Ankkuri

Tunnetilat ovat yllättävän merkityksellinen asia ihmisen elämässä. Tunnetilat vaikuttavat millaisia päätöksiä teemme, kuinka koemme tapahtumat, miten suhtaudumme asioihin ja miten käyttäydymme. Onko joskus tullut tunne että "Mitä mä juuri äsken tein!? Olet ollut kenties hetkellisesti varsin leikkisällä tunnetilalla liikkeellä ja laukaissut sen räikeimmän kaksimielisen vitsin minkä tiedät. Vain huomataksesi muiden kahvipöydässä olijoiden vaivaantuneet katseet :)

Meille on syntynyt lukemattomia assosiaatioita eri asioihin, jotka toimivat linkkinä eri tunnetiloihin. Niitä kutsutaan ankkureiksi. Ankkurit voivat olla tiedostettuja tai tiedostamattomia. Monella meistä esimerkiksi joku tietty musiiki palauttaa mieleen kokemuksen menneisyydestä ja tuo sitä kautta hyvän tunnetilan. Toisaalta voi olla, että jostain syystä inhoat harmaata väriä. Et oikein tiedä miksi, mutta jos ympäristössä on paljon harmaata, tulee epämiellyttävä tunne.

Kuinka ankkurit syntyvät? Aina kun olemme intensiivisessä ja voimakkaassa tunnetilassa, aivomme etsivät vastauksia kysymyksiin: Mikä tässä tilanteessa on ainutlaatuista? Mikä tässä tilanteessa on erityistä? Mitä toistuvasti tapahtuu samalla kuin minulla on tämä tunnetila? Aivot tekevät tilanteesta tulkintoja vaikka emme siitä tietoisia olisikaan. Tulkinnat ovat usein tavallaan loogisia, mutta eivät välttämättä edusta tilanteen tosiasiallista kausaliteettia.

Otetaan esimerkkiskenario. Ajatellaanpa vauvaa joka konttaa pyödän päällä. Vauva tulee pöydän reunaan ja kops, lipeää pyödältä alas, lattialla olevan uuden harmaan karvamaton päälle. Koskee ja kovasti. Putoamisen aiheuttama säikähdys yhdistettynä kipuun. Aivot miettii: "Mikä tässä tilanteessa on erityistä? Olen karvamatolla. Mikä tässä tilanteessa on ainutlaatuista? En ole ennen nähnyt harmaata karvamattoa, äsken ei ollut harmaata karvamattoa. Nyt olen karvamatolla ja koskee." Seuraavana päivänä vauva tepastelee taas pyödällä. Reuna lähestyy ja kops. Taas koskee. Aivot miettii: "Olen karvamatolla, äsken ei ollut karvamattoa, nyt olen ja koskee. En ole muualla nähnyt harmaata karvamattoa, nyt olen harmaalla karvamatolla ja koskee. Eilen oli ihan sama juttu, AINA KUN OLEN HARMAALLA KARVAMATOLLA, KOSKEE!" Seuraavana päivänä  mummi tulee kylään. Iloinen veijari tepastelee reippaasti mummia vastaan. Mummi ottaa laukustaan esiin harmaan villapaidan jonka on tuonut lahjaksi. Iloinen veijari alkaa samantien itkeä eikä suostu laittamaan paitaa päälle. Vanhemmalla iällä hän jossain vaiheessa huomaa, että harmaa ei ole oikein koskaan ollut hänen suosikkivärinsä eikä karvamatotkaan kuulu sisustukseen, eikä oikein tiedä miksi.

Esimerkki oli jokseenkin karrikoitu tarina ankkureiden synnystä. Vastaavasti olen kuullut tarinan siitä, kuinka kouluaikana opettajalta saatu palauta lentopallotaidoista oli luonut pysyvän negatiivisen ankkurin lajia kohtaan. Kuitenkin, pienen keskustelun jälkeen selvisi, että itse pelaaminen oli aina tuntunut mukavalta. Hän oli vain yhdistänyt palautteesta tulleen mielipahan lentopallon pelaamiseen. Ankkurointi oli sinällään looginen, mutta harhaanjohtava.

Sanat, äänet, tuoksut, maut, kuvat, kaikki voivat toimia ankkureina. Voi olla joskus hyödyllistä pysähtyä miettimään ja tiedostamaan omia ankkureitaan. Voi olla, että olemme alitajuisesti yhdistäneet negatiivisia ankkureita tilanteisiin tai asioihin, joista voisikin olla meille hyötyä tai iloa. Kenties se ei aina olekaan se harmaa karvamatto, joka sitä kipua tuottaa.

Jauhan vaikka purkkaa

Näin eilen ystävän pitkästä aikaa, sattumalta. Olin kahvilassa toisen hyvän ystäväni kanssa, ja jostain syystä halusin ottaa kaksi juomaa. Kahvin ja teen. Otin siis molemmat.
Yhtäkkiä vastaan tulee tämä ystävä jota en pitkään aikaan ollut nähnyt, jolle sattui maistumaan tee :)

En jaksa enää turhanpäiväistä jauhantaa, ja vaikka tykkäänkin ihmisistä ihan hirmuisesti, niin lässytystä ja feikkiä keskustelua en enää jaksa. Ja oh noes, miten taitava lässyttäjä olen itse joskus ollut, eihän siinä.Nykyään tykkään enempi lihat tiskiin meiningistä. Puhutaan suoraan, tai ollaan puhumatta.
Itsellä oli joskus syvään juurtunut hymisijän malli. Olin tottunut ajatukseen että minusta pitäisi jäädä iloinen ja positiivinen kuva muille. Ja uskoin itsekkin tähän kuvaan. Olin tottunut siihen että välttelin muka kiusallisia hiljaisuuksia hölöttämällä edes jotain. Kohteliaan ja kiltin tytön pokerinaama piti hyvin. En itsekkään tajunnut että hiljaisuutta ja "vain olemista" välttämällä pidin omaa "imagoani" itsestäni yllä, tiedostamattani asiaa sen kummemmin. Aikansa kutakin.

