tai että minut hylätään tms. Pelko näkee asiat eri lasien läpi, kuin rakkaus.

Olen kokenut olevani aito oma itseni, mutta luulen että irtipäästämällä piiloutuneesta tarpeesta miellyttää ja uskaltamalla niin sanotusti olla vähemmän, olen kuitenkin enemmän oma itseni. Tervetuloa esiin sieltä :) Kuvittelin aiemmin että omaan melko paljon ns. henkistä munaa, mutta huomasinkin etä osaan kyllä olla myös melkoinen velli housu :)

Jos reagoimme elämässä äkkiä erilaisin tuntemuksin, kuten vaikka ärtymyksenä, kiukulla, masennuksella tai millä tahansa tunteella joka ei tunnu olevan omissa käsissämme, päästämme ulos ikäänkuin sisäänkertynyttä tunnekuonaamme. 

 Appelssiinista tulee puristaessa appelissiinimehua. Ihmisestä tulee “ puristaessa” sitä- mitä sisällä on.

Jos sisällä on kätkettyä vihaa tai pelkoa, sisältä tulee juuri sitä. Tämä ei tietenkään anna oikeutta toimia tai käyttäytyä tunteen vallassa, mutta tunteessa itsessään ei ole mitään pahaa.

Enemmänkin, on hienoa että se tulee ulos ja koetaan.

Kun annat tunteelle luvan tulla, mutta et itsesi toimia sen vallassa, teet itsellesi palveluksen. Voit esimerkiski hengittää syvään ja kiittää mielessäsi siitä että olet nyt rohkea, kun annat itsesi tuntea tuon tunteen ja kohta mennä pois.

Reagoimisesta harvoin seuraa mitään hyvää, toisinkuin proaktiivisuudesta.

Myöhemmin voisin kirjoitella tunteiden viestien “kuulemista”. Turha analysointi ei auta ketään, huomaa vain tunne ja anna sen lipua pois. Viha, pelko ja muut ns. “negatiiviset tunteet” ovat kaikkea muuta kuin negatiivisia. Tunne saa arvon ainoastaan sinun määritelmästäsi.Kaikki mikä alkaa , myös päättyy. Jotain tunteita koetaan vain niinkin yksinkertaisesta syystä kuin tottumuksesta.Minä esim. olin joskus lähinnä tottunut stressaamaan. Tällöin monet mm. Nlp ja hypnoosi keinot voivat olla erittäin vapauttavia.

Suomessa ja länsimaissa yleensäkkin ollaan varsin hissukoita ja hävetään tunteiden näyttämistä. On “tietty etiketti” jonka mukaan mennään.

Onneksi yhä useammissa perheissä kaikille tunteille annetaan lupa kokea ( huom. Ei toimia niiden vallassa), tällöin ei synny niin paljon syy-seuraus suhteita taikka tunteiden luokittelua mielessämmä “ huonoksi” tai “hyväksi”.

Esim. Lasta ei tarvitse heti hyssyttää itkusta hiljenemään, vaan antaa lapsen tuntea tuo tunne, ja sen jälkeen tunteen mennä pois.

Jos lapsi vaikka ikävöi vanhempiaan päiväkodissa, sen voi määritellä hyväksi asiaksi mielummin kuin “ kyllä ne kohta tulevat sut hakemaan” josta seuraa lapselle helposti mielleyhtymä että helpotus tulee ulkopuolelta.

Vihan ja pettymyksen voi tuntea pois. YHDESSÄKÄÄN tunteessa ei ole mitään pahaa tai väärää. Ainoastaan teot ja sanat joita ihmiset joskus tunteidensa vallassa tekevät voivat olla pahoja.

Siksi on hyvä osata tietää myös miten voi palauttaa itsensä luontaiseen hyvän olon tilaan, miten voi rentoutua ja tuntea rauhaa missä hetkessä hyvänsä.

On hyvä olla hereillä, ettei luo uusia “ kuoria” ja “naamioita” suojakseen. Anna itsesi tuntea kaikki tunteet ja huomata miten eheydyt, miten eheä olet sisimmissäsi kokoajan ollutkin. Muista myös että jokaisella tunteella jonka ehkä olit negatiiviseksi määritellyt on ollut positiivinen aie. Suojella sinua. Enää et tarvitse suojia yllesi.

