Elämäni sipulina

“Happiness for a reason is just another form of misery because the reason can be taken away from us at any time.”
― Deepak Chopra

Tämä teksti on hieman vanhempi.Tämän kirjoitin, tultuani tutummaksi itseni ja tietynlaisen suojajärjestelmäni kanssa.Vaikka sitä miten kuvittelee olevansa itselleen rehellinen, on totuutta itsessään joskus hankala nähdä kokonaan. Olen saanut palasia itsestäni kerrallaan, ja tuolloin oli taas yhden palasen aika. Let's go back in time..

Kello on 5.47 ja naputtelen keittiössä konetta. Normaalisti olisin jo lähteneyt aamulenkilleni, niinkuin 97% normaaleista päivistäni teen. Treenaanko johonkin kilpailuun? Pudotanko painoa? En. Minullla on järjestelmä. Tai oli, joka alkaa nyt omasta toimestani kääntymään itse itseään vastaan sen verran, että olen luultavasti tästä kymmenen vuoden kuluttua haudassa, jos jatkan samaan malliin.

Hauskaa tästä tekee sen, että ammatikseni valmennan muita ihmisiä, voimaan paremmin niin fyysisesti kuin henkisestikkin. Itselleni olen kuitenkin ollut sokea, sen suhteen mikä tulee suhteeseeni liikuntaan. ( Meillä kun on tulinen ja kiihkeä sellainen). Tämä suhde on ollut todella antoisa, opettava ja tarpeellinen. 

Olen kokenut itseni onnellisemmaksi viimeiset muutaman vuoden kuin koskaan enemmin. Olen tehnyt elämässäni jo todella isoja muutoksia, kuten “parantunut” vaikeasta masennuksesta, lopettanut päivätyöt ja perustanut oman yrityksen, lopettanut tuhoisat ihmissuhteet ja löytänyt kuin sattumalta mielenrauhan ja vapauden. Tai niin ainakin kuvittelin. Loppupeleissä, niin kauan kuin omanarvon tuntoni tai mikään muukaan on kiinnittynyt johonkin ulkoiseen ( kuten minulla nyt treenaamiseen), en ole täysin vapaa.

En aio tätä sen kummemmin analysoida tai penkoa, koska sillä ei käytännössä ole mitään merkitystä :) 

 Muutama vuosi sitten koin ison “henkisen” muutoksen, ja käytännössä olen muuttunut kaikilla muilla elämän osa-alueilla täysin. Tai siis, suhtautumiseni on muuttunut, minä olen sama.Yksi asia, jota olen kuitenkin vuosia näemmä kantanut matkassani on ripauksen överiksi menevä suhtautuminen liikkumiseen. Tästä minun oli tarkoitus kirjoittaa nyt, mutta jostain syystä mieli haluaa nyt puskea jotain ihan muuta ulos. Fuck it, ja menoks vaan. En yleensä jaksa kaivella mennehii, mut nytpäs kaivelenkin :)

Olin käytännössä 14-vuotiaasta asti seurustellut aina jonkun kanssa, ja olin saanut luotua itselleni varmaan jonkunlaisen yksinolon pelon. Varmaan n. 7 vuoteen, en ollut “yksin” kovin montaa päivää. Seuralaisten suhteen tuli tietysti tehtyä isojakin kompromisseja, ja suurin osa suhteista oli melkoista molemmin puolista “kaunista draamaa”. Tai mitä siitä nyt tulee kun kaksi hukassa olevaa ihmistä laittaa hynttyyt yhteen. Tänä päivänä olen erittäin kiitollinen joka hemmetin ainoasta kokemuksesta, jotka varmasti tarvitsin ( legendaarinen sanonta “ Elämä on paras opettaja”), mutta en sitä tuolloin osannut nähdä.

Tuli kuitenkin päivä, jolloin olin kasannut niiin paljon jo vanhoja toimimattomia ja riippuvaisia käytösmalleja ( ja huom. Nämä mallit ovat tänäpäivänä valitettavan yleisiä muillakin kuin vain minulla) että olin tukehtua niihin. Tuli aika, jolloin oli vaan enää mahdotonta valehdella itselleen, tai siis ainakaan tässä suhteessa. Enää ei ollut vaihtoehto olla jonkunlaisessa suhteessa välttääksen yksinoloa. Tiedostin tämän kuitenkin jo kuukausia ennen, ennen kuin lopulta keräsin uskalluksen kertoa tuon Asian silloiselle kumppanilleni. Reilua? Ei todellakaan. Mutta vähintä mitä täällä voi tehdä, on olla rehellinen itselleen. Minulle iso askel oli edes rohkesti myöntää itselleni “ En halua olla tässä, mutta en uskalla vielä lähteäkkään”. Aiemmin olin järkeillyt, analysoinyt, miettinyt “ entä jos kuitenkin”. En osannut päästää irti. Hukuin mielummin tutun laivan mukana, kun olisin hypänny tuntemattomaan mereen.

Mutta uskalsin kuin uskalsin kokea “yksinolon”. Heittomerkeissä siksi, että huomasin tuolloin, etten olekkaan yksin. Huomasin tuolloin,  että kaikki aiemmat kuvitelma pelkoni yksinolosta, olivatkin vain kuvitelmia. Loin itse totuuttani, ja aloin nauttia yksinolosta. Tuolloin taisin saada ensimmäisiä todellisia oivalluksia jo vähän lukemistanikin asioista, mitä on olla yhtä kaiken kanssa, ja olla samalla ei mitään. Kun uskalsi päästää irti, elämä näytti uudet kasvonsa. Jokainen hetki oli tarkoituksen mukainen, pudotus pelottavaan tuntemattomaan olikin jotain ihan muuta. Sain astella, ihmetellä ja tutustua elämän uusiin ulottuvuuksiin kuin siunauksessa. 

Tähän aikaan tuntui, kuin ihmeitä olisi tapahtunut.

Jos minulta puuttui kolikot bussi matkaa varten, löysin juuri tarvitsemani summan maasta. Kaikki tuntui menevän omalla painollaan, ilman että minä enää pyrin kontrolloimaan asioita. Nyt ymmärrän että lukuisia asioita pyrin kuvitteellisesti pitämään hyppysissäni, “hallinnassani”. Erilaisilla järjestelmillä, systeemeillä ja järkeilyllä.

Systeemit pitivät minut joskus masentuneena hengissä, oli ihan hyvä että minun silloinen “ turva järjestelmäni” halusi että  käyn joka päivä ulkona ainakin kävelyllä.  ( Jos en käynyt, oloni oli entistä tyhjempi). Tälläisiä järjestelmiä mieli joskus luo, selviytyäkseen. Vaikka kuvitteellisesti tosin.

Joistain näistä olemme tietoisia, suuresta osasta emme.

Monta suojamekanismia olen jo ns. ylittänyt. Oma hyvinvointini on kuitenkin hiuksenhienon karvan verran ollut liian kiinnittynyt liikkumiseen ja treenaamiseen. Tästä taas jatkossa lisää, sillä kirjoitin näköjään ihan muuta mitä alun perin oli tarkoitus  :) 

"Dance like no one is watching, Love like you have never been hurt, Spend like you didn’t earn the money, and don’t take life too seriously: No one gets out alive, anyways.

Fear nothing, never quit, never give up, never surrender, and always speak your mind even when your voice trembles.  A life lived in fear is a life half lived; because man should never fear death but man should fear never having lived. - Joku viisas "