Eilen näkemäni ystävä kertoi lähes heti olevansa vittuuntunut. Kaikki on hyvin, mutta sattui niin perkeleesti. Ihmissuhteet liittyivät kuvioihin.Tulimme jutelleeksi mm. siitä miten paljon helpompaa on kokea ihan jokainen tunne kuin koittaa taistella vastaan. Helposti sanottu, eikö? Koe vaan tunteet ja that's it. Veikkaanpa, että aika monelle mesitä on ohjelmoitunut uskomus että vaan tietyntyyliset tunteet on ok. Useimpia meistä on hyssytelty kun olemme surreet, kiukkuttelu on turhaa, ja niin edelleen. Tässä tulee helposti vedettyä mielensyövereissä johtopäätöksiä, että vaan jotkut tunteet olisi " hyviä" ja jotkut "huonoja".Itse olen mm. surun, pettymyksen tai jonkun muun häpeälliseksi kuvittelemani tunteen kanssa lähtenyt karkuun. Lapsena menin vessaan piiloon, ja myöhemmin olen vaan lähtenyt pois.
En tarkoita, että minun olisi pitänyt ottaa vastaan jotain lohdutusta, tai neuvoja, tai tukea. Sellaista itseasiassa en juuri ole halunnut. Olisin vaan voinut kokea sen tunteen, ja antaa mennä pois. Nimeämättä mitenkään. Koittamatta miettiä sille mitään syytä, tai pelastusta, ratkaisua. Kokenut vaan ja antanut olla.

Viime viikolla olin fyysisesti aika puhki. En jaksa selittää tarkemmin kuin että kilpirauhasen vajaatoimintani pääsi iskemään oikeen tomerasti turpaan, ja se vei voimat.Alkuun koitin kiukutella sitä vastaan. Ei saa tuntua tältä! Haluan olla taas energinen ja virkeä! Koitin ns. toimia olosta huolimatta ja siirtää sen sivuun. Pystyin parantamaan oloani ja virkeys tasojani "spinning feelings" nimisellä tekniikalla hetkeksi, mutta jouduin lopulta myöntämään olevani poikki ja tarvitsevani lepoa.
Muuta päivä meni sen , mikä oli totta vastaantaisteluun. Kun viimein annoin luvan sille ololle, niin kas vain sanoi kasvain ja energiaa olennaiseen hetkeen vapautui paljon. En tarkoita luovuttamista, en tarkoita " sairaudelle antautumista" , vaan ottamalla kokemani asiat niin kuin ne oli.
Huomasin konkreettisesti noina muutamana päivänä jolloin taistelin oloani vastaan miten se vei keskittymiskykyni ja läsnäoloni. Olin yhtäkkiä kuin haamu itsestäni. Siinä vasta huomasikin mielen taipumuksen heittää "paskaa pesään" väsyneenä. En ole varmaan vuosiin mielessäni haukkunut itseäni niin paljon , kuin noina kahtena päivänä :D Onneksi en ota ajatuksiani vakavasti, useimmiten. Oloani kontorolloimalla se ei helpottanutkaan, vaan paheni. Huomasin noina päivinä miten olenkaan pelännyt sitä etten hallitse itseäni. Jos en jaksakkaan puuhata ja "saada aikaan" , minut hylätään ja joudun vähintään katuojaan nuolemaan Lasolin makuisia haavojani. Mieti miten moni meistä on tottunut saamaan kiitosta vaan tekemisestä ja aikaansaamisesta?

Loppu viimein,en usko että mikään täällä on sattumaa. Tarvitsin jälleen kokemuksen siitä, että se elämä kyllä jumaliste tapahtuu silti, vaikken koittaisi hölmöillä uskomusjärjestelmilläni pitää sitä hallinnassa :)
Ystäväni puhui eilen samaa. Hän oli vältellyt omien puoliensa pitämistä viimeiseen asti. Ettei vaan joutuisi satuttamaan ketään.Ettei vaan joutuisi kestämään sellaista sekunttia, että joku ajattelisi jotain muuta kuin" hyvää". Hän tajusi, että tuo kokemus oli vain odottanut itseään. Jos ei itse ymmärrä , niin elämä tuo ne opit kyllä eteen.Sitä voi kutsua kohtaloksi, naiviksi ajatteluksi tai ihan miksi tahansa. Näin olen vain tuhansia kertoja huomannut omassa elämässäni.

Moni on ehkä kuullut lauseen " varo mitä haluat, voit vaikka saada sen". Voisin ajatella enemmänkin näin " Saan sen minkä tarvitsen". Ja se ei ole hyvää eikä pahaa, oikein eikä väärin.

Tarkoituksesta jeesustelua

Elämme aikaa jossa moni kyllä tietää että on turha kuvitella että mikään väline, vempain, auto taikka etelänloma tekisi  onnelliseksi. Ole onnellinen ensin, niin tiedät että osaat nauttia kaikesta mitä ikinä haluatkaan saavuttaa. Usein se " saavuttaminen" kuitenkin käy sitten, kun sillä mielessä ei ole enää juurikaan merkitystä. Mieli ei ole kiinnittynyt saamiseen tai kokemiseen. Se on paradoksaalista..

Minulle tuli kerran asiakas, jolla oli tavoitteena tienata 100 000€ 2:kk aikana. Tässä tavoitteessa ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta huomasin asiakkaasta että tavoitteen ajattelu sai hänet lähinnä stressaamaan ja ahdistumaan. Tavoite ei vaikuttanut siltä, että herra olisi voinut nauttia matkasta kohti tavoitettaan, joka on yksi tärkeimpiä asioita unelma elämässä. Pyysin tätä miestä leikkimään, et PIM annoin hänelle juuri 100 000 €. Mitä hänellä on? Miltä se tuntuu?

Hän mietti hetken ja vastasi : Turvalliselta ja vapaalta.

Hän oli naamioinut tietyn rahasumman tavoitteekseen, vaikka aidosti hän kaipasi turvallisuuden tunnetta. Turvallisuus on tunne jota voimme kokea koska tahansa. Tässä hetkessä on käytännössä kaikki aina hyvin. Turvattomuuden tunne tulee lähinnä illuusioista , joita olemme jotkut erityisen taitavia päässämme pyörittämään. Tämäkin mies oli pyöritellyt mielessään kauhu skenaariot joissa tapahtui “ se kaikista pahin”.  

Hän ymmärsi myös, että hänen kuvitelmansa olivat juuri niitä itseään, kuvitelmia.

Muistan mikä joskus esti minua aloittamasta toteuttaa unelmiani. Ajatukset siitä että en onnistuisikaan, tai pärjäisi.
On hyvä, että asioita miettii monelta perspektiivistä, jotta voi jo etukäteen jo löytää ratkaisut miten toimii jos tarpeen tulee. Mutta en ymmärtänyt sitä. Kunnes olin niin täynnä selittelyjä päässäni, joita en itsekkään voinut uskoa enää. Aloin mielessäni “vitt*ilemaan  peloilleni“.

Tajusin, että sen mitä pahimmillani kuvittelin tapahtuvan ei  edes voisi olla kamalaa.