Muutokset olossa voi olla salaman nopeita.

Kokeile vapaasti, jos joskus huomaat epäröiväsi, olevasi peloissasi tai jotain muuta, kysy vaan itseltäsi mielessä " Miten rakkaus näkisi tämän tilanteen/ ajatuksen/ yms."?

Kun riisuutuu kuorestaan, se tarina jota itsestäsi kertoi ei pidä paikkaansa. Kukaan ei ole huono matikassa, ei ole empaattinen, ei ole masentunut, ei ole stressaantunut, ei ole taitava. Sinä vain olet, etkä tarvitse mitään määritelmiä itsestäsi. Uskallat, ja on hyvä olla ei mitään- ja samalla kaikki.

Ymmärrät että olet henkinen olento, opettelemassa ihmisyyttä.

Ymmärtää, ettei tarvitse määritelmiä itsestään ollakseen elossa.

Herra Autopilotti

Me ihmiset touhuilemme päivät pitkät kaikenlaista, välillä tuntuu että suurimman osan päivästä kuljemme ikäänkuin autopilotilla tekemässä niitä samoja asioita, joita olemme aina ennenkin tehneet. Ja monesti se on hyvä asia. Sinun ei tarvitse kuluttaa aikaa ja energiaa siihen että pitäisi joka kerta erikseen miettiä miten avaat oven. Ei tarvitse miettiä kuinka liikennevaloissa toimitaan eikä tarvitse opetella kävelemään joka päivä uudestaan. Toisaalta, joskus pinnan alle kurkistaminen saa huomaamaan sen, kuinka kaavamaisesti tahdomme asioita tehdä vain täyttääksemme toiminnan takana olevan positiivisen aikeen.

Mikä yhdistää kaikkea käyttäytymistäsi ja tekemistäsi? Tuskin kukaan tekee asioita siksi, että niiden tekemisestä tulisi itselle huono olo tai lopputulos olisi jotenkin muuten epätoivottava. Kaiken käyttäytymisen ja toiminnan taustalla on positiivinen aie. Työn tekemisen taustalla on ajatus kenties perheen ja oman hyvinvoinnin turvaamisesta taloudellisesti, harrastuksien taustalla voi olla aie rentoutumisesta, hauskanpidosta tai kunnon kohottamisesta. Joskus tuo aie voi olla meiltä itseltämmekin piilossa, ennenkuin lähdemme tarkemmin pohtimaan miksi teen niitä asioita joita teen. Käyttäytymisemme ja tekemisemme on vain väline saavuttaa tuo taustalla piilevä positiivinen aie. Olisi vaikea uskoa, että tupakointia harjoittava henkilö tupakoi vain siksi, että toivoo saavansa keuhkosyövän ja kuolevansa kivuliaan ja hitaan kuoleman. Tupakointi toimii välineenä jonkun positiivisen aikeen saavuttamiselle, kuten kenties rentoutuminen tai hetki aikaa itselle ja omille ajatuksille. Tupakoinnin lopettamiseen eivät tahdo tepsiä muistutukset tupakoinnin haitoista, koska niiden välttäminen ei ole ollut toiminnan motivaationa alunperinkään. Mitä jos löytyisi keino täyttää tuo sama positiivinen aie välineellä joka on terveellisempi, edullisempi ja vähemmän aikaa vievä? Olisiko muutoksen tekeminen helpompaa? Mitä kaikkea voisit halutessasi itsessäsi muuttaa, jos pysähdyt hetkeksi pohtimaan positiivisia aikeita toimintasi taustalla? Voisitko saavuttaa nuo samat asiat jollain muulla, kenties nopeammalla, hauskemmalla ja mielenkiintoisemmalla välineellä?

