I can smell the change...

Edellisessä tekstissä kirjoittelin itselleni luomistani turvajärjestelmästä jonka ns. pysyessä yllä olen kokenut olevani jotenkin hyvä, vahva, hallinnassa. On noloa (ei ole ja on) myöntää, että olen jopa kuvitellut olevani jotenkin “ parempi” kun toimin tietyillä tavoilla. Jep. Tämä ei käy aidon minun järkeen, mutta järjestäkään tässä ei ole kysymys. Kyse on luultavasti vain egostani, siitä joka saa energiansa vastakohdista, vertailusta , erityisyydestä ja erinomaisuudesta. Siitä joka saa energiansa mm. peloista. Siitä joka ei elä tässä ja nyt, vaan joko menneessä tai tulevassa.

Jos 5 vuotta sitten omasin “kärsimysegon”, sen jälkeen taisin kasvattaa “ erinomaisuusegon”.  Se oli erittäin tarpeen. En tarkoita ylimielistä egoa, vaan mieltä joka rakasti ajatusta että olisin jotenkin ainutlaatuinen. Mieltä joka rakasti ajatusta " minä pystyn, onnitun ja kykenen".

Joskus siis egoni sai ruokansa huonommuudesta, riippuvuudesta, masennuksesta ja ahdistuksesta.  Vuonna 2008 tein ison elämän muutoksen, toivuin vuosia kestäneestä masennuksesta ja ajatteluni muuttui äkkiä hyvin hyvin toisenlaiseksi. Nyt egoni saikin ruokani ajatuksista “ minä pystyn!”, “ Tämä on minun elämäni ja teen sillä mitä haluan”. Niissä asioissa joissa aiemmin en uskonut itseeni, aloinkin nyt uskomaan. Näin ja huomasin että ikäänkuin elämässä pystyn toteuttamaan unelmiani, elämään niitä ja auttamaan muita, elin flow:ssa. Tuntui että pystyin valitsemaan tunnetilani ja ajatukseni. Kasvoin näinä vuosina paljon. Sivutuotteena kaiken hyvän ja ihanan , kaikkien välttämättömien kasvuvaiheiden aikana kasvoi myös oma egoni. Oma illuusioni siitä että olisin jotenkin erityinen. Ja hei, jos on erityinen, sittenhän voi alitajuisesti pelätä sen vastakohtaa. Sitä etten olisikaan. Sitä ettei minusta pidettäisikään.Sitä että olisin tavallinen ja tylsä. Ja loppupeleissä, tiedän etten ole erityinen. Tiedän myös että en ole tylsä. Tiedän tiedollisesti etten ole mitään. Mutta en koe kuitenkaan niin .Vielä ainakaan. Ehkä joskus koen, ehkä en.

En voi kuitenkaan takertua, vaikka haluaisin ajatukseen että joku päivä en koe tarvetta määrittää edes alitajuisesti itseäni mitenkään. Haluan nyt, ja tästä eteenpäin olla niin rehellinen itselleni, kuin pystyn. Kerros kerrallaan, jollei muuten.Minulla ei ole aavistustakaan miten “paljon tai vähän” näitä kerroksia on jäljellä. Ei kai silläkään lopulta ole merkitystä. En voi edelleenkään elää tulevassa, vaan tässä ja nyt :) 

Luulin että riittää että tiedostan suojajärjestelmäni. Hehee, eipä riitäkkään :) Minun piti siis tosiaan toimiakkin ilman sitä. Kun pystyin myöntämään että suhteeni treenamiseen on yliampuva ja sairastutan vielä itseni, tiesin että sen on muututtava. Sitten se kaupustelu vasta alkoikin... Ajatukset tekivät kauppaa että " voinhan mä nyt näin ja noin ja ei tää nyt sitä hei ole ja mähän vaan teen ittelleni hyvää ja ei se nyt haittaa jos vähän"...

Ajattelin, että riittää että tiedostan ajatuksen. Ja hoen mielessäni “ en ole kiinni tässä, voin valita, teen tätä koska tykkään”.  

Uskon että mitä tahansa “ vanhaa riippuvuutta” voi tehdä kun suhtautuu siihen uudella tavalla. 

Ei ole kauaakaan kun olin kipeänä, joten jouduin väkisinkin jättämään treenejä välistä. Palasin kuitenkin treenaamaan tais aivan liian pian. Nenä vuotaa vielä, yskin knöllejä ja iho nenän ympärillä on rikki niistämisestä. Minulla on vielä lämpöä, kun menen jo aamulenkille ja salille.Tiedän että se on tyhmää, mutta menen silti. Toistan samaa muutaman päivän, sillä seurauksella että oloni on kuin aaveella. Olen kuoleman väsynyt, tukkoinen ja käyn hitaalla. Mutta saimpahan treenata. Jes. Ihankuin siitä saisi jotenkin kirkkaan mitallin kaulaansa. Ei paljoa auttanut hokea itselleen “ mä voin koska tahansa lopettaa, en mä ole tästä riippuvainen”. Joo empä :)

Onneksi  oli tuolloinkin taito nauraa itselleni. Teki mieli olla vihainen itselle ja sille “ ei omalle äänelle päässä” , mutta en osaa. Sen sijaan aloin tutkia tarkemmin tätä, jo vuosia toistamaani kuviota. Vaikka koin olevani vapaa valitsemaan, olinkin vain “ vapaa”. Minulla oli hallinnan tunne kun “järjestelmä pelasi”. Aah, ja sehän pelasi, koska pidin siitä kiinni väkisin.

Elämässä kun ei loppuviimein voi hallita mitään. Toki asioihin voi vaikuttaa, ja kannattaakin. Mutta mistä käsin? Pelosta  vai rakkaudesta. Minä olin ovelasti naamioinut pelon rakkaudeksi.

Ja kirjoittaessa nyt olo on hassun mustavalkoinen. En kuitenkaan kokenut että olisin mitenkään kärsinyt. Miksi sitten muuttua? Jos en kärsinyt siksi että vältin kärsimystä, ei tee minusta vapaata. On eri asia muuttua, kuin muuttaa suhtautumista asiaan.On helpompi laittaa asetukset ON tai OFF asentoon kuin löytää se kultainen ja ah niin tavalliselta kuulostava keskitie.

Totuus on , ettei minun pidäkkään muuttua. Voin toki hyvin jatkaa samalla tavalla.

Joku sisimmässäni vaan tietää, etten enää pysty toimimaan edes tiedostamattani itseäni ja elämää vastaan.