Näin ajatteluni  ja sisäinen keskusteluni suunilleen meni  ennen kun oivalsin.

“ Mikä siinä nyt olisi pahinta jos oikeesti epäonnistuisin?”

“ No varmaan se että olisin rahaton ja persaukinen, en pystyisi maksamaan asuntolainaa ja joutuisin johonkin velkakierteeseen”

“ Mikä siinä on pelottavinta?”

“ No olisin joku koditon spurgu ja syrjäytyisin”

“ Ehkä mä nyt vähän yliammaun näitä pelkojani”

“Nii eli kerro nyt mikä on pahinta mitä voi käydä, REALISTISESTI”

“ No että epäonnistun, en tienaa rahaa ja joutuisin palaamaan vanhaan työhön”

“ Sullahan on säästöjä niin että pärjäät vaikka 6kk ilman pennin pyörylää”

“ Enhän mä osaa kaikkea mitä mun olis hyvä osata, kirjanpito ja kaikki”

“ Jäätkö nyt jumaliste ruikuttaan sitä, ota hyvä ihminen selvää ja  x ja x on luvannut opettaa sua!”

“ Kai mä voin  oppia, mutta mä joudun kuitenkin johonkin vaikeuksiin kun en ole tarpeeks järjestelmällinen”

“Mitä sä määrittelet siinä itteäs yhtään mikskään kun et ole edes kokeillut, Mikä on pahinta mitä voi tapahtua”

Pitkä harvinainen hiljaisuus päässäni.

“ No että mä joutusin pyytämään apua.Että mä olisin muiden silmissä naiivi kun aloin uskomaan itteeni”.

Vielä pidempi hiljaisuus.

“ Sillä ei ole mitään väliä mitä muut ajattelee!”

“Jos avunpyytäminen on pahinta, niin ei se kyllä kovin paha ole…mähän joutuisin myöntämään itselleni että olen vaan ihminen”.

On olemassa todellisia ongelmia, kuten vaikka silloin jos olet palavassa talossa tai leijona jahtaa sinua. Silloin olet pulassa.

Sitten on ne haasteet, joita olet ehkä kuvitellut. Mikään niistä ei todellinen. Sinulla on vain suhtautumisesi siihen, miten haluat nuo asiat nähdä. Ja tiedän, että joskus on helpompaa olla uhri ja voivotella sitä että “ kyllähän mina muutenkun” tai “ tuo nyt on luonnostaan hyvä” tai “ tuolla on enemmän rahaa ja itsevarmuutta” ja niin edelleen. Paskanmarjat. Me synnymme tänne kaikki samoin resurssein. On totta että monellakin on vaikkapa kauniimpi lauluääni kuin minulla, mutta jos oikeasti haluan oppia laulamaan, voin oppia. Mitä ne henkilöt tekevät jotka menestyvät henkisesti, ja elävät unelmaansa? Kukaan täällä ei ole syntynyt sen oikeamman tähden alla.

Yksi ongelma tänä päivänä on että ei olla valmiita työskentelemään unelmiensa eteen.  Haluaisimme että saisimme kaiken heti. Ihminen on yllättävän laiska ja mukavuudenhaluinen, näin yleistäen. Ja ei, en tarkoita että unelmiensa eläminen on jotain taistelua tai ponnisteluja vaativaa. Se ei ole. Kun ALOITAT. Kun otat unelmasi ja elämäsi omalle vastuullesi, opit kyllä. Unelmien elämä on prosessi! Moni ihminen sanoo että haluaa esim. Taloudellisen turvallisuuden. Mutta mieti, milloin voit sanoa että olet saavuttanut sen? Sehän on prosessi, elää nyt ja vielä 10 ja 20 vuodenkin päästä kokien turvaa.
Välillä taas voi olla hyvä kysyä, että ovatko unelmani omiani? Vai jotain jota olen oppinut kuvittelemaan haluamani. Näyttäisi siltä, että meidän tulee oivaltaa voivamme tehdä unelmamme todeksi ja elää niitä, SEKÄ huomata että ei se tuonutkaan mitään sen kummempaa. Suhde unelmaan muuttuu.

Tällä hetkellä en oikeen tiedä mikä on suhteeni unelmiin. Haluan kyllä elämässä asioita, mutta enemmänkin tutkailen uteliaasti ajatuksiani haluamisesta. Mitä oikein kuvittelen saavani? Mielen ominaisuus on menneessä tai tulevassa. Miksi voisin jossain muualla kuin nyt olla jotenkin kokonaisempi? Tämä ei tarkoita etten tekisi mitään. Pyrin vaan enemmän tekemään asioita jotka tuntuvat oikeilta. 

Jos mietit ns. keskiverto suomalaista, niin harva on miettinyt vaikkapa elämän tarkoitustaan. Eletään, mennään naimisiin, tehdään lapsia ja töitä, kuollaan pois. Eikä siinä ole mitään väärää. Jos henkilö itse kokee valinneensa ja nauttivansa siitä. Englanniksi voisi todeta tähän “ do what you gotta to do”.

Ihmisellä on muitakin perustarpeita kuin happi, ravinteet ja nesteet. Mm. tarve rakastaa, antaa ja vastaan ottaa rakkautta. Sekä tarve tehdä jotain jolla on merkitys. Jotain jolla on tarkoitus.

Tänä päivänä kuitenkin suomalaisistakin valta-osa kokee stressiä, ahdistusta, jay li 60% kansastamme ylipainoisia, terveysongelmien kanssa painiskelevia. Ongelmat ilmaantuvat kun kehomme, mielemme ja sielumme eivät ole tasapainossa. Keholla ei ole muuta keinoa viestiä kuin lähettää erilaisia oireita, olkoon ne sitten ahdistusta tai vatsavaivoja. Ne eivät ole mitään muuta, kuin kehon tapa kertoa : Se mitä nyt teet ei toimi! Tee jotain toisin!

Keep it simple.

Albert Einstein sen jo tiesi: Jos teet samoja asioita, saat samoja lopputuloksia.

Yllättävän moni ei edes tiedä mitä sitten haluaa, taikka mikä on oma merkitys tässä elämässä. Se ei ehkä ole länsimaisessa kulttuurissamme se puhutuin aihe.

Tarvitsemmeko merkitystä ja tarkoitusta elämälle? Mitä tapahtuu, jos sillä ei ole?

Nämä ovat kysymyksiä joihin jokainen voi vastata omassa mielessään.