Sama pätee myös ympärilläsi oleviin ihmisiin. On aina vaikeampi mielessään tuomita muiden ihmisten tekoja, kun miettii ensiksi minkä positiivisen aikeen henkilö on pyrkinyt toiminnallaan täyttämään. Toisten valitsemat välineet eivät välttämättä ole omasta mielestämme tilanteeseen nähden parhaita mahdollisia, mutta ymmärrys taustalla olevasta aikeesta auttaa meitä näkemään maailmaa myös muiden ihmisten silmin. Huomaat, kuinka pystyt kommunikoimaan paremmin ja ehdottamaan ratkaisuvaihtoehtoja nopeammin, kun tunnistat millaisesta aikeesta käsin tuttavasi “operoi”.

Kaikkea ei tarvitse kyseenalaistaa. Liikaa asioita ei kannata miettiä. Joskus voi olla kuitenkin hyödyllistä tuumia, miksi minä teen sitä mitä teen, mikä on minun positiivinen aikeeni? 

Tarve olla Rehellinen

Viime viikkoina olen huomannut voimistuvan tarpeen olla rehellinen itselleni. En tarkoita että aiemmin olisin jotenkin huijannut itseäni, vaan enemmänkin haluan tuntea itseni ja ajatukseni rehellisesti ja totuudenmukaisesti. Tai enemmänkin, haluan nähdä omat sokeat pisteeni, ja tuoda ne valoon.

Olen tietyllä tavalla elänyt ehkä itseni kehittämisen kulta-ajan ja kuherrus kuukauden. Ai mitä mä voin muuttaa uskomuksiani? Ai mitä mä tosiaan voin elämässä tehdä mitä haluan?

Ai mitä ne asiat jotka ennen pelotti tuntuvatkin nyt helpoilta? Ai voin itse määritellä mitä omalla elämälläni teen?

Vuonna 2009 elämäni muuttui isosti.Käytännössä kaikki uskomukset ,identiteetit ja ajatukset joita olin elämästä ja itsestäni kuvitellut kääntyivät päälaelleen. Olin ollut useita vuosia masentunut, jatkuvilla sairaslomilla ja hyppinyt ihmis suhteesta toiseen- työpaikasta toiseen, etsien nälkäisesti onnea.Jostain.

Vuonna 2009 jokin naksahti päässäni isommin : ” Ei Jumalauta tämähän on mun elämä”.

Olin jälleen kerran lääkärin vastaan otolla, masennuksen voimistuttua ja työssä olo alkoi käydä mahdottomaksi. Lääkäri määräsi jälleen lääkkeet, ja sanoi ” Voi olla että sä vaan joudut syömään näitä loppuelämäs”. Se lause muutti kaiken. Mitä Helv*ttiä? Kukaan muu ei kyllä minun elämääni määrittele. Tuolloin päätin, että on oltava parempaa. Päätin että minun on löydettävä itsestäni, sisältäni keinot kokea onnea. En voi enää etsiä niitä muualta. Sanotaan että jos tekee samoja asioita, saa samoja loppu tuloksia.No näimpä tosiaan, n. 5 vuotta riitti näyttämään, että se mitä tein, se miten pidin ajatuksiani tosina ei ihan toiminut.Tuona hetkenä, "masentuneena" ja uupuneena saatuani oivalluksen koin jotain hassua. Olin onnellinen ilman mitään syytä.

Tuo vuosi muutti minua täysin. Jos ennen pidin itseäni epävarmana niin nyt pystyinkin tekemään asioita varmemmin ja uskoen itseeni. Jos ennen mielessäni haukuin itseäni, nyt kannustin itseäni.

Jos ennen mietin mitä en halua, nyt mietin mitä haluan.Ja niin edelleen. Ja niin edelleen.

Olen nyt käytännössä muutaman vuoden elänyt unelmaani, oppien koko ajan lisää elämästä ja itsestäni.Välillä kaatunut ja änkyttänyt , mutta noussut ja jatkanut. Plaa plaa plaa. Minä minä ja minä :)

Tiedän kyllä, että todellisuudessa mikään ns. hyvä uskomus tai identiteetti ei ole totta. Ne ovat vain kuvitelmia nekin. Kuvitelmia, jotka vaikuttavat oloomme ja tuntemuksiimme itsestämme. Nyt haluan uskaltaa, olla ilman mitään kuvitelmia itsestäni. Ilman ” hyviä” ja huonoja”. Hyvä ja huono on illuusiota vain. Vaikka olen viimeisien vuosien aikana poisoppinut monista vanhoista malleista ja ajatuskuvioista niin uskon jotain olevan vielä jäljellä.  Ego rakkaani kun elää vastakohdista. Nyt haluan irroittaa niistä rippehistä, sitä tahtia kun ne minulle annetaan.