Viktor Frankl joka on mm. keskitysleireiltä selvinnyt huomasi mm. seuraavaa, vaikka keskitysleireillä olosuhteet olivat samat, ja miten raadolliset hyvänsä, sieltä selvisi hengissä pääasiassa henkilöt, jotka kokivat elämällä ja heillä itsellään olevan tarkoituksen. Jollain se oli ehkä nähdä vielä oma perhe, jollain varmistaa ettei kukaan koskaan joudu kokemaan samaa.

Olen myös tavannut ihmisiä, jotka sanovat etteivät halua elämälle mitään erikoista tarkoitusta, he elävät , toimivat ja that’s it.

Uskon, että niin kauan kuin me ihmiset ylipäätään haluamme elää tällä planeetalla, niin kauan kuin täällä on nälän hätää ja sotia, on hyvä jos jokainen meistä osaisi nähdä oman osuutensa siihen, että pitää ainakin hyvää huolta itsestään. Se on ensimmäinen ja käytännössä ainoa asia, johon voimme suoraan vaikuttaa, josta voimme itse ottaa vastuun, ilolla. Ei jeesustelua, ei maailman tuskaa. Elämän luonnetta.

Kun itse voi hyvin, se välittyy ympärille. Anna hyvän kiertää. Sillä että hymyilet kassaneidille, saatat aloittaa hyvän, positiivisen kierteen. Kassaneiti siirtää sitä eteenpäin ja asiakkaat vievät hyvää mieltä eteenpäin. Ah miten ihanan naiivi tosi asia.

Olen sitä mieltä, että toinenkin ihminen voi tuoda elämääsi ENEMMÄN iloa, rakkautta , ja kaikkea hyvää, KUN olet itse jo ensin Onnellinen. Minä en aiemmin ollut. Kuvittelin kumppanien tuovan minulle turvaa, kuvittelin, kuvittelin ja kuvittelin. Niinkauan kun , en osannut itse rakastaa itseäni, en osannut kenenkään muunkaan antaa sitä tehdä. Ahdistuin äkkiä suhteissa, ja vaihdoin maisemaa.Vaikutin ehkä ulospäin jotenkin vahvalta, mutta olin kaikkea muuta. Olin karkuri, ja peloissani. Mutta sain joka ainoan opin, minkä tarvitsin. Käytännössä olin kuitenkin vetänyt puoleeni juuri ne “opettajat ja opit” mitkä minun tulikin saada. Ja sillä matkalla tässä edelleen ollaan.

Rakkaudesta

Rakkaus se vasta kiehtova aihe onkin.

Rakkaudella josta nyt kirjoitan, en tarkoita vain romanttista rakkautta.Romanttinen rakkaus voi toki sisältyä tähänkin rakkauteen.Tarkoitan rakkautta enemmänkin ihmisen syvänä olemuksena.

Muutamia vuosia sitten tajusin etten ollut osaannut RAKASTAA, vaikka siis olin sitä kuvitellut todella tehneeni.Mistä tiedän etten ollut?  Koska rakkaus ei vain ollut. Rakkaus oli "ansaittava". 

 Rakkauteni ei ollut aidosti hyväksyvää, se perustui odotuksiin ja omiin pelkoihini. Se perustui mielikuviin ja jonnekkin alitajuntaan iskostuneisiin kuvitelmiin "millaista rakkauden pitäisi olla".

Jos jonkun asian "pitäisi" olla jotenkin, se kieltää sen mikä on totta.

Rakkauteni oli itsekästä, vaikka sitä ei millään olisi toki tuolloin myöntänyt saati ymmärtänyt. 

Rakkaudessa oli silloin kysymys siitä mitä minä saan, miltä minä vältyn ja vaan ja ainoastaan minusta. En kuitenkaan kanna tästä mitään tuskaa, se olisi turhaa. Huvittavaa on, että oletan myös monen aiemman kumppanini sisimmissään hakeneen samaa, omaa tyydytystä, oman egon hengissä pitoa.

Tämä on enemmän kuin inhimillistä.

Jos olisin tuolloin rakastanut itseäni aidosti,olisiko minun pitänyt tiedostamattani hakea sitä jostain , jotenkin ? Ei.

Mielelle voi olla kova pala purtavaksi ajatus, että rakkautta ei tarvitse ansaita. Että rakkaus on jo.

Muutama asia mitä ihminen tuntuu eniten pelkäävän ovat kuolema ja rakkauden puute, yksin olo. 

Tuskin nämä siellä tietoisuudessa killuvat, mutta näkyvät monen henkilön toiminnoissa ja motiiveissa. Minunkin, onneksi enää vähenevissä määrin.

Rakkaus ei odota mitään vastineeksi siitä että tekee hyvää.

Meillä on tapana yhdistää rakkaus ja hyvyys.

Vetovoima voi valheellisesti perustua aavistukseen että toinen voi tuoda jotain hyvää elämäämme. Tämä ”hyvä” voi olla jotain hyvin pinnallistakin tai syvempää, kuten vaikka ajatus " jos saan joltain rakkautta voin rakastaa itseänikin". Ihmistä ei voida kuitenkaan määritellä ”hyväksi” tiettyjen ominaisuuksien vuoksi, hyvyys on olemisen ominaisuus. Tietyllä tavalla tämäkin on paradoksaalista, sillä määritelmä " hyvä taikka huono" tehdään vain mielessä. Oikeasti asiat vain ovat asioita. Ilman mustaa, tai vaaleanpunaista tai minkään muunkaan väristä verhoa. Tätä voi olla vaikea nähdä uskomustensa ja kuvitelmiensa lävitse. Oikea rakkaus ei arvota ihmistä tekemisten tai tekemättä jättämisten mukaan. Kun tiedämme että hyvyys on osana jokaisen syvintä olemista,( tuomme sitä esille eri tavoin ja joillakin hyvyys on valitettavasti kätkettynä suuren vihan ja pelon taakse, mutta jokainen meistä syntyy vilpittömänä) joten lakkaamme odottamasta muilta palkintoja tai tunnustuksia siitä että teemme hyvää. Rakkauttamme ei ansaita vain silloin kuin meille ollaan hyviä, rakkaus on elämässämme vakio. Emme arvota tai punnitse ihmisiä, otamme heidät vastaan sellaisinaan, ILMAN odotuksia, mielikuvia tain "pitäisi" ajatuksia. Meillä on jokaisella vapaa valinta.

Vapaus valita henkilöt keiden kanssa haluamme elämäämme jakaa.

Voi miten joskus käytinkään aikaa muiden muuttamiseen tai kuvitteluun että pystyisin niin tekemään. Miksi minun pitäisi muuttaa ketään tai mitään enään? 

Rakkaus ei arvostele eikä elä arvostelun pelossa.

Monella on taipumusta elää arvostelun pelossa, joka saa meidät entistä visummin elämään kuoressamme, jossa emme luota taikka ruoki rakkautta.

 Jokin meissä luulee että muut tuomitsevat tunteemme,ajatuksemme ja tekomme yhtä rankasti kuin me itsekin. Tällä itsensä tuomitsemisella on toinenkin puoli- etsimme ensin vikoja muista tunteaksemme olevamme suojassa muiden arvostelulta. Emme voi nähdä itseämme paremmassa valossa vaikka pyrkisimmekin näkemään toiset heikommassa valossa. Keskittymällä muiden arvosteluun lykkäämme samalla hetkeä jolloin omat ”salaiset tuomiomme” tulevat päivänvaloon. Tuo varjot valoon, ne muuttuvat valoksi. Sinä ansaitset rakkauden juuri siksi ja kaikesta huolimatta, anna sitä muillekkin, juuri siksi ja kaikesta huolimatta. 

Minulla tämä oli joskun hyvin, hyvin tiedostamatonta. Muistan ensimmäisen kerran , kun eräs rohkea sanoi päin naamaa " Mua sä et kyllä hämää tolla miellyttämisen tarpeellasi". Se sattui,osui ja upposi. Näin jotain itsessäni, jota olin välttänyt itseni huomaamasta. Olen niin kiitollinen tästä kokemuksesta nyt.

Rakkaus on oppinut erottamaan toimintansa uskomuksistaan ja epäilyistään etteikö olisi rakastamisen arvoinen.

Olemme kaikki syntyneet lapsina, heikompina ja vailla samaa valtaa kuin aikuiset. Olemme pyrkineet luonnostaan toimimaan siten ettei meitä loukattaisi millään tavalla fyysisesti taikka henkisesti.Loukatuksi tuleminen on yleensä valtakysymys. Jos ei ole valtaa, ei kykene loukkaamaan vallanpitäjiä. Olemme oppineet miellyttämään tai kapinoimaan vallanpitäjiä vastaan.Joskus teemme molempia, olemme niin hämillämme. Menneisyyden jättämä jälki on syvällä ja käyttäydymme usein tiedostamattamme kuin avuttomat lapset.  Jatkuva kilttinä olo taikka todistelu ei saa muita rakastamaan meitä. Se tekee meistä vaan perseen nuolijan :)  Katso maailmaa huomioiden uskomuksesi ja oletuksesi jotka kohdistuvat muihin. Olet rakastamisen arvoinen sellaisenaan. Katso maailmaa niin kuin se on, älä tyrkytä muille sinun ”silmälasejasi” (tapaasi katsoa maailmaa). Kysyminen on ehkä sittenkin fiksumpaa kuin vastaaminen. Minkä voit todella tietää olevan totta?

Rakkaus osaa antaa kaikilla tasoilla.

Vastavuoroisuus saa rakkauden virtaamaan, ilman sitä rakkaus juuttuu paikalleen, Opetellessamme antamaan vilpittömästi, törmäämme sisimpäämme pinttyneeseen ehdollistumiseen. Ollaan totuttu pitämään kiinni mielihyvästä, eikä toisen kohtaaminen realistisesti aina tunnu hyvältä. On reaktiomme välttää tuskaa, näemme helposti vain sethetkisen pahan olon sen sijaan että ymmärtäisimme asiat ja tilanteet kokonaisuuksina, mitä seurauksia on jatkossa jos esim. jätät avoimesti kuuntelematta toista, koska et tunne kuin oman pahan olosi, tms. Kiinnipitäminen ja tarrautuminen on omistushalua. Jokainen joka on ollut hyvin omistushaluisessa suhteessa tuntee sen tukahduttavan vaikutuksen. Onko rakkautta että toinen kokee toisen elämässä kaiken uhkana , eikä anna tämän elää omaa elämäänsä? Tilan antaminen ei ole  kaikille yksinkertaista taikka helppoa, sekin on hyväksyttävä. Pitää olla todella halukas suomaan toiselle tämän koko olemassa olo. On saatava ilmaista vapaasti omat tunteet , ajatukset , reaktiot ja tahtonsa. On myös kyettävä näkemään toisen paras, sotkematta sitä omaan parhaaseesi. Toiselle paras on sinullekkin paras. Jos toinen tekee ”uhrauksen” , jättämällä jonkun itselle tärkeän asian pois, se on kuitenkin vastassa tulevaisuudessa. Rakkaus luottaa , uskoo  ja kannustaa. 

Rakkaus ei odota muilta, kun rakkaus haluaa jotain, rakkaus antaa sitä itse.

Rakkaus koetaan yleensä ihmissuhteessa. Jollei kukaan rakasta meitä rakkauden tunteilla – lämmöllä äidin sydämessä, ystävyyden riemulla, intiimiyden kiihotuksella – ei ole virikkeitä. Rakkaudettomuus koetaan usein yksinäisyytenä. Ihmiset jotka ovat yksin löytävät harvoin kannustinta lähteä tutkimaan rakkautta itsessään, vaan sen sijaan odottavat että jonkun kanssa syntyy yhteys tai etsivät sellaista. Näin alkaa riippuvuus muista ihmistä, luomme odotukset että joku/muut saavat meidät tuntemaan itsemme kokonaisvaltaisesti ja pysyvästi rakastetuiksi. Moitimme niitä jotka eivät ole odotukisamme ja kuvitelmiamme vastanneet, hypimme ehkä suhteesta toiseen etsien aina ”sitä jotain” itsemme ulkopuolelta. Syy ei ole kenessäkään. Syy on kykenemättömyydessä luoda rakastavaa suhdetta itseen. Romanttiselle rakkaudelle on tilaa kun rakastat ja hyväksyt itsesi. Oikea rakkaus haluaa antaa vilpittömästi, miettimättä tai odottamatta mitään vastineeksi. Aito rakkaus on onnellinen jo antamisesta. Antamisen ei tarvitse olla mitään materiaalia, vaan antaminen on ennen kaikkea uskoa, tukea, vilpitöntä kuuntelua ja ymmärrystä. Kun rakastat aidosti, ylität omat pelkosi ja rakastat niistä huolimatta. Jos esimerkiksi parisuhteessa kaipaat enemmän läheisyyttä, sen sijaan että osoitat mieltäsi tai odotat sitä salaa toiselta ja koet tyytymättömyyttä, oletko kokeillut antaa itse läheisyyttä lisää? Vaatii ”munaa” päästä yli odotuksistaan ja antaa itse vilpittömästi lisää. Se palkitaan varmasti ainakin jollakin tavalla. Kaikista vaikeinta voi erimielisyyksien keskellä sanoa toiselle rakastavansa. Se juuri kannattaa tehdä. Sanalla ”jos” ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa.