Hassua on se, että olen kovin onnellinen 90% ajasta. En ole vihainen egolleni, vaan oikeastaan vaan huomioin sen rakennetta ja toimintaa itsessäni, siitä nousi tarve olla itselleen oikeasti totuudellinen ja rehellinen. Inspiraatio lähti myös lähellä olevalta, upealta kollegalta (http://www.muutosvalmentaja.com/). Ei, en koe että minussa on mitään vikaa, ei meissä kenessäkään ole. Enempikin koen, että minussa on vielä kerroksia kuorittavana, jotta olen yhä ja vieläkin enemmän sitä mitä olen.

Mistä halu muutokseen lähti? Ihminenhän luonnostaan enemmän tai vähemmän vastustaa muutosta. Sanotaan että pelokas valitsee mielummin tutun kärsimyksen kuin tuntemattoman onnen.

Ns. Mukavuus-alue on usein kaikkea muuta kuin mukava. Mutta jos se jotain on, niin se on tuttu ja ”muka turvallinen”. Aivot rakastavat samankaltaisuutta. Mutta aivot myös oppivat nopeasti.

Mutta mistä halu muutokseen siis lähti? Olinhan jo onnellinen, teen työtä jota rakastan ja niin edelleen. Paratiisissa kaikki hyvin. Elämän luonne ei pysähtynyt, vaan elämä on jatkuvassa liikkeessä. Joku tuuppaisi minua eteenpäin, halusi tulla tietoisuuteni. Siitä lisää jatkossa :)  

Ei voi mennä mäkeen

Ei ole epäonnistumista, on vain lopputuloksia. Kukaan ihminen ei ole rikki, ketään ei tarvitse ”korjata”. Se n. 90% sinusta, joka aistii ja tuntee paljon enemmän kuin tietoinen mieli ja rationaalinen ajattelu pystyy ehkä milloinkaan ymmärtämään, on täysin ehjä ja sinussa jo valmiina. Tietoinen mielemme, se joka analysoi ja mittaa kun hahmottaa todellisuudesta vain n. 5-10%.

Olemme kaikki elämämme aikana luoneet erilaisia ajatusmalleja, uskomuksia, arvoja , toimintatapoja, jne. Menneisyys kuitenkin meni jo. Emme voi määritellä itseämme menneisyyden perusteella. Se on sama kun jatkuvasti katsoisi peräpeiliin , kun ajaa eteenpäin.Käytännössä jokainen ajatus luo tunteen. Tunne luo tekemistä tai tekemättä jättämistä.Jos et tiedosta näitä prosesseja, ajatuksia ja tunteita, aivosi heittelevät sinua vähän kuin randomilla. Mitä paremmin siis pystyt huomaamaan millaiset aistimukset ja ajatukset luovat kokemuksesi, sen paremmin voit, tunnet tasapainoa ja rauhaa, oli tilanne mikä hyvänsä. Ne ovat vain aistimuksia, ei totuus.

Voit aina valita miten suhtaudut. Voit aina hyväksyä sen mikä tapahtuu, ja jos sinun tarvitsee, muuta suhtautumistasi! Kukaan tuskin nauttii kaatosateessa siitä, jos autonrengas meneekin puhki. Kannattaako silti käyttää arvokasta ajatus energiaa todellisuuden vastaan taisteluun? Ei varmasti. Sen sijaan, se miten koet tilanteen, on muutettavissa helposti. Usein se tapahtuu jo niinkin helposti kuin että päätät hyväksyä että tässäpä sitä ollaan märkänä ku kala vedessä. Rationaalinen ajattelu on harvoin läsnä tässä hetkessä, se aa energiansa menneestä tai tulevasta. Jos kuitenkin elämä tapahtuu tässä ja nyt, miksi pyörittää mielessä jotain, jota ei enää/ vielä ole?