Tällä en tarkoita, että kaikkea pitäisi sietää ja muuta jeesustelua. Rakkautta voi parhaimmillaan joskus olla vaikeneminen, joskus ääneen sanominen. 

Joskus herättelevän lempeä litsari, joskus se että vaan antaa olla.

Ei se mitä tekee, vaan miten tekee. Pelolla vaiko rakkaudella. 

Taistele tai pakene

Nykyihminen elää varsin erilaisessa maailmassa kuin kantaisänsä 200 000 vuotta sitten. Teknologisen, kulttuurisen ja yhteiskunnallisen kehityksen myötä  elämän pitäisi olla helpompaa ja turvallisempaa kuin aikoinaan. Silti kuulee usein sanottavan, että elämämme on stressaavampaa kuin koskaan. Voisi kuitenkin olettaa, että nykyihmisen kokemat uhkat, kuten esitelmän pitäminen, junasta myöhästyminen ja työttömäksi joutuminen eivät johda välittömään väkivaltaiseen kuolemaan suuren petoeläimen käsittelyssä. Silti usein reagoimme kuten näin kävisi, varsinkin kehollamme.

Hermostoomme on kovakoodattuna reaktioita, jotka ovat olleet turvanamme pitkän kehityskaaremme aikana. Samat reaktiot ovat käytössä, kohtasi nykyihminen vihaisen pomonsa tai kantaisämme vaarallisen petoeläimen. Olet varmasti kuullut "taistele tai pakene" -reaktiosta, joka on ihmisen biologian elegantti vastaus uhkaavalle tilanteelle. Kyseinen sanonta on ikävä kyllä virheellinen ja pitää sisällään vain 2/3 totuudesta. "Jähmety, pakene tai taistele" on lähempänä totuutta. Jos sanonta "taistele tai pakene" pitäisi paikkansa, olisivat ensimmäisen penkkirivin ihmiset melko varmasti kerta toisensa perään mukiloinnin kohteita esiintymisjännittäjän pitäessä puhetta, hammaslääkärit kohtaisivat päivittäin väkivaltaa ja suurin osa ihmisistä olisi jatkuvasti ruhjeilla ja mustelmilla.

Jähmettyminen on reaktioista ensimmäinen, johon ihminen turvautuu vaaran uhatessa. Afrikan savannilla kuljeskelleet kantaisämme kohtasivat monesti petoja, jotka olivat nopeampi ja vahvempia kuin ihmiset. Kompensoidakseen fyysistä etua, ihminen kehitti puolustusreaktion eliminoidakseen petojen vahvuuksia. Liike herättää huomiota, ja varsinkin petoeläimet tuntevat suurta vetoa liikkuviin kohteisiin. Monet suuret lihansyöjät käyttävät "jahtaa, kaada, pure" metsästystaktiikkaa, paikalleen jähmettymisessä oli järkeä. Kuolleen näytteleminen on ultimaattinen jähmettymistaktiikka, jota monet eläimetkin harjoittavat. Jopa jotkut Columbinen kouluammuskelusta selvinneet kertoivat selvinneensä näyteltyään kuollutta, vaikka olivat vain parin metrin päässä ampujasta. Jähmettyminen on ollut reaktiona hyvin tärkeä ihmisen selviytymiselle, se on myös reaktiona tarttuva. Ilmiö on helppo havaita (isopraxism), jos joku väkijoukossa jähmettyy äkkiä paikalleen, on hyvin todennäköistä että myös ihmiset hänen ympärillään jähmettyvät paikalleen. Tästä on ollut hyötyä yhteisöjen suojelemisen kannalta. Lievemmässä muodossaan jähmettyminen on havaittavissa myös valheesta tai varastamisesta kiinni jäävällä ihmisellä. Kenties joku on joskus huomannut pientä jähmettymistä myös kesken puheen pitämisen.. :)

Kun jähmettyminen ei enää riitä, ihminen pakenee. Syy tälle on suhteellisen itsestäänselvä. Kuitenkin, nykymaailmassa emme voi välttämättä paeta kesken palaverin pelottavasta tilanteesta. Pakenemisreaktiot eivät ole niin selvästi havaittavissa, mutta ajavat samaa tarkoitusta. Jalat saattavat kääntyä osoittamaan kohti ovea osoittaen alitajuista toivetta pakenemisesta, keho nojaantuu poispäin pelottavasta henkilöstä tai läppäri asetetaan blokkaamaan epämiellyttävä henkilö kauemmaksi.

Kun kaikki muut keinot on käytetty, ihminen turvautuu taisteluun. Ihminen, muiden nisäkkäiden tavoin, on kehittänyt tavan muuntaa pelon raivoksi, jonka avulla uhkaavan kohteen kimppuun käydään. Keskittymiskyky ja ajattelu sumenee, kognitiiviset kykymme katoavat kun limbinen järjestelmä kaappaa kaikki resurssit käyttöönsä. Keho on hälytystilassa, "tarpeettomat" järjestelmät menevät stand by- tilaan, tavoitteena on vain ja ainoastaan selviytyminen. Tunnekuohun vallassa ihminen ei todellakaan ole sosiaalisesti parhaimmillaan ja joskus jälkikin on sen näköistä. Nykymaailmassa taistelu-reaktio ei välttämättä manifestoidu fyysisesti yhtä radikaalisti kuin aikoinaan, mutta rinnan röyhistäminen, toisen henkilökohtaisen tilan valtaaminen ja väkevä argumentointi ovat nykypäivän ilmentymiä taistele-reaktiosta.

Näitä reaktioita viljelemme kehollamme alitajuisesti päivittäin. Puheemme ei välttämättä ole samalla taajuudella kehomme kanssa. "Jäi jotenkin sellainen tunne että kaikki ei ole kunnossa." Alitajuisesti myös osaamme lukea toisen kehon reaktioita, emme välttämättä tietoisesti.

Kenties elämä on stressaavampaa kuin koskaan. Jos mielessämme esimiehen kohtaaminen työpaikalla tuntuu samalta kuin petoeläimen kohtaaminen savannilla, on hermostomme varmasti koetuksella. Jos luomme arkipäivään samanlaisia uhkakuvia mitä esi-isämme aidosti kohtasivat aikojen alussa, kehomme reagoivat vastaavalla intensiteetillä. Mutta jos osaamme hetkeksi astua ulos omasta arjestamme, arvioimme uhkakuvaa ja palaamme takaisin, saatamme huomata että niin, olen menossa henkilöstöpalaveriin, en leijonan luolaan. Osaamme kyllä luonnostamme pelätä korkealta putoamista, emme vertaisarvioinnin tuloksia. Kun mieli ei kohtaa uhkaa, ei kehokaan enää reagoi.

Rentouta mielesi, teet palveluksen myös kehollesi. Mutta jos oikeasti kohtaat leijonan, suosittelen pakenemista :)

Itseni paras ystävä.

A man should look for what is, and not for what he thinks should be.
Albert Einstein 


Tärkein suhde tässä elämässä on suhde oman itsensä kanssa. Loppupeleissä, meillä on varmasti vaan se yksi tuttu kumppani matkassa, se oma itse.
Kuitenkin jos liikaa samaistumme kaikkeen kokemaamme ja näkemäämme, voi käydä niin että alamme ottamaan elämän liian henkilökohtaisesti. Kaikki on kiinni perspektiivistä.
Omat murheet tuntuvat niin todelta, kun taas naapurin murheisiin on etäisyyttä.
Olet ehkä itsekkin kokenut ilmiön jossa kaverisi kertoo jostain murheestaan, ja pystyt itse näkemään tilanteen ns. rakkauden silmin ja kuuntelet. Miksei voisi kohdella itseään samoin? Mitä kissa ajattelisi tästä haasteesta asiasta? Entä Sauli Niinistö? Mel Gibson?
Kun asiaa katsoo eri kulmasta, kokemus muuttuu. Kokemus ei silti kummallaakaan tavalla ole totta. 
Kun taas koemme murheet itse olemme helposti “kiinni niissä” , emmekä pysty tarkastelmaan asiaa realistisesti.

 Vai onko edes realistista totutuutta mistään?

Jokainen ajatus luo jotain tunnetta( jos siis annamme näin käydä) . Jokainen tunne luo uusia ajatuksia ja tunteita - > jos siis mielemme hälisee omiaan ja annamme niiden ns. pyöriä vapaalla. Järjen tasolla voimme ehkä ymmärtää että Ajatus on vain ajatus, ei totta eikä tarua. Järjen tasolla voimme ehkä ymmärtää että tunteemme ja ajatuksemme ovat osa unta. Osa elokuvaa.

Taidan nyt itse olla sellaisessa vaiheessa, että tiedän näytteleväni elokuvassa. Voi jestas, miten “tiedänkään”. Tieto ei ole mittari sille mitä koetaan, sille miten toimitaan. Tieto voi pahimmillaan olla tukkeena. 

Muistan jossain valmennuksessa itse sanoneeni “ Onko hienompaa olla aina oikeassa, vai onnellinen?” Nyt on ehkä hetki kun kysyn sen itseltäni.

Koen ristiriitaa tuon lauseen kirjoittamisesta. Mitä helvettiä on olla onnellinen, tai olla oikeassa? Jokainen sana , jokainen lause kun on luettavissa ja tulkittavissa niin monella tavalla. Jos mielipiteitä on yhtä monta kuin on perseenreikiäkin, niin samaten on tulkintojakin.

Oikea, väärä, hyvä , huono, parempi, huonompi… Aahh. Lisää illuusiota.

Kun informaatio tulee aivoihimme 5 aistimme välillä, se suodattuu. Tähän suodatukseen kuuluu myös se että kategorisoimme kokemuksen “ hyväksi tai huonoksi”. Kokemus itse ei ole kuin kokemus. Mutta hei, kun ihmiskunta on kerta satoja vuosia sotinut, tehnyt “vääryyksiä” ja muuta, miten voin sanoa että ne ovat vain kokemuksia? Niin, no selvästi “vääryksien” tekijät eivät ole tätä ymmärtäneet. Kuinkakohan moni tekee itselleen vääryyksiä? Kyseessä ei ole masokistisuus, sillä ihminen on pohjimmiltaan uskoakseni hyvinkin “itsekäs” eläin. Mitä mina saan tästä? Mitä minä en saa? Mistä jaan paitsi? Minun tunteeni ja niin edelleen. Onko näin kun synnymme ?

Ei. Olemme yhtä silloin koko mailman kanssa, meille ei ole vielä kehittynyt suodattimia. Meillä ei ole menneen eikä tulevan illuusiota. N. 1 ikäinen lapsi kokee ensimäisen suloisen mailman tuskansa kokiessaan erillisyyttä. “ Hei en olekkaan koko maai          lma.” Vaikka siis jokainen on. Kaikki ja ei mitään. Pienikokoinen universumi.

Tähän päälle alkavat sitten erilaiset tulkinnat luoda ajatusmalleja, uskomuksia, identiteettiä ja kuorta. Kaikki vain kuvitelmaa, ja tulkinnan perusteella. Jos lapsen itkua hyssyttelee välittömästi, voi lapsi tehdä tulkinnan että “itkeminen on kielletty” tms. Kylmä viima puhaltaa kasvoille- lapsi voi vetää tulkinnan ettei ole turvassa, jne.

Voiko tätä estää? Miksi pitäisi? Vielä tähän mailman aikaan, meidän uskoakseni kuuluukin kasvaa erilleen alkuperäisestä ykseydestä. Meidän kuuluu nähdä unta ja elokuvaa, jotta voimme herätä. Emme tietäisi mitä valo on ilman pimeää, mitä on lämmin ilman kylmää.

Meillä on “ongelmia” tasan siksi, että synnymme. Jokaisella. Voisiko ne ajatella ongelmien sijaan mielummin välttämättöminä oppeina?

Jos elämä olisi tasaista aina vaan , emme juurikaan oppisi.