Tulevaisuutta on tietysti hyvä suunnitella. Suunnittele tulevaisuutta kuitenkin tästä hetkestä käsin, ilon ja nautinnon kautta. Matka luo itse itsensä. Uskalla olla kaikkine aisteinesi yhä enemmän läsnä, siinä missä kulloinkin olet. Tulet huomaamaan, että mielesi ”vääristää” asioita yhä vähemmän.

Tulet huomaamaan entistä enemmän miten pieniä ihmeitä tapahtuu. Oikeita mahdollisuuksia tulee eteesi. Tulet huomaamaan, että saat juuri oikeat opit, oikeaan aikaan.

Et jaksa tai enää pidä järkevänä analysoida asioita puhkit.Sinussa on itsessäsi kaikki tarvittava viisaus.

Keidenkään matkaa , tai polkua tai tätä hetkeä ei voi verrata keskenään. Et voi verrata itseäsi kehenkään.Unohda itsesi arvoittaminen hyväksi tai huonoksi. Unohda itsesi määrittely termein.

Joskus kuvittelin olevani kärsimätön, empaattinen ja helposti innostuva, ehkä turhan ”voimakastahtoinenkin”. Nuo sanat ovat enää vain helinää, ja hassuja määritelmiä. Kukaan meistä ei ole aina jotain. Jos olen jossain hetkessä joskus toiminut kärsimättömästi, tarkoittaako että olen kärsimätön? Entä kaikki ne kerrat kun olin kärsivällinen? Jos alan mielessäni kertomaan itsestäni tarinaa millainen olen , luon turhaan itselleni jotain virheellistä identiteettiä – joka alitajuisesti ohjaa alitajuntaani toimimaan. Tätä tein vuosia, ja vieläpä lääkäritkin tukivat minua siinä. Olin masentunut, vaikeasti. Minulle sanottiin, että joudun ehkä loppuelämäni syömään lääkkeitä.

Kukaan. Ei. Ole. Mitään. Aina. Aivoni alkoivat yleistämään ja huomioini kiinnittyi pääasiassa niihin hetkiin kun en kokenut iloa. Tunteet kuitenkin vaihtelevat päivänmittaan jokaisella. Minä vain takerruin niihin huonoihin. Toki tämän lisäksi myös pidin tuolloin ajatuksiani ja mielikuviani tosina, tiedostamattani. Voi kuulostaa hurjalta, että mikään mikä koet ei ole totta. Ne ovat vain tiettyjä aistimuksia. Tunteet ovat parhaimmillaan ihania asioita, joista meillä on etu oikeus nauttia. Nekin ovat tiettyjen aistimusten ja ajatusten summa. Kun tiedät , miten kokemus rakentuu, voit valita.

Joskus elämässä tarvitsee rohkeutta. Joskus kun havahtuu siihen, että ne tarinat joita itsestään kertoi, ne asiat joita piti tosina ja ne käytösmallit joita ennen tarvitsi, eivät olekkaan tosia, elämä voi muuttua, isostikkin. Ei kuitenkaan välttämättä. Joillakin muutos on nopea, joillekkin se on hitaampi. Mitään pistettä ei kuitenkaan koskaan tule, jossa olisimme jotenkin ” täysin valmiita”. Elämä on elämistä varten, senkin jälkeen kun olemme tietoisempia ja voimme valita. Hyvä niin. Elämässä on kyse kuitenkin paljon muustakin kuin vain minusta, ja sinusta. Elämme tällä isolla maapallolla, joka on osa isoa universumia. Kun muutat itsesi, muutat maailmaa. Ota siis omalle vastuullesi se ainoa, mistä voit loppukädessä vastata, oma itsesi. Ota tehtäväksesi se, että sinä olet aidosti rehellinen itsellesi. Kuuntelet sydämmesi ääntä, olet läsnä. Teet asioita, jotka tuntuvat oikealta.

Kun annat itsellesi luvan erehtyä, huomaat että voit vain oppia.

Ja kyllä, puhun nyt erityisesti itselleni :)

Lue. Ajattele. Nauti. :)

Seuraavissa teksteissä ajatus tai kaksi, päivistä näistä.