Yleensä, kun ärsyttää, kiukuttaa tai turhauttaa, ollaan lähellä oivallusta. JOS annamme ensin luvan sen eteenpäin vievän tuntemuksen tulla.
Tämän koin konkreettisesti taas viime viikolla.
Olin kävelyllä ulkona, ja jostain syystä kiukutti, joka on mulle melko harvinaista. Huomasin että aloin turhautua, oli vaikeaa vaan kävellä, se tuntui niiiiiin tylsältä. Sillä hetkellä en halunnut sitä hetkeä. Meinasin kaivaa kännykän taskusta, ja laittaa edes musiikkia.Mutta en tehnytkään sitä. Sen sijaan mietin, että mitäköhän tän kiukun takana nyt on? Jos nyt annan sen vaan olla, ja hyväksyn niin ehkä ymmärrän, ehkä en. Jatkoin kävelyäni, kiukku alkoi jo naurattamaan. Sen jälkeen tulikin itku :) Yhtäkkiä mieleen pamahti eräs henkilö, eräs elämänvaihe. Jotain jonka olin kuvitellut jo jääneen taakse. Jotain joka oli jäänyt taakse, mutta en ollut täysin antanut selkeästi anteeksi. Nyt tein sen. Annoin anteeksi tälle henkilölle, sekä itselleni. Tuntui kirjaimellesesti että kyyneleet olivat sielun puhdistusta,ja ne tulivat onnesta käsin.Onneksi uskalsin katsoa sen tunteen taakse.

Sen sijaan jos säilöö kaiken kiukkunsa, sen energia ei pääse luoviutumaan oivallukseksi, ideaksi tai ymmärrykseksi.

Mikään tunne kun ei ole hyvä taikka paha. Olemme jostain syystä tehnyt oikein valta-kunnallisen tulkinnan, että tietyt tunteet ovat “pahoja”.

Jokainen tunne on ookoo. Jokaisella tunteella on tehtävä.

Tunne ei kuitenkaan ikinä koskaan milloinkaan anna oikeutta REAGOIDA.

“ Koska olin vihainen” “ Koska olin pettynyt” jne. Tunteet eivät oikeuta meitä toimimaan. Mutta jos emme anna lupaa kaikille tunteille mitä käy?

En tiedä, mutta elämä tarjoaa kyllä tilanteita jossa saa kaiken kohdata uudesta perspektiivistä.

Ken leikkiin lähtee...pitäköön kypärästään kiinni

Joku aika sitten törmäsin tutkimukseen joka totesi että "Ihmiset jotka ihannoivat onnellisuutta ovat onnettomampia".  Aloin miettimään tuota tarkemmin.
Olen täysin samaa mieltä siitä, että mistä asiasta ikinä luommekaan tietynlaisen mielikuvan , se vie meitä kauemmaksi todellisuudesta. Kun olen eläkkeellä, sitten kun olen tullut lomalta, jne.
Näitä mielikuvia luomme usein täysin tiedostamattamme.
Muistan päivän, kuin tajusin miten paljon päässäni vilisi mielikuvia , itsestäni, elämästä, muista ja vaikka mistä. Ja kaikki puhdasta kuravelliä ja omia pääni luomuksia :)  Olo oli melko huvittunut.
Muun muassa näillä mielikuvilla luomme kokemusmaailmamme, sen mitä pidämme "totena".

Aivot luovat kokemuksemme 5 aistimme avulla, ja tiedon prosessointi vaiheessa ne mm. poisjättävät, yleistävät ja vääristävät tietoa. HUIMASTI. Se on osittain tarpeellista ja aivomme tekevät näin mm. suojellaksemme meitä ja mahdollistamalla oppimisen. Tietoisuus kestää kerralla sen, mitä se todellisuudesta voi hyväksyä.
Aivot ovat siitä jännät, että ne ottavat kaikenkirjaimellisesti. Jos ajattelet " Epäonnistun aina" - ovat aivot yleistäneet asian ehkä muutamasta epäonnistumisesta. Ja mitä ihmettä on edes epäonnistuminen?
Sekin on vain keksintö. Pettymys vaatii suunnittelua. Olen lukuisia kertoja alitahuisesti luonut kuvia "miten asioiden pitäisi olla tai mennä" ja jos ne ovat menneet toisin, olen pettynyt. Simsalabim, neiti on juuri suunnitellut jo etukäteen oman pettymisensä!
Voisiko luopua niistä asioista joita etukäteen kuvittelee, ja antaa asioiden tulla sellaisenaan?
Minua ajatus joskus pelotti, ja todellisuudessa pelottaa vieläkin vähän.Entä jos en kontrolloikkaan?
Entä jos, entä jos? Ja tervetuloa pelko taas mukaan keskusteluun, kuulen viestisi mielelläni.
Sitä vastaan taistelemiseen en vaan jaksa käyttää aikaani.


Pelko tuntuu olevan motiivina lähes jokaisella mm. kohtaamallani asiakkaallakin, ja se jos joku on inhimillistä.
Joku jännittää esiintymistä. Kun kyselee tarkemmin, löytyy että henkilö pelkää sitä että jos epäonnistuu, niin tuntisi häpeää. Häpeässä pahinta on taas se, että muutkin ihmiset lähellä häpeäisivät ja jäisi yksin.
Mikä on pahinta yksinolossa? Jännää on, että moni meistä eniten pelkää kuolemaa, tiedosti sitä tai ei. Yksinolo ja erillisyys usein yhdistetään jonkunlaiseen kuolemaan.
Sen lisäksi että henkilö on luonut pelkonsa niin mielikuvillaan, sisäisellä keskustelullaan ja tuntemuksillaan, hänellä on "motiivina" se ettei jäisi yksin. Mieli luo mitä ihmeellisempiä juttuja.
Minkä takia on tärkeää että pelkäät? Mitä osaa suojelet itsessäsi? Mitä koitat välttää tapahtumasta?
Jokaisen henkilön prosessointi on tietysti erilaista, ja sen vuoksi "purkaminenkin" on erilaista.

Jokaisella meillä on valinta, ja vapaa tahto. On kuitenkaan turha kuvitella, että tätä elämää voisi jollain tavalla hallita. Vaikka miten hinkkaisi positiivisia mielikuvia ja ajatuksia, ihan mitä tahansa voi tapahtua.Vaikka miten manifestoisi ja hokisi mantroja, mitä tahansa voi tapahtua.Ajatuksiin voi tiettyyn pisteeseen vaikuttaa. Niiden sisältöönkin ( mutta tarvitseeko?), mutta ennen kaikkea miten niihin suhtautuu. Siihen sinulla on vapaus ja valinta jonka voit joka hetki tehdä. Hyväksynkö sen mikä on, vain taistelenko vastaan?

Joka siihen leikkiin lähtee, että haluaa totuuden alastomana, niin leikin kestäköön :) Itse olen nöyrtynyt niin monet kerrat omille kuvitelmieni ja uskomusteni edessä. On vapauttavaa nähdä ns. varjonsa myös.
Minun todellisuus pitelee vielä joistan rääsyistä kiinni, ja se on ihan ok se. Minulla ei ole mitään, mitä voisin just nyt haluta enemmän, kuin tätä hetkeä joka on käsillä.